Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Tiedän nyt, ettei suruun ole sanoja. Ei kaipuuseen tai ikävään. Harva meistä osaa kertoa, miltä tuntuvat toteutumatta jääneet suunnitelmat, tuhannet unelmat. Surevalle puolisolle, lapselle, lähiomaiselle, serkulle tai ystävälle ei ole sanoja. Niistä jokainen tuntuu mitättömältä, sanahelinältä.

 

Jätin viikonloppuna hyvästit ystävälleni, jonka tunsin yläastevuosista saakka, mutta jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä näinä äitivuosina lähes samanikäisten esikoistemme myötä. Seisoin arkun vierellä epätodellisin ajatuksin – oliko meidän polkumme jo todella aika päättyä. Luin kukkalaitteen muistolausetta miettien, miten paljon yhteistä me, kukkalaitteen yhdessä laittaneet kymmenet vanhat luokkakaverit vuosikymmenten takaa, olimmekaan hänen kanssaan jakaneet. Miten paljon muistoja mahtui kirkkoon, joka oli jokaista penkkiä myöten täynnä hyvästien jättäjiä.

 

Suuren surun rinnalla hautajaispäivässä oli käsinkosketeltava määrä rakkautta ja lämpöä. Lukematon määrä halauksia, kosketuksia, välittämistä ja katseita. Ihmiset pysähtyivät, katsoivat, olivat läsnä. Toinen toisilleen. Toistuvasti toteamuksia siitä, että mäkin muistan, ymmärrän ja jaan ajatuksesi.

 

Hän lähti aivan liian aikaisin. Kahden pienen lapsen äitinä, vasta naimisiin menneenä. Onnellisena, koko elämä edessä suunnitelmineen ja unelmineen. Hän lähti täynnä rakkautta.

 

Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä. Surun ja ikävän edessä riisuivat hetkeksi kaiken ulkoisen ja antoivat ajatusten kulkea sinne, mikä on rakkainta.

 

Useammassa keskustelussa nousi esiin sama ajatus – Sinulta minulle, minulta sinulle. Yhdessä. Etsitäänhän aikaa tavata. Annetaanhan aikaa toinen toisillemme. Kerrotaanhan, että ollaan tärkeitä toinen toisillemme. 

 

Ilpo Kaikkosen sanoin - Terveiset sinne taivaaseen. Jatkamme sun unelmaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänäkin iltana heilutan tähtitaivaalle, lähetän yön pimeydessä terveiseni. Yllätän itseni epätodellisuuden tunteiden keskeltä uudelleen ja uudelleen. Menettämisen ja ikävän.

 

Ystäväni, hän, johon tutustuin yläastevuosinamme ja josta tuli läheisempi nyt viime vuosina lastemme myötä, menehtyi äkillisesti muutama päivä sitten.

 

Päivät ennen menehtymistä, jolloin hän taisteli elämästään, olivat pitkiä. Loputtoman pitkiä. Niiden aikana ehti käydä läpi yhteiset hetket ja muistot. Hymyillä kaikelle yhdessä koetulle ja tuntea jäätävää viiltävyyttä kaikesta siitä, mikä yhteisinä suunnitelmina jäisi mahdollisesti toteutumatta. Että mitä ellei tuleva kesä toisikaan mukanaan suunniteltua retkipäivää kotieläinpihalle tai touhuilupäivää lähes samanikäisten esikoisten kanssa Hoplopissa. Entä ellei meillä olisikaan enää mahdollisuutta tavata, halata, jutella tai jakaa mietteitä. Että entä häntä ei jonakin päivänä olisi, olisinko pitänyt yhteyttä tavalla, jota olisin toivonut. Saisinko vielä kerrottua, että hän on tärkeä. Tärkeä myös esikoisellemme, joka on pitänyt hänestä paljon. Mietin, kerroinko sitä edes koskaan riittävän selkeästi. Vakuutin yön pimeydessä, että hän selvää. Toistin, että on selvittävä. Kahden pienen lapsen äitinä, joista nuorempi oli vain vajaan viikon vanha. Yritin nähdä toivon hänen läheistensä viesteissä, luottaa ihmeeseen. Ja silti pelotti.

 

Noina päivinä tuli myös mietittyä omaa elämää. Sitä, mitä pitää tärkeänä ja arvostaa.

 

Yhtenä yönä, jolloin uni ei aamuun kääntyvillä tunneillakaan tullut, kirjoitin läheisille ystävillemme. Kerroin, että halusin heidän tietävän, että he ovat tärkeitä ja toivon heidän muistavan sen myös silloin, jos elämässäni jonakin päivää tapahtuisi jotakin yllättävää. Sitä kun tulee liian harvoin arjessa kerrottua. Arki tempaisee mukaansa ja kiire saa muka oikeutuksen välillä säälittävän huonolle yhteydenpidolle tai sille, ettei ehdi juuri nyt tavata. Ei tällä viikolla, eikä ehkä ensi viikollakaan. Joskus menee kuukausi, toinenkin. Töitä, harrastuksia, kaikenlaisia syitä.

