Kirjoitukset avainsanalla leipominen

Hän levittää hartaasti jauhoja pöydälle, pienin sormin piirtää valkoiseen pintaan ympyrän ja sille silmät. Huomauttaa siskonsa pudottavan jauhoja lattialle, huomaamatta, että omat kädet ovat kyynärpäitä myöden valkoiset. Molemmat valitsevat piparkakkumuottien joukosta mieluisimmat ja odottavat malttamattomina taikinaa. Koristeluun hankittuja karkkeja voisi kuulemma jo maistaa, yhden, tai oikeastaan kaksi. Isällekin kuulemma jätetään yksi.

 

Tuoreiden leivonnaisten tuoksu tuo mieleeni vahvasti lapsuuden; äitini paistamat sämpylät, joilla herkuttelin koulupäivien jälkeen ja ison maalaistalomme yläkerrassa asuvan mummoni rahkapiirakan ja hannatädin kakut, jotka leivottiin punaisessa taikinakulhossa pirttikaluston penkillä istuen. Meillä kotona leivotaankin usein – tytöt mukana touhuten.

 

Sormella kuvien piirtäminen pöydälle levitettyihin jauhoihin ja taikinan maistelu palanen kerrallaan (äidin kielloista huolimatta ”yksi pieni pala vielä”) ovat varmaan ne kohokohdat. Yhdessä leipominen on hauskaa, kun pikkuapurit voivat osallistua monin tavoin. Herkullista lopputulosta malttaa odotella, kun voi tarkkaan seurata kaikkia vaiheita raaka-aineiden sekoittamisesta leivosten paistumiseen uunissa. Keskittyäkin jaksaa paremmin, kun yhdessä jutellaan, miksi mitäkin tehdään.

 

Tai ainakin useimmiten jaksaa keskittyä. Ja useimmiten on hauskaa. Eilen tulinen tahtojen taistelu alkoi siitä, kun pikkusisko ujutti vaivihkaa kätensä siskon leipomisreviirille ja nappasi suuhunsa palan isosiskon taikinasta. Voi herttileijaa, niin miniminipienen, ettei pienen sormen nappaamaa kuoppaa edes isossa taikinakasassa havainnut. Mutta isosiskohan näki, hän, joka muutoinkin oli aloittanut aamunsa väärällä jalalla. Ja vei palan kuitenkin, ettäs kehtasikin. Krokotiilinkyyneleitä ja oi, niin kovin pahoitettu mieli epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Siskostahan otetaan luonnollisesti esimerkkiä, joten nopeasti mielensäpahoittajia oli kaksi. Draamakuningatarten aamu.

 

 

Pitkään välejä selvitellyt äiti siivosi lopulta jauhoja ja taikinaa lattialta hiki otsalla ja vannoi puhisten mielessään, että yhtään pikkuleipää ei ainakaan tänään koristella. Hetkeä myöhemmin taukoamatta toistensa kimpussa olleet siskokset istuivat sopuisasti vieri vieressä uuninluukun edessä odottamassa pikkuleipien valmistumista. ”Äiti, kohta me laitetaan näihin niitä pyöleitä kalkkeja, joita ostettiin kaupasta. Enin laittaa punaisia ja mä laitan olansseja ja tulkooseja.” Sekin me tehtiin, tosi sopuisasti ja hyvällä mielellä. Jossakin vaiheessa äidinkin kuohuva mieli tasoittui.

 

Iltapäivän prinsessakaverisynttäreiden tuliaisiksi keksit eivät vielä valmistuneet, mutta tänään famon ja fafan kanssa matkailuautoreissuun lähdettäessä esikoinen pakkasi ylpeydellä mukaansa rasiallisen keksejä. ”Näissä on kyllä ihanan kauniit kolisteet. Jos fafa ei tykkää niistä, mä voin syödä senkin omat.” Sitä en epäile.

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.