Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sain viestin, että sinua supistelee. Että mietitte puolisosi kanssa, onko lähtö sairaalaan lähipäivinä vai vielä joidenkin viikkojen päässä. Odotat esikoistasi, lasta, joka on jo ennen syntymäänsä valtavan rakastettu. Kannat vatsaasi ylpeydellä, rakkaudella.

 

Tavatessamme katson sua ihaillen, sillä raskautesi loppuvaiheen väsymyksestä huolimatta säteilet. Hehkut rauhallisuutta, hyvää oloa ja tasapainoa – sitä, että olet sinut itsesi ja tulevaisuuden muutosten kanssa. Sen kanssa, että teillä on pian kodissanne ihana pieni nyytti huolehdittavana ja hoivattavana, syliin hellästi rutistettavana.

 

Sua katsoessani muistot omista raskausajoista, kahden pienen tytön äitinä, palaavat mieleen välähdyksinä. Se, miten loppuraskaudessa oli vaikeaa istua edes hetki paikoillaan tai löytää hyvää asentoa nukkumiselle. Miten vauvan liikkuessa vatsa kohoili pienten jalkapohjien ja pepun noustessa. Miten kävely muuttui ripeästä hitaammaksi, vatsaa rauhallisemmin kantavaksi. Äidilliseksi taaperrukseksi. Ja samalla - miten mahtavaa oli tuntea odottavansa omaa lasta. Meidän lastamme. Odotettua, toivottua, kaivattua. Rakasta. Miettiä vielä raskaana ollessa, miltä hän synnyttyään mahdollisesti näyttääkään tai millainen hän on luonteeltaan. Millaiseksi hänen elämänsä aikanaan muodostuu ja miten me voimme tulevina vanhempina siinä häntä tukea.

 

Odotan, että pääsen pian ottamaan pienen ihmisenne syliin, toivottamaan hänet tervetulleeksi maailmaan. Hän tulee saamaan lähelleen monta hänestä välittävää ihmistä. Mikä onni vielä syntymättömälle.

 

Sitä ennen – painathan nämä hetket mieleesi. Viimeiset ensimmäisen raskautesi päivät ja viikot. Toivoin molemmissa raskauksissa, että ihmisellä olisi kyky tallettaa mielikuva siitä, miltä vauvan liikkeet tuntuivat vatsassa. Tai sen, miten pysähdyttävän suloiselta pieni nyytti tuoksuukaan. Yritäthän sinä painaa ne mieleesi, näinä lähipäivinä ja -viikkoina saat kokea molemmat.  Äitiys – mikä mieletön onni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedän nyt, ettei suruun ole sanoja. Ei kaipuuseen tai ikävään. Harva meistä osaa kertoa, miltä tuntuvat toteutumatta jääneet suunnitelmat, tuhannet unelmat. Surevalle puolisolle, lapselle, lähiomaiselle, serkulle tai ystävälle ei ole sanoja. Niistä jokainen tuntuu mitättömältä, sanahelinältä.

 

Jätin viikonloppuna hyvästit ystävälleni, jonka tunsin yläastevuosista saakka, mutta jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä näinä äitivuosina lähes samanikäisten esikoistemme myötä. Seisoin arkun vierellä epätodellisin ajatuksin – oliko meidän polkumme jo todella aika päättyä. Luin kukkalaitteen muistolausetta miettien, miten paljon yhteistä me, kukkalaitteen yhdessä laittaneet kymmenet vanhat luokkakaverit vuosikymmenten takaa, olimmekaan hänen kanssaan jakaneet. Miten paljon muistoja mahtui kirkkoon, joka oli jokaista penkkiä myöten täynnä hyvästien jättäjiä.

 

Suuren surun rinnalla hautajaispäivässä oli käsinkosketeltava määrä rakkautta ja lämpöä. Lukematon määrä halauksia, kosketuksia, välittämistä ja katseita. Ihmiset pysähtyivät, katsoivat, olivat läsnä. Toinen toisilleen. Toistuvasti toteamuksia siitä, että mäkin muistan, ymmärrän ja jaan ajatuksesi.

 

Hän lähti aivan liian aikaisin. Kahden pienen lapsen äitinä, vasta naimisiin menneenä. Onnellisena, koko elämä edessä suunnitelmineen ja unelmineen. Hän lähti täynnä rakkautta.

 

Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä. Surun ja ikävän edessä riisuivat hetkeksi kaiken ulkoisen ja antoivat ajatusten kulkea sinne, mikä on rakkainta.

 

Useammassa keskustelussa nousi esiin sama ajatus – Sinulta minulle, minulta sinulle. Yhdessä. Etsitäänhän aikaa tavata. Annetaanhan aikaa toinen toisillemme. Kerrotaanhan, että ollaan tärkeitä toinen toisillemme. 

 

Ilpo Kaikkosen sanoin - Terveiset sinne taivaaseen. Jatkamme sun unelmaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänäkin iltana heilutan tähtitaivaalle, lähetän yön pimeydessä terveiseni. Yllätän itseni epätodellisuuden tunteiden keskeltä uudelleen ja uudelleen. Menettämisen ja ikävän.

 

Ystäväni, hän, johon tutustuin yläastevuosinamme ja josta tuli läheisempi nyt viime vuosina lastemme myötä, menehtyi äkillisesti muutama päivä sitten.

