Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tätä kirjoittaessani istun ikkunan ääressä suomalaisille kai tutuimman tallinnalaisen hotellin, Virun, 19.kerroksessa ja katson ikkunasta öistä, valoissa kylpevää Tallinnaa. Tuijotan pitkään sysimustaa merta, jota saapuvat risteilyalukset ja pienemmät seilaavat alukset valopilkkuina värittävät. Yksi toisensa perään ne tulevat satamaan, kiinnittyvät laituriin ja päästävät matkustajat kohti uusia seikkailuja. Ihailen maagisesti valaistua kirkontornia ja loputonta autojen virtaa pääkatujen varrella, vaikka kello on yli puolen yön. Mihin lienevät nuo kaikki autot matkalla, huomaan pohtivani, kuten isovanhempani usein miettivät kotinsa edestä kulkevan tien autoja seuratessaan. Pöydällä vieressäni perinteiset tallinnantuliaislapaset ja Kalevin suklaata sekä pari taianomaisesti pakattua teerasiaa.

Kuuntelen, miten esikoiseni nukkuu hotellin lakanoiden välissä. Pieni, superreipas seikkailijani, joka heräsi aikaisin aamulla leveään hymyyn ja suureen odotukseen, kulki päivän aikana monen monta kilometriä sataman "laivaputkista" Tallinnan vanhan kaupungin kujille ja joulutorille eikä kertaakaan valittanut väsymystä. Kerran pyysi hetkeksi reppuselkään, senkin kuulemma siksi, että sieltä näkee paremmin esiintymislavan tonttutanssin. Sovitti kenkäkaupan kenkiä hymyssä suin, etsi ruokakaupasta kärryyn omasta mielestään hyvää iltapalaa ja tuliaisia kotona odottavalla muulle perheelle. Söi ravintola-annoksen mausteisempaa broileria ja ei-ehkä-niin-nappiin-osunutta iltapalajugurttia hotellihuoneessa "äiti, mä saan sitten kotona mun omaa jugurttia taas, eikö niin, ja mulla on nyt nälkä." Maidon puuttuminen oli vähän vaikeampi purtava, se meni kyllä äidin piikkiin. Onneksi vesi ja omenamehu kelpasivat illan janojuomaksi.

 

Nelivuotiaani, joka halusi matkaseurakseen hyvän päiväkotikaverinsa kera äitinsä. Ystävänsä kanssa nököttivät nenät lasissa laivassa katsomassa merta, kävelivät käsikädessä vanhan kaupungin katuja ja kirmasivat suut avoinna tavoitellen kielelleen taivaalta putoavia kevyitä lumihiutaleita. Olivat onnellisia toinen toisestaan. Nyt toinen neljävee nukkuu muutaman hotellihuoneen oven päässä, valmiina heräämään virkeänä uuteen aamuun hänkin.

Nukkumaan mennessä luettiin tuttu iltasatukirja ja juteltiin pitkään päivästä tapahtumineen. Siitä, miten tanssiesityksen tontuilla oli hienot hameet, joulutivolin hevoset kauniin värisiä ja laivalla oli toinenkin samanniminen lapsi kuin esikoiseni. Mietteliäitä ajatuksia lähetettiin lahden toiselle puolelle isälle ja pikkusiskollekin "tekeeköhän ne mullekin piparkakkuja?"

 

Pienellä oli nukkumatin lähestyessä enää yksi pohdinta: "Äiti, ethän sä mee mun nukkuessa tästä huoneesta mihinkään paitsi vessaan, kun mä en vielä tunne tätä huonetta kovin paljon, eikä mun nallekaan." En, en mene. Mihinkäs minä, täällä ollessani sä, esikoiseni, olet kaikkein tärkeintä. Siksi istun ja kuuntelen, kun tuhiset, käännät välillä kylkeäsi ja naurahdat unissasi.

