Kirjoitukset avainsanalla oma aika

Puolivälissä viikkoa kuopuksen tanssimuskariin mennessä iski tyhjyys. Tuttu äitiporukka ei ollutkaan enää koossa. Yhdelle pikkutuolille ei enää tulisi säännönmukaisesti tuttua pikkutyttöä, joka rutistaa äitinsä kättä ja vilkuilee kavereitaan kujeilevasti. Jälleen yksi läheinen äiti palasi sinä päivänä kotiarjen jälkeen töihin ja hänen valloittavan ihana lapsensa, meidän tyttöjen pidetty leikkikaveri, aloitti päiväkotipolkunsa.

 

Eilen esikoisen kuvismuskarissa ystävä saattoi erityisen hellästi tytärtään, joka ensi viikosta alkaen jatkaa rakasta vauvaiästä mukana kulkenutta harrastustaan joko mummonsa tai meidän saattelemana. Hänkin, ystävämme, aloitti marraskuun alussa työt. Hän on ollut kotona useita vuosia kotona pienten tyttöjensä kanssa heistä käsittämättömällä tavalla huolehtien, aktiivisesti osallistuttaen ja rakentavasti kasvattaen ja antanut lapsille mitä parhaimmat eväät tulevaisuuteen ja toisenlaisen arjen kohtaamiseen kodin ulkopuolella. Päiväkodissa.

 

Samaan hetkeen sekoittui haikeutta ja jo jostakin syvältä sydämen sopukoista esiin hiipivää ikävää sekä toisaalta vilpitöntä iloa heidän uudesta elämänvaiheestaan. Melkoinen ristiriita oikeastaan omassa sisimmässä luopua hiljalleen totutusta ja siitä, mistä olen valtaisasti nauttinut. Vauva-aika ja aika pienten lasten kanssa kotiarkea viettäen kun on todennäköisimmin yksi sosiaalisimmista ajanjaksoista elämässä. Tai sitä se on ainakin meidän perheessä ollut.

 

On ollut mahtavaa saada useita kertoja viikossa ystäväperheitä seuraksi; samanikäiset lapset leikkivät ja touhuavat keskenään, koko porukka istuu syömään saman pöydän ääreen ja äideillä on hetki aikaa pohtia elämää teekupin äärellä – no okei, jos sen ehtii lämpimänä juoda, mutta ainakin noin ajatuksellisesti. Olen kymmenet, ellen sadat kerrat tehnyt ruokaa isolle porukalle ja vedenkeitin on suhistellut vesiä lämpimiksi teetä varten varmaan ammeellisen verran. On askarreltu levittäen askartelupöydälle sadat helmet ja glitteripurkit, korutarvikkeet, liimapullot ja kartongit, rakennettu Legoista linnoja ja eläinten majapaikkoja, tehty metsäretkiä eväskorien kera ja istuttu leikkimökin portailla hiekkalaatikkoleikkejä katsellen. Rymytty puistot ja luontopolut, Hoplopit ja uimahallit, odotettu isolla porukalla pääsyä tanssimuskariin tai kuvismuskariin. Ihan parasta. 

 

On jaettu ne hetket, joina turhauttaa, väsyttää ja kiukuttaa. Ihmetelty silmät ristissä huonosti nukutun yön jälkeen, että miten sitä tän päivän huolehtisi parhaiten iltaan saakka ja kaadettu toiselle vielä kolmaskin kuppi teetä keksin kera ”ota, se piristää.” Selvitty samaan aikaan perheiden lapset läpikäyneestä vesirokosta ja vaihdettu viestejä flunssapöpöjen iskiessä.

