Kirjoitukset avainsanalla opiskelu

Tiedätkö sen tunteen, kun liidät tilanteesta toiseen, aikataulutat ja kalenteroit ja ihmettelet ajankulua, jonka tiukimpana hetkenä lasket jäljellä olevia minuutteja tuntien sijasta? Kömmit nukkumaan silmät ristissä vasta silloin, kun aamun aikaiset vuorotyöläiset jo piakkoin heräävät ja aamulla silmät sikkuralla päässäsi jyskyttää tietoisuus siitä, ettet ennättänyt vieläkään sitä, mitä tarkoitus oli.

 

Meidän loppukevät on ollut melkoista liitoa ja kiitoa. Sellaista, joka pääsi yllättämään siitäkin huolimatta, että keittiön seinällä riippuvan perhekalenterin rivit olivat jo hyvissä ajoin täyttyneet merkinnöistä. Niistä, joihin piti osata varautua ja valmistautua.

 

Aikuisopiskelu ja kotiäitiys. Palo oppia uutta opintovapaan mahdollistamana ja halu napsia opintopisteitä lähes triplatahdilla vaadittuun nähden. Päivisin lasten kanssa irrottautuminen opiskelijan roolista ja halu olla läsnä arjessa läppäri syrjään työntäen, tavata isoja ja pieniä ystäviä, kokea ja nähdä. Onpa ollut melkoinen palapeli rakennettavaksi. Ja kuten aina, palapelin mutkikkuuden huomaa kunnolla vasta sitten, kun sen osalta on enää muutama palanen laittamatta paikoilleen. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut laulaa tyttöjen lempparin, Robinin, tavoin puuttuvasta palasesta.

 

Alkuviikolla oli tältä erää viimeinen päivä, jonka istuin harjoituskursseilla (onneksi mielettömän kiinnostavilla sellaisilla) lähes kellon ympäri. Kotiin iltateelle palasi viikkojen valvomisesta ja rutistamisesta ryytynyt, toisaalta tunnelin päässä häämöttävästä hetkellisestä seesteisyydestä energiabuustin saanut puoliso. Mun hartioilta oli pudonnut painava taakka, vaikka deadlineja siintää edessäkin vielä kiitettävä määrä näiden opintojen osalta.

 

Kotona toisen läsnäolo tuntui turvalliselta, rauhoittavalta. Siltä se tuntuu onneksi aina, ja onkin ollut tämän tiukan rutistuksen pelastaja. Kodin tasapaino ja vakaus. Parisuhde, joka kasvoi sydänystävyydestä, jossa mikään asia ei jäänyt kertomatta tai jakamatta. Samalla oli pitkästä aikaa ilta, jolloin en omalta kohdaltani miettinyt pitkää to-do-listaa. Tai joo, mietin, mutta enemmänkin energiapiikissäni ja euforisuudessani siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen aikaa oikeastaan taas onkaan. Ei tosin opintojen suhteen, vaan pikemminkin lasten ja ystävien kanssa. Kesällä auringon paistaessa.

 

"Ollaanko me vapaassa pudotuksessa?", kysäisi mun puoliso siinä rauhallisessa illassa. Oltiinko. Ripaus totuuttakin toteamuksessaan. Tuntuipa hyvältä yhdessä todeta, että tunnelin päässä on taas valoa. Mahottoman kirkasta valoa hetkellisen harmauden sijaan. Tän kevään tiukin rutistus on opintojen osalta takana ja miehelläkin vaativien työprojektien rattaat pyörimässä eteenpäin.

 

Tervetuloa normaalit nukkumaanmenoajat ja enemmän omissa hyppysissä oleva arki. Tervetuloa kesä ja kiireettömyys. Tänä iltana riippumatossa makoillessani ja pilvetöntä taivasta katsellessani sydän oli kevyt ja onnellinen.

 

Hyvää yötä ja hyvää huomenta! I´m back.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime viikot ovat olleet näihin päiviin saakka melkoista hötäkkää. Se, että on yrittänyt tasapainoilla kahden pienen tytön (koti)äitinä ja aikuisopiskelijana useiden isojen opiskelukokonaisuuksien deadlinejen paukkuessa, on vaatinut paljon. Hippusen liiankin paljon hetkellisesti. Niin monta yötä istuin läppärin edessä työhuoneen hiljaisuudessa kirjoittaen aamukahteen ja heräsin aikaisin aamulla tyttöjen kaveriksi miehen lähtiessä töihin. Join noin about miljoona kuppia teetä ja söin yhtä monta suklaakeksiä. Ei ihme, jos nyt tekee taas mieli säännöllisille kävelylenkeille ;) Tämä syksyisen kirpeä ilma on muuten mitä mahtavin reippailla ystävän kanssa illan pimeydessä ja parantaa kilometrien karttuessa maailmaa.