 

Päivät ennen menehtymistä, jolloin hän taisteli elämästään, olivat pitkiä. Loputtoman pitkiä. Niiden aikana ehti käydä läpi yhteiset hetket ja muistot. Hymyillä kaikelle yhdessä koetulle ja tuntea jäätävää viiltävyyttä kaikesta siitä, mikä yhteisinä suunnitelmina jäisi mahdollisesti toteutumatta. Että mitä ellei tuleva kesä toisikaan mukanaan suunniteltua retkipäivää kotieläinpihalle tai touhuilupäivää lähes samanikäisten esikoisten kanssa Hoplopissa. Entä ellei meillä olisikaan enää mahdollisuutta tavata, halata, jutella tai jakaa mietteitä. Että entä häntä ei jonakin päivänä olisi, olisinko pitänyt yhteyttä tavalla, jota olisin toivonut. Saisinko vielä kerrottua, että hän on tärkeä. Tärkeä myös esikoisellemme, joka on pitänyt hänestä paljon. Mietin, kerroinko sitä edes koskaan riittävän selkeästi. Vakuutin yön pimeydessä, että hän selvää. Toistin, että on selvittävä. Kahden pienen lapsen äitinä, joista nuorempi oli vain vajaan viikon vanha. Yritin nähdä toivon hänen läheistensä viesteissä, luottaa ihmeeseen. Ja silti pelotti.

 

Noina päivinä tuli myös mietittyä omaa elämää. Sitä, mitä pitää tärkeänä ja arvostaa.

 

Yhtenä yönä, jolloin uni ei aamuun kääntyvillä tunneillakaan tullut, kirjoitin läheisille ystävillemme. Kerroin, että halusin heidän tietävän, että he ovat tärkeitä ja toivon heidän muistavan sen myös silloin, jos elämässäni jonakin päivää tapahtuisi jotakin yllättävää. Sitä kun tulee liian harvoin arjessa kerrottua. Arki tempaisee mukaansa ja kiire saa muka oikeutuksen välillä säälittävän huonolle yhteydenpidolle tai sille, ettei ehdi juuri nyt tavata. Ei tällä viikolla, eikä ehkä ensi viikollakaan. Joskus menee kuukausi, toinenkin. Töitä, harrastuksia, kaikenlaisia syitä.

 

Ystäväni ei selvinnyt. Hänen lämmin sydämensä ei jaksanut. Hän jätti meidät ennen kuin ehdin enää kertoa, että olen iloinen siitä, että hän on elämässämme. Hänen lapsensa meidän lastemme ystäviä.

 

Päivät ovat sen jälkeen olleet toisenlaisia. Epätodellisia.

 

Vain muutama päivä ennen ystäväni menehtymistä esikoisemme totesi hyvin yllättäen autossa, että äiti, me ei olla nähty ystävääni ja hänen esikoistaan pitkään aikaan. Että pitäisi tavata. Emme ole jutelleet heistä hetkeen, joten yhtäkkinen takapenkillä syttynyt ajatus yllätti. Kerroin kuitenkin heidän saaneen pienen vauvan esikoisemme ystävän pikkusiskoksi ja että lähdetään katsomaan heitä sitten vauvan kasvaessa vähän. Vastaus hyväksyttiin, tosin varmistamalla ensin, että saahan sen vauvan sitten ottaa syliin. Saa, vakuutin, kunhan pitää varovasti.

 

Intuitiota vai sattumaa, sitä en tiedä. Silti näinä päivinä mietin, miten sitten aikanaan kerron lapselle, ettei ystävääni enää olekaan. Ettei hänen ystävänsä, kolmevuotiaan pikkupojan, äitiä enää ole. Miten selitän lapselleni, mitä on kuolema ja pidän hänet luottavaisella mielellä siitä, ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kukaan hänen läheisimmistään kuolisi. Miten ylipäätään kuolemasta kerrotaan?

 

Meillä on vain tämä yksi elämä. Tavataanhan useammin, karsitaan kiire ja tekosyyt ympäriltämme? Etsitään vaikka vain rakonen yhteiselle iltapalalle ja teehetkelle, jos muutoin eivät aikataulut mene yksiin? Pakataan lapset auton takapenkille ja annetaan mahdollisuus edes tunnin leikkeihin keskenään arki-iltoinakin väsymyksen painaessa – annetaan heillekin mahdollisuus pienten keskinäiseen ystävyyteen. Ollaan ystäviä toisillemme, sillä kuunteleminen, sielujen sympatia ja läsnäolo ovat viime kädessä tärkeintä. Ihminen ihmiselle, ystävä ystävälle.

 

Tätä lukiessasi on aamu. Uusien mahdollisuuksien päivä. Käytetäänhän ne mahdollisuudet oikein?

 

PS. Puolisoni totesi, että voithan käydä lasten kanssa ensi kesänä ne samat kohteet, joita olitte suunnitelleet yhdessä toteutettavaksi. Menette sillä ajatuksella, että tänne me suunniteltiin retkeä ja täälläkin meidän oli ajatus tavata. Jotenkin kaunis ajatus. Ympyrä ikään kuin sulkeutuisi, suunnitelmat muuttuisivat todeksi.

Kommentit (3)

Vierailija

❤😢 voimia ja lämmin osanotto. Niin kauniisti kirjoitettu ja niin ajatuksia herättävä. Pitää muistaa nauttia joka hetkestä.

Vierailija

Pyydä ystäväsi mies ja lapset mukaan ja nostakaa vaikka malja ystävän muistolle. Kannattaa pitää yhteyttä mieheen ja lapsiin, sinulla on varmasti ajan myötä kun lapset kasvavat heidän äidistään paljon sellaista kerrottavaa mitä mies ei edes tiedä. Sitä yhteyttä kannattaa vaalia, tehdä viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle. Ainakin itse toivoisin että mun lapselleni joku kertoisi millainen olin lapsena jos mua ei enää olis itse kertomassa. Osanotto suruusi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.