 

Tiedän, ettei se vuorovaikutus ja ystävyys isojen ja pienten kesken mihinkään katoa, yhteinen aika vain muuttaa muotoaan. Siitä oli merkkejä jo eilen, kun me muskarikaverusten äidit vietimme illan tunnelmallisessa Vanhassa Porvoossa Meat Districtin loihtiman illallisen ääressä ja juttelimme kilpaa siitä, miten me elämää nähdään. Pienet ihmiset jäivät kotiin isiensä kanssa iltasatujen pariin ja hammaspesuille, sänkyihin peiteltäviksi. Vuorotellen itse kullakin piippasi puhelin ”kotona kaikki hyvin, nukkumatti tuli.”

 

Silti – lokakuun vaihtuessa marraskuuksi, ensilumen aikaan, on ilmassa muutosta. Selitin kuopukselle tanssimuskariin mennessä, että neljän pikkuystävyksen porukasta puuttuu tänään kaksi; toinen on flunssaisena kotona ja toisen äiti on palannut töihin, eikä hän enää tule muskaritunneille. Pieni kaksivee mietti hetken ”Enin tanssii yksin.” Äidin sydäntä riipaisi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pieni ihminen heiluttaa kotiovella reippaasti kiivetessään isän autoon. Äiti muistaa lähtöhalauksen pitkään, olisi oikeastaan halunnut sulkea tytön syliinsä ja haikeana pyytää sittenkin jäämään kotiin. Ikävä riipii rinnassa jo tytön isän auton kääntyessä kotitieltä kohti päiväkotia.

 

Maanantaina oli esikoisen ensimmäinen päiväkotipäivä pitkän, reilun kahden kuukauden, kesäloman jälkeen. Hän on jo edellisillan hyräillyt päiväkodin aamupiirin tuttuja lauluja ja todennut suurella ylpeydellä siirtyvänsä isompien lasten ryhmään ”Kun äiti, mä olen jo niin iso. En niin iso kuin sä tai isä, mutta aika iso kuitenkin.”

 

Hieman huoletti se, että osa tärkeimmiksi tulleista päiväkotikavereista ovat vielä hetken kesälomilla. Niin hän on kesän useissa kaveritapaamisissa päiväkotikavereiden luona, puistoissa ja lapsisynttäreillä saanut kuulla. ”Valmasti joku leikkii mun kanssa, uskon niin”, reipas ja sosiaalinen tyttö vakuutti itselleen ennen ensimmäistä päivää.

 

Hyväntuulinen tyttö tuli puolelta päivin hakijaa vastaan merenneidon roolivaatteissaan, vieressään prinsessamekkoinen kaverinsa. Hyvä päivä kuulemma, ehti leikkiä sisällä ja ottaa kovat keinuvauhdit ulkona. Seisaaltaan ihan tosi kovat. Äidin sydän suli, pieni pärjäsi oikein hyvin. Niin oikeastaan odotin ja uskoinkin, mutta silti. Päiväkotiin totuteltiin tällä viikolla kaksi aamupäivää, ensi viikolla jatketaan parina päivänä.

 

Äitinä mieli on syksyn tullen hyvinkin ristiriitainen, erityisesti haikea. Esikoinen on päiväkodissa muutamana päivänä viikossa aamusta myöhäiseen iltapäivään, kuutisen tuntia päivässä. Kotona kanssani häärää nämä päivät kuopus - tai oikeastaan yhteistä aktiivista touhuiluaikaa hänen kanssaan jää käytännössä aamupäivät, sillä iltapäivät pienempi mitä toivotuimmin nukkuu levollisia päiväunia, että aikaa omalle opiskeluprojektilleni jäisi muutakin kuin myöhäiset illat ja yöt.

