Kirjoitukset avainsanalla Lapset

Palaan kotiin mietteitä herättäneeltä lääkärikäynniltä puolisoni kanssa. Kotiovea avatessa vastassa on hiljaisuus. Lasten famo on laittanut tytöt nukkumaan poissa ollessamme, lapset huoneissaan ovat nukkumatin matkassa.

 

Siinä he nukkuvat, elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat. Kaikkeni. Silitän pienen ihmisen hiuksia pitkään, nostan varovasti kasvoille pudonneen hiussuortuvan otsalle. Otan lämpimän käden hetkeksi käteeni. Pimeässä huoneessa neurokirurgin sanat pyörivät mielessä ”Kyllä me sun puutumisellesi syy löydetään. Jatketaan tutkimuksia ensi viikolla.”

 

Suljen oven takanani jättäen sen vähän raolleen, kuten tytöt toivovat. Haluavat kuulemma nähdä valon, joka tulee olohuoneesta ja kuulla iltaisin äänemme.

 

Istahdan esikoisen sängyn reunalle. Yövalo valaisee hänen huonettaan, yksisarvinen hohtaa hämärässä. Rauhallinen hengitys täyttää huoneen, saa omatkin ajatukset rauhoittumaan ja mielen levollisemmaksi. Kuljen ajatuksissa vuosien taakse, pian viisivuotiaan vauva-aikaan. Miten nopeasti aika kuluukaan – huomaamatta. Konttaavat vauvat kasvavat silmänräpäyksessä tanssitunnilla koreografioita harjoitteleviksi ballerinoiksi.

 

Hän aistii läsnäoloni uneen, liikahtaa ja kääntyy, asettelee unikaverinsa poskeaan vasten samalla tavalla kuin vauvana. Vanhemmuus, mikä onni. Perhe, parasta elämässä.

 

Istahdan iltateelle puolisoni kanssa. Onneksi mun vierellä on juuri hän. Kaikista tän maailman ihmisistä se, joka oli mun tähtiini kirjoitettu. Illan hämärässä kaadetaan teetä vielä toinenkin kupillinen, jutellaan. Onneksi tiedetään, että kaikesta selvitään yhdessä.

 

Aiempia pohdintojani aiheesta:
Vasta menettäessään osaa arvostaa - EKG:stä labroihin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eläinrakkaus. Pieni ihminen kurkottaa kättään yhä uudelleen aidan raosta kohti lammasta ja katsoo pyytäen suoraan silmiin: "Nosta mut aitaukseen, haluan silittämään." Ottaa kädestä kiinni ja vetää mut aitaukseen mukanaan, kun eläimet samalla aavistuksen pelottavat ja jännittävät. Toisessa aitauksessa ottaa syliinsä pienen kilin, vuohen käyskennellessä vieressä.

 

Peikkorinne Askolassa, Itä-Uudellamaalla on kotieläinpiha, jossa eläimet ovat löytäneet oman paikkansa ja kai senkin vuoksi niistä voi aistia levollisuuden. Ihanan sympaattinen ja kodikas vierailukohde, joka kieltojen sijaan tarjoaa mahdollisuuksia "Tervetuloa aitaukseemme", "Saat silittää." Peikkorinteessä asuvat eläimet ovat selkeästi tottuneita lasten kanssa oleiluun ja vähän tiukempiinkin rutistamisiin ja läheisiin likistyksiin, mikä tekee meille lapsiperheenä paikasta turvallisen oloisen. Sellaisen, jossa oma olo pienten tyttöjen äitinä on luottavainen - nuo eläimet ottavat lasten hellyyden lämmöllä vastaan.

Peikkorinteestä on tullut paikka, jonne me palataan perheenä ja ystävien kanssa toistuvasti takaisin. Palataan sinne ihastelemaan pihapiirin tunnelmaa; omenapuuhun kiinnitettyjä lukuisia lyhtyjä, mummonmökin yläkerran ikkunasta kurkistelevia vanhoja nalleja ja elävää, kotieläinpihaksi älyttömän siistiä pihapiiriä. 

Tytöille - ja ilmiselvästi yhteistä kesäpäivää kanssamme viettäneelle ystäväperheellekin - yksi ehdottomista suosikeista on kanien aitaus. Kiltit luppakorvakanit antavat silittää ja nauttivat rapsuttamisesta, eivätkä hevin hätkähdä, vaikka lapset kulkevat heidän perässään vähän nopeammin askelinkin.

 

Koska Peikkorinteessä vierähtää sen leppoisan tunnelman takia helposti pitkään, on kaniaitauksen vieressä muuten mahdollisuus omien makkaroiden grillaamiseen ja eväiden syömiseen. Mahottoman mukavaa, etten sanoisi.

Kiinnostaisiko päivä eläintilan lapsena? Takuulla. Tänä keväänä lapset voivat jäädä Peikkorinteen isäntäväen seuraksi päiväksi tutustumaan eläimiin ja kotieläinpihan arkeen ja osallistua eläinten hoitamiseen. Lapset voivat tehdä kotieläinpihan töitä kananmunien keräämisestä ponien harjaamiseen ja vuohien kantamisesta eläinten ruokkimiseen.