 

Esseet on siis palautettu, sosiaalisen median trendit ja pohdinnat median sukupuolittuneisuudesta talletettu syvimpiin aivosopukoihin esseiden aanelosten lisäksi ja elämä rauhoittunut taas joksikin aikaa. Seuraavat isommat etapit opiskeluissa odottavat sitten marraskuun puolella, mutta sitä ennen ehtii jo taas vaikka mitä. Monta askarteluprojektia, useamman uuden ruuanlaittoreseptin kokeilun, ihanan monta ystävävierailua ja reippailua ulkona – ja no, edelleen sen miljoona kuppia teetä. Vähän vähemmän suklaakeksejä.

 

Kun kiire ja pakotettu aikataulu suhteessa sellaiseen, mihin ei itse juurikaan voi vaikuttaa, asettaa elämään rajoituksia, siirtyy itsekin toisenlaiseen suunnitelmallisempaan moodiin. Arkea alkaa hallitsemaan (vieläkin) kokonaisvaltaisemmin. Mitä teenkään ruuaksi tänään, jotta ruokaa jäisi huomiselle siten, että päiväuniajan voisi välillä käyttää kirjoittamiseen? Miten pitkään voidaan aamupäivisin ulkoilla, retkeillä tai tavata kavereita, että rutiinit säilyvät mahdollisimman sujuvina, eikä yliväsymys rauhoittumisvaikeuksineen pääse yllättämään ja toisaalta, että touhua on ollut riittävästi siihen, että uni oikeasti maistuu, eikä sängyssä pyöritä pitkään? Mikä on paras aika kääriä pyykit ja hoitaa muut kotityöt, että aikaa jää myös leikille, askartelulle, leipomiselle ja kaikelle mukavalle yhteiselle tekemiselle? Mitä kaikkea lapset voivatkaan tehdä iltaisin (kodin ulkopuolella) isänsä kanssa, että koti on mahdollisimman rauhallinen keskittymistä varten ennen iltapuuhia? Mitä voin jättää tekemättä ja siirtää jonkin matkaa eteenpäin? Ja se, mikä oikeasti vaatii tarttumista heti, on sellainen, minkä kannattaa tehdä pois heti, sillä muuten sen painaa sillä to-do-listalla mieltä ja saa ajatukset karkaamaan. Hyvin oleellisena myös kysymys siitä, mitä teen, jotta mieli välillä lepääkin ja kroppa kerää uutta energiaa.

 

Jos katsoo menneitä viikkoja ”toteutuneiden” asioiden sumana, ei tosin ikinä uskoisi, että olen rutistanut taas pitkästä aikaa eniten. Ollaan viimeisen kuukauden aikana tavattu eniten ystäviä koko syksynä, nautittu lasten kanssa erilaisista elämyksistä lasten teatterista konsertteihin ja uimahallista Hoplopiin. Käyty syksyisillä kurpitsakarnevaaleilla kodikkaalla Koiramäen Pajutallilla Tuusulan kupeessa ja ihmetelty Sirkus Finlandian 40-vuotisjuhlavuoden näytöksessä sitä, miten sirkusväki osaa salvata hengen upeilla näytösnumeroillaan taikuri Marko Karvon lintushowsta takuuvarmasti selkärangattomiin ja kylkiluuttomiin akrobaattiesiintyjiin. Otettu kuopuksen päiväuniaikaan päiväunia myös esikoisen kanssa lämpimästi huopaan kietoutuneena kylki kyljessä tuhisten ja leivottu omppupiirakoita ja arabialaisia maustekakkuja.