 

Tiedän, että tänäkin syksynä – viime vuoden tavoin – päiväkotipäivät tulevat todelliseen tarpeeseen. Opintovapaalaisena esseet ja tentit lähestyvät kerta toisensa jälkeen huomaamatta nurkan takaa ja deadlinet jyskyttävät takaraivossa - joko olet lukenut tenttikirjapinosi, kirjoittanut analyysisi, viimeistellyt esseesi tai muistanut tarkastaa ennakkotehtävän seuraavalle opintojaksolle. Olen iltaihminen, mutta tiedän, että pelkät myöhäiset illat ja keskiyön tunnit eivät riitä tätä vauhtia opiskellessa. Olen siis opintovapaalla asiantuntijatyöstäni ja lähtökohtani (pitkälti verkkoperustaiselle) opiskelulle on paitsi se, että ammatillinen osaamiseni olisi vuosien kotiäitiarjen jälkeen töihin palatessani ajan tasalla – tai jopa sen ylitse – myös toki se, että kotona lasten kanssa ollessa on selkeästi omakin polku rinnalla kuljettavana.

 

Silti esikoisen päiväkotiin palaaminen tuntui nyt poikkeuksellisen haikealta. Ehkä siksi, että takana on ollut upea kesä yhteisine tekemisineen. Neiti pian neljä veen melkoisesta uhmaiästä huolimatta olen lasten iltaunille nukahtaessa jo suunnitellut mielessäni innolla seuraavaa yhteistä päivää. Olen iloinnut siitä, että meillä on aikaa tehdä oikeastaan mitä ikinä haluamme ja milloin haluamme, valloittaa merenrantakalliot eväsretkeillen, tavata kavereita melkeinpä päivittäin, käydä rapsuttamassa kotieläinpihojen vuohet ja istua jokirannassa jäätelöllä vaikka joka kerta tyttöjen niin toivoessa. Nimenomaan - milloin ikinä haluamme.

 

Päiväkoti itsessään on loistava, ainutlaatuinen. Ote on pedagogisesti vahva ja välittävän, kannustavan lapsilähtöinen. Päiväkoti huokuu ammatillisen osaamisen korkeaa tasoa ja innostusta omaan tekemiseen. Ihan paras vaihtoehto tässä kaupungissa meidän lapselle meidän perheen kriteerein. Tiedän, että niinä hetkinä, kun lapsemme on päiväkodissa, hän saa sen parhaan hoidon, mitä saatavilla on. Sen ymmärtäminen helpottaa päätöksissä, vaikkei haikeutta pois viekään.

 

Pitäisi taas saada käännettyä oma ajattelu siihen, että kun näinä muutamana päiväkotipäivänä saan omia opintojani eteenpäin toivotulla tavalla, olen muun yhteisen ajan paljon läsnäolevampi äiti.

 

PS. Meriseikkailuhenkiseen päiväkotiinsa tyttö vei uuden ryhmänsä aikuisille kimaltavia askarteluita, lokikirjan ja valoa syksyyn. Edessä on syksyn myötä useat seikkailut - lokikirjaan kirjattakoon koordinaatit yhteiselle matkalle.

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Niinä hetkinä, kun haluaa kiireen ja ainaisen hälinän pysähtyvän ympärillään ja tarvitsee ripauksen tähtipölyä arkeen, on ihana tutustua erilaisiin pieniin kahviloihin. Jo matkalla kahvilaa lähestyttäessä on mukavan kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun tietää, että perillä odottavat teen kera tarjottavat itseleivotut pullat ja piirakat, ja kahvilat henkivät omistajiensa luomaa ainutlaatuista tunnelmaa.

 

 

Porvoossa eräs tunnelmallisen sympaattisista kesäkahviloista sijaitsee Hommanäsin kartanon yhteydessä, nostalgisen vanhassa piha-aitassa. Saariston luonnonkauniissa maalaismaisemassa, reilu 10 kilometriä kaupungista, voi pysähtyä kiireettömään pihapiiriin ja antaa mielen levätä. Kuunnella tuulen huminaa puissa ja istahtaa aurinkoon kesäterassille suositun kesäkahvilan tarjonnasta nauttien – kupillinen teetä ja tuoretta marjapiirakkaa vaniljakastikkeella.

