Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Sain viestin, että sinua supistelee. Että mietitte puolisosi kanssa, onko lähtö sairaalaan lähipäivinä vai vielä joidenkin viikkojen päässä. Odotat esikoistasi, lasta, joka on jo ennen syntymäänsä valtavan rakastettu. Kannat vatsaasi ylpeydellä, rakkaudella.

 

Tavatessamme katson sua ihaillen, sillä raskautesi loppuvaiheen väsymyksestä huolimatta säteilet. Hehkut rauhallisuutta, hyvää oloa ja tasapainoa – sitä, että olet sinut itsesi ja tulevaisuuden muutosten kanssa. Sen kanssa, että teillä on pian kodissanne ihana pieni nyytti huolehdittavana ja hoivattavana, syliin hellästi rutistettavana.

 

Sua katsoessani muistot omista raskausajoista, kahden pienen tytön äitinä, palaavat mieleen välähdyksinä. Se, miten loppuraskaudessa oli vaikeaa istua edes hetki paikoillaan tai löytää hyvää asentoa nukkumiselle. Miten vauvan liikkuessa vatsa kohoili pienten jalkapohjien ja pepun noustessa. Miten kävely muuttui ripeästä hitaammaksi, vatsaa rauhallisemmin kantavaksi. Äidilliseksi taaperrukseksi. Ja samalla - miten mahtavaa oli tuntea odottavansa omaa lasta. Meidän lastamme. Odotettua, toivottua, kaivattua. Rakasta. Miettiä vielä raskaana ollessa, miltä hän synnyttyään mahdollisesti näyttääkään tai millainen hän on luonteeltaan. Millaiseksi hänen elämänsä aikanaan muodostuu ja miten me voimme tulevina vanhempina siinä häntä tukea.

 

Odotan, että pääsen pian ottamaan pienen ihmisenne syliin, toivottamaan hänet tervetulleeksi maailmaan. Hän tulee saamaan lähelleen monta hänestä välittävää ihmistä. Mikä onni vielä syntymättömälle.

 

Sitä ennen – painathan nämä hetket mieleesi. Viimeiset ensimmäisen raskautesi päivät ja viikot. Toivoin molemmissa raskauksissa, että ihmisellä olisi kyky tallettaa mielikuva siitä, miltä vauvan liikkeet tuntuivat vatsassa. Tai sen, miten pysähdyttävän suloiselta pieni nyytti tuoksuukaan. Yritäthän sinä painaa ne mieleesi, näinä lähipäivinä ja -viikkoina saat kokea molemmat.  Äitiys – mikä mieletön onni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tätä kirjoittaessani istun ikkunan ääressä suomalaisille kai tutuimman tallinnalaisen hotellin, Virun, 19.kerroksessa ja katson ikkunasta öistä, valoissa kylpevää Tallinnaa. Tuijotan pitkään sysimustaa merta, jota saapuvat risteilyalukset ja pienemmät seilaavat alukset valopilkkuina värittävät. Yksi toisensa perään ne tulevat satamaan, kiinnittyvät laituriin ja päästävät matkustajat kohti uusia seikkailuja. Ihailen maagisesti valaistua kirkontornia ja loputonta autojen virtaa pääkatujen varrella, vaikka kello on yli puolen yön. Mihin lienevät nuo kaikki autot matkalla, huomaan pohtivani, kuten isovanhempani usein miettivät kotinsa edestä kulkevan tien autoja seuratessaan. Pöydällä vieressäni perinteiset tallinnantuliaislapaset ja Kalevin suklaata sekä pari taianomaisesti pakattua teerasiaa.

Kuuntelen, miten esikoiseni nukkuu hotellin lakanoiden välissä. Pieni, superreipas seikkailijani, joka heräsi aikaisin aamulla leveään hymyyn ja suureen odotukseen, kulki päivän aikana monen monta kilometriä sataman "laivaputkista" Tallinnan vanhan kaupungin kujille ja joulutorille eikä kertaakaan valittanut väsymystä. Kerran pyysi hetkeksi reppuselkään, senkin kuulemma siksi, että sieltä näkee paremmin esiintymislavan tonttutanssin. Sovitti kenkäkaupan kenkiä hymyssä suin, etsi ruokakaupasta kärryyn omasta mielestään hyvää iltapalaa ja tuliaisia kotona odottavalla muulle perheelle. Söi ravintola-annoksen mausteisempaa broileria ja ei-ehkä-niin-nappiin-osunutta iltapalajugurttia hotellihuoneessa "äiti, mä saan sitten kotona mun omaa jugurttia taas, eikö niin, ja mulla on nyt nälkä." Maidon puuttuminen oli vähän vaikeampi purtava, se meni kyllä äidin piikkiin. Onneksi vesi ja omenamehu kelpasivat illan janojuomaksi.