 

Hihkuin itse tästä mahdollisuudesta jo siitä alkuvuonna lukiessani. Nyt tän kesän ekan käyntimme yhteyteen osui joidenkin lasten vierailupäivä, jota päästiin sivusilmällä vaivihkaa seuraamaan. Neiti neljävee innostui ajatuksesta paljon ja erityisesti kuulemma siitä, että hän saisi kantaa pieniä kilejä ja taluttaa ponia tarhaan. Samana iltana asiaa enemmän pohtiessaan hän lisäsi, että kai siihen kuuluu kanienkin hoitamista ja sylissä pitämistä. Vakuutin, että kyllä kuuluu - ruuan ja välipalan lisäksi. Heinäkuussa hän saa lähteä ystävänsä kanssa viettämään päivää eläinten kanssa ihanassa pihapiirissä.

Tämä vuosi on ennen työhön paluutani on meidän perheessä aikaa unelmien toteuttamiselle. Toteutumiselle. Osin sen tarkoittaa sitä, että vuoden aikana halutaan nähdä mahdollisimman monta kotimaan erinomaista lapsiperhekohdetta ja tutustua lasten ehdoilla juuri sellaisiin paikkoihin, joissa kaikki viihtyvät. Paljon ollaan kierretty ja nähtykin, ja osataan antaa arvo sille työlle, jota erilaisissa vierailukohteissa tehdään viihtyvyyden puolesta. Silti mä jotenkin liputan tän Peikkorinteen puolesta vilpittömästi tosi paljon. Peikkorinteessä lepää meinaan omakin mieli. Viime kesäisestä vierailustamme voit muuten lukea täältä.

 

Ilman siis mitään kaupallista sidosta suosittelen vilpittömästi - jos etsitte sympaattista pientä vierailukohdetta lapsiperheelle, ja sellaista, jossa teillä vanhempina on luottavainen olo vieraidenkin eläinten keskellä, menkää, tutustukaa ja viihtykää.

Ai niin, tule mukaan seuraamaan kesän seikkailujamme - retkeilyä, kotimaan matkailua, askartelua ja arkista puuhastelua leikkimökistä hiekkalaatikolle. Löydät Teehetkien koti-blogin Facebookista ja Instagramista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sain viestin, että sinua supistelee. Että mietitte puolisosi kanssa, onko lähtö sairaalaan lähipäivinä vai vielä joidenkin viikkojen päässä. Odotat esikoistasi, lasta, joka on jo ennen syntymäänsä valtavan rakastettu. Kannat vatsaasi ylpeydellä, rakkaudella.

 

Tavatessamme katson sua ihaillen, sillä raskautesi loppuvaiheen väsymyksestä huolimatta säteilet. Hehkut rauhallisuutta, hyvää oloa ja tasapainoa – sitä, että olet sinut itsesi ja tulevaisuuden muutosten kanssa. Sen kanssa, että teillä on pian kodissanne ihana pieni nyytti huolehdittavana ja hoivattavana, syliin hellästi rutistettavana.

 

Sua katsoessani muistot omista raskausajoista, kahden pienen tytön äitinä, palaavat mieleen välähdyksinä. Se, miten loppuraskaudessa oli vaikeaa istua edes hetki paikoillaan tai löytää hyvää asentoa nukkumiselle. Miten vauvan liikkuessa vatsa kohoili pienten jalkapohjien ja pepun noustessa. Miten kävely muuttui ripeästä hitaammaksi, vatsaa rauhallisemmin kantavaksi. Äidilliseksi taaperrukseksi. Ja samalla - miten mahtavaa oli tuntea odottavansa omaa lasta. Meidän lastamme. Odotettua, toivottua, kaivattua. Rakasta. Miettiä vielä raskaana ollessa, miltä hän synnyttyään mahdollisesti näyttääkään tai millainen hän on luonteeltaan. Millaiseksi hänen elämänsä aikanaan muodostuu ja miten me voimme tulevina vanhempina siinä häntä tukea.

 

Odotan, että pääsen pian ottamaan pienen ihmisenne syliin, toivottamaan hänet tervetulleeksi maailmaan. Hän tulee saamaan lähelleen monta hänestä välittävää ihmistä. Mikä onni vielä syntymättömälle.

 

Sitä ennen – painathan nämä hetket mieleesi. Viimeiset ensimmäisen raskautesi päivät ja viikot. Toivoin molemmissa raskauksissa, että ihmisellä olisi kyky tallettaa mielikuva siitä, miltä vauvan liikkeet tuntuivat vatsassa. Tai sen, miten pysähdyttävän suloiselta pieni nyytti tuoksuukaan. Yritäthän sinä painaa ne mieleesi, näinä lähipäivinä ja -viikkoina saat kokea molemmat.  Äitiys – mikä mieletön onni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.