Kirjoitukset avainsanalla some

Pieni ihminen istuu syömässä aamupalaansa, lusikoi jugurttiaan ja poimii huolella suuhunsa jok´ikisen mansikan, mustikan ja vadelman lautaseltaan. Äiti lukee samalla teekuppinsa äärellä päivän uutisia puhelimesta, kurkistaa sen jälkeen vielä pikasilmäyksellä Facebookin ja naputtelee vastausviestin kaverin meiliin. WhatsApp piippaa vahvistaen kaveriperheen tulevan iltapäiväksi leikkimään.

 

Pieni juttelee vieressä omia juttujaan taaperon kielellään, milloin katsoo ikkunasta aidalla juoksevaa oravaa, milloin ihmettelee isosiskonsa lattialla lojuvaa nukkea. Isosisko hypähtää tuoliltaan pöydän toisella puolella alas, tulee lopulta ihan viereen ja ottaa kädestä kiinni ”äiti, mä kerroin, että tykkään susta.” Äiti havahtuu. Mitä sä sanoitkaan?

 

Muutama aamu sitten, luettuani pari edellisiltaa (lue: aamuyötä) tenttiin ja mentyäni silmät ristissä nukkumaan aivan liian lyhyille unille, oli keskittyminen läsnäolemiseen hankalaa. Aamutee ei piristänyt riittävästi, eikä mielessä liikkunut ainoatakaan fiksua ajatusta. Jos ylipäätään juuri mitään.

 

Tämä ei suinkaan ollut se ainoa aamu, jolloin aamupalapöytään hiipi myös iPhone sovelluksineen. Tuona aamuna se kuitenkin varasti huomion siinä määrin, että en kuullut esikoisen rakkaudentunnustuksia, enkä huomannut sitä aidalla juoksevaa oravaa kuin vasta tyttöjen kertoessa siitä hetkeä myöhemmin. Olivat kyllä kuulemma yrittäneet kertoa, ja olinhan mäkin sen sivukorvalla kuullut ja taisin todetakin tyyliin ”joo-o, niin on orava.”

 

Se hetki pysäytti. Että toivoisinko itse, aikuisena, istuvani ruokapöydässä toisten aikuisten seurassa puhelimen saadessa päähuomion keskustelun sijaan? Toivoisinko, että jonkun toisen lähettämä ”tavataanko tänään”-viesti vastausviesteineen on tärkeämpi juuri siinä hetkessä kuin se, että istun itse vastapäätä juuri-sillä-hetkellä-tavattavana?

 

Haluaisinko, että keskustelunaloituksiini, riippumatta siitä, miten hedelmällisiä tai syvällisiä ne ovat, vastattaisiin joo-joo, ihan kohta tai selkeää välinpitämättömyyttä äänessä – siksi, että ajatukset olisivat ihan toisaalla? Tai että silloin, kun kertoisin pitäväni toisesta, hän ei sitä edes noteeraisi älypuhelimensa lumoista? Siitäkään huolimatta, että kyse on (onneksi) satunnaisista tilanteista.

 

Ja jos en, miksi sitten sallin niin käyvän omien lasteni kohdalla? Väsymys ei sitä yksinään selitä, sillä turhan helposti se puhelin löytää tiensä aamiaispöytään muutoinkin. Ei vain tuona ryytyneenä aamuna.

 

Tilanne jäi mietityttämään. Riippumatta siitä, että hetken kuluttua tuosta tapahtuneesta olimme jo joka tapauksessa yhteisissä ulkoleikeissä ja itsekin oikeasti jälleen läsnä. Enemmän pysäytti se, että en edes jotenkin ollut huomannut, miten usein vilkaisen puhelinta huomaamattani. Tai vastaan lapsille ylimalkaisesti, olematta läsnä WhatsApp-viestien lumoissa.

 

Olen jo jonkin aikaa tosin tehnyt tietoisesti sitä, että leikkiessämme vaikkapa tyttöjen huoneessa, jätän puhelimen keittiöön tai toiseen huoneeseen. Ihan vain siksi, että se ei varasta huomiota keneltäkään. Ne Iltasanomien ja Iltalehden kirkuvat huomio-otsikot ehtii taatusti lukea toisenakin hetkenä, Pinterestin askartelu- ja sisustusideat odottavat hakijaansa rauhallisempaan ajankohtaan ja WhatsAppitkin löytävät paikkansa. Toisaalla.

 

Jos minun tehtäväni äitinä, vanhempana, on olla esimerkkinä, eikö se mitä suurimmassa määrin tarkoita taitoa olla läsnä?

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.