 

Enkä osaa kuvata sitä ylpeyden määrää, mikä mulla vanhempana juuri nyt on. En osannut ajatella, miten mielekästä olisi saada matkakaveriksi nelivuotias ja millaisella asenteella hän lähti matkaan. Kyllä mä tiedän, että hän käyttäytyy lähtökohtaisesti hyvin, eikä juuri turhia kiukuttele, mutta jotenkin ajattelin, että matkaan saattaisi väsymyksen tai nälän yllättäessä liittyä enemmän suostuttelua tai hetkellistä neuvottelua. Ihan vain jo siitäkin lähtökohdasta, että verenperintönä on siirtynyt pohjalaista jääräpäisyyttä aimoannos.

 

Tämän hetken, juuri ennen kuin suljen itse silmäni kerätäkseni uutta energiaa huomiseksi, täyttää kiitollisuus.

 

Kenen kanssa Sinä reissaat mieluiten? Lähdetkö matkaan vain pienten ihmistesi kanssa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aamu oli kuopuksen ja minun kahdenkeskinen. Kiireetön, suunnittelematon, aikaa kaikelle mukavalle toteutukselle ennen ulkoilua.

 

Ei ollut yllättävää, että kaksivee toivoi maalaamista, askartelua ja leipomista - sitä hyvin tyypillistä häneltä. Pitkäksi toviksi uppouduttiin myös Duplojen pariin. Niihin on meillä kiinnostus herännyt vähän hitaamman puoleisesti ja esikoinen näyttää siirtyvän suoraan pikkulegoihin. Tällä kertaa legoilusta tehtiin kuitenkin taidetta, kiitos Pinterestin erinomaisten ideoiden.

 

Legot ovat sitä paitsi aikamoinen mahdollisuus leikin lomassa opetella värejä, lukuja ja muotoja. "Annatko mulle sen vihreän palikan?" tai "Nyt tarvitaan vielä kolme punaista, antaisitko?"

Leg godt, leiki hyvin - kuten Lego siis tanskaksi tarkoittaa. Ihan mahtavaa puuhaa yhdessä, jouluistakin, jos niin tahtoo.

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista sekä Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Esikoisemme on löytänyt päiväkodista erittäin hyvän ystävän. He löysivät toisensa oikeastaan jo viime talvena, mutta nyt kesän myötä ystävyys on syventynyt paitsi päiväkodissa, myös etenkin päiväkodin ulkopuolisissa tapaamisissa. Annika-nukke, esikoisen ihan paras ystävä siis, kuulee päiväkotikavereiden salaisuudet ja hänelle kuiskutellaan suunnitelmat siitä, mitä tulevina yhteisinä hoitopäivinä aiotaan yhdessä tehdä.

 

Tässä vaiheessa astuu tosin kuvioon se kuuluisa mutta. Niitä yhteisiä hoitopäiviä tuntuu näet tällä hetkellä olevan aika harvoin. Aivan liian harvoin, jos kysytään kummalta tahansa tytöltä. Molemmat lapset ovat päiväkodissa vain joitakin päiviä viikossa, ja etenkin nyt syyskuussa hoitopäivät tuntuvat olevan harmillisesti lomittain. Äidit yrittävät tosin keskenään sumplia yhteisiä hoitopäiviä kalenteriin, mutta välillä näitä pidempiä aikoja yhteisten leikkien leikkimättömyydelle tulee.

 

Meillä on noussut jokailtaiseksi kysymykseksi sama ”Äiti, tuleeko Sofia jo päiväkotiin?”, jos esikoinen tietää päiväkotipäivän olevan edessä. Vastauksesta riippuen tunteet vaihtelevat riemusta pettymykseen, ja välillä jätänkin tietoisesti vastauksen vasta aamuun ”selvitetään se Sofian äidin kanssa sitten, kun herätään.” Sillä ostan lisäaikaa ennen nukkumatin tuloa tietäen jo, että aamulla joudun kertomaan, ettei yhteisille leikeille ole mahdollisuutta tänäänkään.