 

Samasta kartanomaisesta pihapiiristä löytyvät myös tarvittaessa tilat suurempiin juhliin tai kokouksiin ja jokunen mökkikin majoittujille, sekä ah, ennen kaikkea Hommanäsin herkulliset hillot, mehut ja salaattikastikkeet. Meillä Hommanäsin tuotteita löytyy kaapista lähes aina; vadelmahilloa jätskille ja letuille, lakkahilloa leipäjuustolle ja erilaisia mehuja hetkiin, joina kauppojen massatuotteet eivät sykähdytä. Vapuksi hankitaan simaa, jouluksi glögiä. Näitähän löytyy jo monista kaupoista Stockmannille saakka, mutta jännä, miten tunne on silti ihan eri, kun saa ostaa niitä ihan sieltä tuotteiden syntyjuurilta.

 

 

Huomasin joskus alkukeväällä pohtivani, miten vähän sitä oikeastaan tuntee omaa kotikaupunkiaan ja sen naapurikuntia. Niin helposti tarttuu toisten kaupunkien matkailuesitteisiin ja ihastelee matkailutoimistojen nettisivuilta niitä, oi, niin suloisia kahviloita ja sympaattisia pikkuputiikkeja yksilöllisine tuotteineen. Ymmärtämättä, että ihan lähelläkin on paljon ihanan kutsuvia paikkoja näkemättä, tai useasti käydyistäkin paikoista voi ottaa tavan vaikka ”kerran kesässä”-periaatteella.

 

Tuon oivalluksen jälkeen tutuksi ovat tulleet monet lähiseudun kahvilat, nähtävyydet, puistot ja pikkumyymälät - ihan aarteita. Kun matkaa on vain enimmilläänkin joitakin kymmeniä kilometrejä, voi näitä helmiä poimia arjen lomaan viikoittain, jopa useammin. Ei tarvitse etsiä sitä koko perheelle sopivaa vapaata viikonloppua viikkojen tai kuukausien päähän kuten pidemmillä reissuilla, tai sumplia rattaiden, matkalaukkujen ja matkasänkyjen pakkaamisen kanssa, vaan sen kun laittaa aurinkohatut päähän, kiinnittää lasten turvavyöt ja on hetkessä perillä.

 

Sitä paitsi, näissä pikkukahviloissa ja putiikeissa näkyy jotenkin liikuttavalla tavalla se aito asiakkaan kohtaaminen ja omistajien läsnäolo. Se, että halutaan antaa aikaa, kiireettömyyttä. Sitä, mitä meistä jokainen tässä arjen pyörityksessä kaipaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jokainen pienen lapsen vanhempi tietää sen tunteen, miten mahtavaa on joskus syödä aamupalaa rauhassa. Ei tarvitse nostaa pudonnutta hedelmäpalaa lattialta, pyyhkiä kaatunutta maitoa tai puhdistaa tahmaisia, kaikkialle ennättäviä pikkukäsiä. Ehtii lukea Hesarin, päästä ensimmäisestä aukeamastakin pidemmälle toimittajien juttuihin uppoutuen, eikä vain sivusilmällä vilkaista, että onkohan se edes aamun lehti. Ehtii antaa hetken aikaa omille ajatuksilleenkin ilman, että takaraivossa jyskyttää tietoisuus siitä, että pian pääsee todennäköisesti joko sisarusten välienselvittelijäksi, uhmaikäisen tunnekuohuja tasaamaan tai saa pyynnön tulla tulipalokiireellä hoitamaan nukkea. Nuken vaipanvaihto kun ei voi odottaa, ei.

 

Tämä ei poissulje sitä, etteikö lapsi- ja perheaamuissa olisi oma viehätyksensä ja onnellisuutensa. Harvassa kodissa ne aamut kuitenkaan taitavat olla kiireettömiä, tahrattomia tai suurta syvällisten ajatusten virtaa.