 

Kun tiukka aikataulu pakottaa sumplimaan ja tuo jyskyttävän stressin takaraivoon, sitä paitsi järkeistää aikaansa, myös käyttää sitä oikeasti ”vapaata aikaa” siten, että niinä hetkinä on mielekästä tekemistä. Sellaista, minkä parissa ei mieti illan kirjapinoa, suunnittele väliotsikointeja tai johdantosanoja tai pohdi, miten saa pidettyä silmät auki vielä puolen yön jälkeen. Rentoutuu sillä vapaa-ajalla lasten kanssa vaikkapa syksyisillä kalliolla metsän siimeksessä, kävelee jokirantaan ostamaan tuoretta munkkia ja katsomaan vedessä ajelehtivia vaahteranlehtiä tai tapaa ystäviä – pieniä ja isoja, perheitä ja omia aikuisystäviä. Etsii hyvää mieltä ja hetken kiireettömyyttä kiireeseen.

 

Tämä lähes kuukauden rutistus muistutti jälleen siitä, että aikuisopiskelijan arkikin vaatii kunnon panostusta ja aikaa. Ei vain sitä, että kuittaa kuun lopussa aikuiskoulutustuen ja hymyilee tulevia opintojaksoja esitteleville opinto-oppaille. Se selkiytti tosin myös sitä, että tilanteiden niin vaatiessa venyminenkin onnistuu ja päiviin mahtuu hetkellisesti paljon muutakin. Ei sillä, että tällaisia viikkoja jaksaisi kovin montaa peräkkäin ja että tekemisen ja aikaansaamisen määrä tällaisenaan olisi minkäänlainen tavoitetila.

 

Ennen kaikkea se muistuttaa siitä, miten merkityksellistä on puolison tuki. Henkinen tsemppi ja vierellä olo, ja se konkreettinen vastuunkantaminen arjesta. Se, että huolehtii työpäivien jälkeen koko perheen ruuat, nappaa lapset illaksi ulkoilemaan, kauppaan tai muuten vain seuraksi antaen rauhan kirjoittamiselle ja keskittymiselle. Tai pyytää valmiiksi katettuun iltapalapöytään ja tarjoaa pöydän ääreen istahtavalle höyryävän kupin ja valmiiksi tehdyn voileivän. Se, että toinen tiedostaa, että kyse on kaikessa touhotuksessaan väliaikaisesta tilanteesta, jonka ylitse tulee vain perheenä taituroida. Mitä joustavammin ja sujuvammin, sen parempi.

 

Sumu on hälvennyt, elämä näyttää taas kirkkaalta. Onneksi näin. Tervetuloa takaisin, arki. Sinua jo kaivattiinkin.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänään on opiskelupäivä opintovapaalla olevalle kotiäidille. Tai kokopäiväiselle opiskelijalle, joka siinä rinnalla hoitaa lapset kotona. Ihan miten päin vain. Deadlinet paukkuvat joka tapauksessa muutamankin esseen ja verkkokeskustelun osalta lähipäivinä siinä määrin, että tuskanhiki nousee otsalle. Ai miten se näkyy? Siis päivässä, jossa oli tarkoitus ihan aamusta alkaen istahtaa läppärin ja kirjapinon ääreen, uppoutua verkkoviestinnän, median tarkastelun ja sosiaalisen median suunnitelmien pariin ja pitää työhuoneen ovi visusti suljettuna muulta perheeltä omiin ajatuksiin keskittyen.

 

Siivosin aamulla keittiön kaapit, viikkojen hienoinen epäjärjestys haittasi mieltä yhtäkkiä ylitsepääsemättömän paljon. Teet riviin, myslit ja kaurapuurot ojennukseen.

 

Naapurin ihanan sympaattinen mummo tarjosi taas omppuja. On tarjonnut monta kertaa, mutta juuri tänään tuntui siltä, että on ihan pakko tehdä omppupiirakkaa. Yks, kaks, oikeastaan varmaan kolmekin, kaikki eri resepteillä. Mies ja esikoinen lähtivät hakemaan kaupasta kassillisen rahkoja, mascarponea, Philadephia-juustoa ja kermaa. Ajattelin kokeilla hyväksi kehuttua omppupannariakin. Säilön syksyn pakastimeen. Hmm. Todennäköisesti mun lempparista, Maku-lehden sivustolta löytyy vielä muutama muukin hyödynnettävä ohje. Eihän mulla tänään ja nyt alkuviikon päivinä ole muitakaan suunnitelmia ;)

 

Sitä paitsi löysin herkulliselta kuulostavan suppilovahveropiirakan ohjeen. Appiukko oli käynyt keräämässä meille ison laatikollisen sieniä, joten kukapa voisi vastustaa vastaleivotun suolaisen piirakan tuoksua sunnuntai-illassa. Sitä minäkin, ei kukaan.