 

Nelivuotiaani, joka halusi matkaseurakseen hyvän päiväkotikaverinsa kera äitinsä. Ystävänsä kanssa nököttivät nenät lasissa laivassa katsomassa merta, kävelivät käsikädessä vanhan kaupungin katuja ja kirmasivat suut avoinna tavoitellen kielelleen taivaalta putoavia kevyitä lumihiutaleita. Olivat onnellisia toinen toisestaan. Nyt toinen neljävee nukkuu muutaman hotellihuoneen oven päässä, valmiina heräämään virkeänä uuteen aamuun hänkin.

Nukkumaan mennessä luettiin tuttu iltasatukirja ja juteltiin pitkään päivästä tapahtumineen. Siitä, miten tanssiesityksen tontuilla oli hienot hameet, joulutivolin hevoset kauniin värisiä ja laivalla oli toinenkin samanniminen lapsi kuin esikoiseni. Mietteliäitä ajatuksia lähetettiin lahden toiselle puolelle isälle ja pikkusiskollekin "tekeeköhän ne mullekin piparkakkuja?"

 

Pienellä oli nukkumatin lähestyessä enää yksi pohdinta: "Äiti, ethän sä mee mun nukkuessa tästä huoneesta mihinkään paitsi vessaan, kun mä en vielä tunne tätä huonetta kovin paljon, eikä mun nallekaan." En, en mene. Mihinkäs minä, täällä ollessani sä, esikoiseni, olet kaikkein tärkeintä. Siksi istun ja kuuntelen, kun tuhiset, käännät välillä kylkeäsi ja naurahdat unissasi.

 

Enkä osaa kuvata sitä ylpeyden määrää, mikä mulla vanhempana juuri nyt on. En osannut ajatella, miten mielekästä olisi saada matkakaveriksi nelivuotias ja millaisella asenteella hän lähti matkaan. Kyllä mä tiedän, että hän käyttäytyy lähtökohtaisesti hyvin, eikä juuri turhia kiukuttele, mutta jotenkin ajattelin, että matkaan saattaisi väsymyksen tai nälän yllättäessä liittyä enemmän suostuttelua tai hetkellistä neuvottelua. Ihan vain jo siitäkin lähtökohdasta, että verenperintönä on siirtynyt pohjalaista jääräpäisyyttä aimoannos.

 

Tämän hetken, juuri ennen kuin suljen itse silmäni kerätäkseni uutta energiaa huomiseksi, täyttää kiitollisuus.

 

Kenen kanssa Sinä reissaat mieluiten? Lähdetkö matkaan vain pienten ihmistesi kanssa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aamu oli kuopuksen ja minun kahdenkeskinen. Kiireetön, suunnittelematon, aikaa kaikelle mukavalle toteutukselle ennen ulkoilua.

 

Ei ollut yllättävää, että kaksivee toivoi maalaamista, askartelua ja leipomista - sitä hyvin tyypillistä häneltä. Pitkäksi toviksi uppouduttiin myös Duplojen pariin. Niihin on meillä kiinnostus herännyt vähän hitaamman puoleisesti ja esikoinen näyttää siirtyvän suoraan pikkulegoihin. Tällä kertaa legoilusta tehtiin kuitenkin taidetta, kiitos Pinterestin erinomaisten ideoiden.

 

Legot ovat sitä paitsi aikamoinen mahdollisuus leikin lomassa opetella värejä, lukuja ja muotoja. "Annatko mulle sen vihreän palikan?" tai "Nyt tarvitaan vielä kolme punaista, antaisitko?"

Leg godt, leiki hyvin - kuten Lego siis tanskaksi tarkoittaa. Ihan mahtavaa puuhaa yhdessä, jouluistakin, jos niin tahtoo.

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista sekä Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.