 

Onneksi päiväkotiaamut alkavat nykyisin hyväntuulisella odotuksella. Esikoinen viihtyy monien kavereidensa kanssa, muutamat parhaat leikkikaverit porukasta toki erottuen ja juttelee yhtä myönteiseen sävyyn oikeastaan melkein kaikista ryhmänsä lapsista ja muunkin ikäisistä päiväkotikavereista. Hän nauttii seikkailuista, ulkoilusta, musiikista ja ennen kaikkea siitä, että saa kuulua ryhmään, olla osa omanikäisten porukkaa. Jokaisesta päivästä on jotakin, joka jää mieleen ja johon palataan viimeistään illalla iltasadun jälkeen.

 

Olen tosi iloinen siitä, että meidän pieni päiväkotityttö on löytänyt paikkansa ja lähtee päivän leikkeihin innostuneena. Merkityksensä on toki silläkin, että hän viihtyy hyvin myös muutamien sellaisten kanssa, jotka ovat kokoaikaisia ja näin paikalla joka aamu päiväkodin ulko-ovea avatessa.

 

Silti - ihan tärkeintä on se, että paikalla olisi myös Sofia. Tyttö, jonka kanssa otettu kaverikuva on sängyn vieressä lipastolla. Kuva, jota kohti luodaan dramaattisen kaipaavia pitkiä katseita välillä, kun edellisestä tapaamisesta on niiiiiiiiiin pitkä aika. Liikuttavan suloista oikeastaan.

 

Kun puhutaan päiväkotilasten ystävyydestä ja siitä, miten ryhmät muodostuvat, tulee harvoin pohtineeksi sitä, miten osa-aikaiset lapset löytävät toisensa ja paikkansa ryhmässä. Etenkin sitä, miten nämä päivän-silloin-toisen-tällöin-ja-nekin-osin-epäsäännöllisesti-lapset tutustuvat toisiinsa. Tietääkö maanantaisin ja tiistaisin päiväkodissa käyvä nelivuotias Pinja edes sitä, kuka on hänen viereensä päiväkodin ryhmäkuvausta varten istahtava Olivia, jonka päiväkotipäivät ovat pääosin torstaisin ja perjantaisin? Päiväkotien arkihan rullaa eteenpäin maanantaista perjantaihin ajatuksella ja suurin osa lapsista on kokoviikkoisina paikalla aikaisesta aamusta työpäivän päättymiseen. Muutos subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta tosin lisännee näitä osa-aikaisia lapsia kaikissa päiväkodeissa, joten tähän tullaan varmasti kiinnittämään enemmän huomiota lähivuosina päiväkodissa kuin päiväkodissa.

 

Onneksi on päiväkodin ulkopuolinen elämäkin ja ne merkitykselliset tapaamiset kavereiden kanssa iltaisin. Eilenkin silmät sulkiessaan pieni totesi suurta onnea äänessään "Sofian huoneessa oli niin paljon kaikkea kivaa, me leikittiin fasaania ja meillä oli salaisuuksia ja mä menen äiti taas pian uudestaan." Unen rajamailta kuului toteamus: "Ja Sofia tulee kyllä meille, me sovittiin niin."

-----

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (1)

Vierailija

Voi hellyys ja ihanuus :) ! Juuri näin, ystävyys on tärkeää KAIKEN ikäisille, ja jo pienet kokevat ystävyyssuhteet tärkeinä ja voimakkaina.

Hyvää pohdintaa päiväkodin osa-aikaisten lasten kaverisuhteista ja muutenkin ryhmäytymisestä. Tärkeä asia! Työni puolesta päiväkodit ovat tuttuja, ja täytyykin vinkata blogiisi heh ;), tässäpä hieno aihe yleiselle keskustelulle henkilökunnalle päiväkodeissa :).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.