 

Kaupunki vasta heräili uuteen päivään, kun viikonloppuna kävelin kohti vanhan kaupungin kahvilaa. Vanhan Porvoon pienten putiikkien ovet olivat vielä kiinni ja torilla vasta muutamat myyjät laittoivat tuotteitaan esille myyntikojuunsa päivää varten. Kadut olivat autiot aamuauringossa. Vain minä – ja hyvä ystäväni. Tunnelmallinen brunssi, hetki omaa aikaa. Ihan mahtava juttu.
 

 

Aamupalaa nauttiessa ehti pohtia elämän syntyjä syviä ja suunnitella tulevaisuutta, höpötellä tyttöjen juttuja ja nauraa kerran, jos toisenkin. Ikkunapöydästä näki kaupungin heräämisen viikonloppuaamuun ja kadun vilkastumisen. Sitä Hesaria ei ennättänyt täälläkään lukea, mutta se hyväksyttäköön ;) Sympatia ja sielunkumppanuus kirivät tärkeämmiksi teen äärellä. Sitä paitsi paikka, jonka valitsimme, tarjoaa pysähtyville erinomaisia makuelämyksiä. Cafe Postres kotikaupungissani Porvoossa, kannattaa ehdottomasti käväistä, jos olet näillä main.  

 

Muistan, miten ennen lapsia useammankin kerran ihmettelin, miksi vanhemmat puhuvat oman ajan tärkeydestä. Se tuntui lapsettomana korvissa vähän samalta kuin toteamus, ettei oikeastaan jaksaisi olla omien lasten kanssa, ja että tarvitsee lapsista ja perhearjesta irtioton. Silloin en tajunnut, nyt ymmärrän. Se, että olet hetken irti siitä ihastuttavan-liikuttavan-rasittavan-opettavaisen-stressaavan onnellisesta perhearjesta, antaa energiaa olla taas paljon parempi vanhempi ja puoliso. Jaksat hymyssä suin tehdä lapsille ruokaa ja ärtymättä kuunnella uhmaikäisen kymmenettä kiukkukohtausta ennen kuin aurinko on edes kunnolla noussut.

 

Askel oli kevyt kahvilan pöydästä noustessa. Omaa perhettä oli jo ikävä, vaikka kotioven sulkemisesta oli vain muutama tunti.

 

Olin tosin jo kahvilan pöydässä istuessani naputellut kotiin viestin, että jos vaikka tulisivat hekin kaupunkiin, käytäisiin muutamissa suloisissa pikkuputiikeissa ja syötäisiin yhdessä lounasta. Juuri se me tehtiin – hyvillä mielin. Ihasteltiin yhdessä kauniita leluja, kimaltavia tarra-arkkeja ja värikkäitä helmikoruja, tutkittiin ritari- ja prinsessavaatteita leikkejä suunnitellen Riimikossa, käytiin maistuvalla kotiruokamaisella lounaalla Hanna-Mariassa vanhan kaupungin kupeessa ja istuttiin ravintolan aurinkoisella ulkoterassilla ihmisvilinää katsellen. Pohdittiin sitä, mihin kaikki ohikulkevat ihmiset ovat matkalla, miksi koirat usein juoksevat ihmisten perässä eivätkä edellä ja miksi jollakin on vaalea, toisella tummempi iho. Käytiin jokirannassa jäätelöllä ystäväperheen kanssa ja katseltiin merelle suuntaavia veneitä. Käännettiin väsymyksen tullen polkupyörä ja rattaat kohti kotia ja laulettiin yhdessä Pikku Papua. Kotona ihmeteltiin maalipensselit kädessämme värien sekoittumista uusiksi väreiksi ja tutustuttiin uuteen peliin. Ei hassumpi tapa viettää aikaa.

 

 

Päivästä tuli kaikin puolin onnistunut, kiitos loistavasti alkaneen aamun. Tämän myötä tosin kirkastui taas kertaalleen se, miten tärkeää on ottaa niitä pieniä irtiottoja arjesta. Kävelylenkin, aamupalan, leffan tai hätätapauksessa sen postilaatikkoreissun verran. Että ehtii haukata happea ja antaa tilaa omille ajatuksille.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.