 

 

Kylpyhuone ja vessa on puunattu lattiasta kattoon, järjestin kaikki kosmetiikkapurnukat riviin lähes korkeusjärjestyksessä ja samassa innostuin siivoamaan vaatekaapinkin. Ei mitään perussiivousta, vaan kaikki ulos ja hiljalleen harkitusti takaisin- sukka kerrallaan, paita paidalta, värijärjestykseen. Lajittelin samassa kirpparillekin osan.

 

Ehdin tyttöjenkin kaapille, lelut kuosiin. Juuri tänään. Sitä paitsi lasten lakanatkin piti vaihtaa.

 

Illalla odottaa vielä monta puuhaa ja suunnitelmaa. Tosi monta. Ja no, se essee. Sanoinkos jo, että sen dl on tänään? ;D Puuh. On oikeastaan hyvä, että on päiviä, joina on jokin tärkeä deadline ja tarve vaativalle ajatustyölle. Tulee samalla hoidettua muutkin asiat. Paitsi se essee, joka vielä odottaa aloittamistaan.

----

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Loppuviikolla ajellessani aamuruuhkassa motarilla kohti Helsinkiä ja opiskelupäivää verkkoviestinnän parissa, ennättivät ajatukset liitää useampaan kertaan työelämään. Siihen, miten hallitaan suuria kokonaisuuksia, huolehditaan kuntoon pienetkin yksityiskohdat, suunnitellaan, ideoidaan, toteutetaan, pakerretaan ja puurretaan – saadaan aikaan.

 

Olen ollut kotona lasten kanssa esikoisen syntymästä saakka, nelisen vuotta. Hyppäsin hetkeksi työelämän ulkopuolelle asiantuntijatyöstä, josta pidän varsin paljon. Työn hektisyydestä huolimatta tunne siitä, että saa aikaan jotakin merkityksellistä ja pystyy osallistumaan omalla panoksella koko yrityksen strategian ja päämäärien eteenpäin viemiseen, on palkitseva.

 

Päätin silti esikoisen ja myöhemmin kuopuksen syntymän jälkeen ottaa tietoisesti etäisyyttä työhön. Ei siksi, etten osin haluaisi tietää yrityksen tilanteesta, tiimimme tekemisistä ja siitä, mitä kaikkea uutta otetaan esimerkiksi työskentelyalustoina käyttöön, vaan siksi, etten alkaisi pyörittelemään niitä ajatuksia päässä täällä kotona. Kotona haluan olla läsnä pienille ihmisille – sen hetken, kun kotiarkea vietän. Kun kuitenkin niitä vuosia, jolloin olen täysin kiinni työelämässä, on aikanaan edessä vielä kymmeniä.

 

Perjantaina ajatukset karkailivat, kerta toisensa jälkeen. Ne karkasivat siihen, mitä olisikaan istua powerpointtien äärellä suunnittelemassa projektikokonaisuuksia ja tehdä sitä konkreettista päivittäistä työtä askel kerrallaan tavoitetta kohti edeten. Palasin mielessäni työyhteisöömme monine hyvine tyyppeineen ja onnistuneimpiin projekteihimme. Yhtäkkiä pystyin elävästi palauttamaan mieleeni iltapäivän teehetket alakerran kahvilassa elämän syntyjä syviä pohtien ja sen, miten kellokorttilaitetta käytettiin. Muistin kristallinkirkkaasti yrityksemme intran valikkoineen ja vuosikellon suunnitelmineen. Erikoista.

 

Ehdin jo Helsinkiä lähestyessäni miettiä myös arjen muuttumista; sitä, miten molemmat tytöt olisivat päiväkodissa ja viikot rakentuisivat täysin toisin. Päivän tanssi- ja muskaritunnit siirtyisivät iltoihin ja viikonloppuihin tai todennäköisesti mitä suurimmalta osin jäisivät pois yhteisen ajan rauhoittamiseksi. Ystäviä tavattaisiin lähinnä viikonloppuisin. Keskustelut kotona työpäivien jälkeen olisivat todennäköisesti taas toisenlaisia, aikuisasiapainotteisempia. Ja niin paljon muuta

 

Aikahyppy menneeseen ja toisaalta tulevaan, oli kiehtova. Hetken.

 

Auto keskustan parkkihalliin, läppäri laukussa kohti yliopiston luentosalia. Tytöt tutun turvallisessa hoidossa famollaan. Eletään nyt kuitenkin tätä hetkeä, tätä päivää.

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.