 

Ystäväni ei selvinnyt. Hänen lämmin sydämensä ei jaksanut. Hän jätti meidät ennen kuin ehdin enää kertoa, että olen iloinen siitä, että hän on elämässämme. Hänen lapsensa meidän lastemme ystäviä.

 

Päivät ovat sen jälkeen olleet toisenlaisia. Epätodellisia.

 

Vain muutama päivä ennen ystäväni menehtymistä esikoisemme totesi hyvin yllättäen autossa, että äiti, me ei olla nähty ystävääni ja hänen esikoistaan pitkään aikaan. Että pitäisi tavata. Emme ole jutelleet heistä hetkeen, joten yhtäkkinen takapenkillä syttynyt ajatus yllätti. Kerroin kuitenkin heidän saaneen pienen vauvan esikoisemme ystävän pikkusiskoksi ja että lähdetään katsomaan heitä sitten vauvan kasvaessa vähän. Vastaus hyväksyttiin, tosin varmistamalla ensin, että saahan sen vauvan sitten ottaa syliin. Saa, vakuutin, kunhan pitää varovasti.

 

Intuitiota vai sattumaa, sitä en tiedä. Silti näinä päivinä mietin, miten sitten aikanaan kerron lapselle, ettei ystävääni enää olekaan. Ettei hänen ystävänsä, kolmevuotiaan pikkupojan, äitiä enää ole. Miten selitän lapselleni, mitä on kuolema ja pidän hänet luottavaisella mielellä siitä, ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kukaan hänen läheisimmistään kuolisi. Miten ylipäätään kuolemasta kerrotaan?

 

Meillä on vain tämä yksi elämä. Tavataanhan useammin, karsitaan kiire ja tekosyyt ympäriltämme? Etsitään vaikka vain rakonen yhteiselle iltapalalle ja teehetkelle, jos muutoin eivät aikataulut mene yksiin? Pakataan lapset auton takapenkille ja annetaan mahdollisuus edes tunnin leikkeihin keskenään arki-iltoinakin väsymyksen painaessa – annetaan heillekin mahdollisuus pienten keskinäiseen ystävyyteen. Ollaan ystäviä toisillemme, sillä kuunteleminen, sielujen sympatia ja läsnäolo ovat viime kädessä tärkeintä. Ihminen ihmiselle, ystävä ystävälle.

 

Tätä lukiessasi on aamu. Uusien mahdollisuuksien päivä. Käytetäänhän ne mahdollisuudet oikein?

 

PS. Puolisoni totesi, että voithan käydä lasten kanssa ensi kesänä ne samat kohteet, joita olitte suunnitelleet yhdessä toteutettavaksi. Menette sillä ajatuksella, että tänne me suunniteltiin retkeä ja täälläkin meidän oli ajatus tavata. Jotenkin kaunis ajatus. Ympyrä ikään kuin sulkeutuisi, suunnitelmat muuttuisivat todeksi.

Kommentit (3)

Vierailija

❤😢 voimia ja lämmin osanotto. Niin kauniisti kirjoitettu ja niin ajatuksia herättävä. Pitää muistaa nauttia joka hetkestä.

Vierailija

Pyydä ystäväsi mies ja lapset mukaan ja nostakaa vaikka malja ystävän muistolle. Kannattaa pitää yhteyttä mieheen ja lapsiin, sinulla on varmasti ajan myötä kun lapset kasvavat heidän äidistään paljon sellaista kerrottavaa mitä mies ei edes tiedä. Sitä yhteyttä kannattaa vaalia, tehdä viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle. Ainakin itse toivoisin että mun lapselleni joku kertoisi millainen olin lapsena jos mua ei enää olis itse kertomassa. Osanotto suruusi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Siitä on yli 25 vuotta, neljännesvuosisata, kun elämääni astui mies – ja heti perään nainen, hänen vaimonsa. Itse olin silloin vielä pikkutyttö, takkutukkainen ja hammasrautainen haaveilija teini-iän kynnyksellä. Hän jo omassa elämässään pitkällä, lapsiperhe-elämään esikoisensa ja vaimonsa kanssa totutellen. Nuoruusvuoteni lähes asuin heillä, olisin voinut viettää aikaa heidän pienten lastensa kanssa loputtomiin. Minulle, ensin teini-ikäiselle ja sittemmin kohti aikuisuutta varttuvalle merkityksellistä oli se, että minuun luotettiin ja minulle annettiin vastuuta pienten lasten hoidosta ja huolenpidosta. Keitettiin siinä lomassa teetä ja tarjottiin vastapaistettuja kanelipullia.

 

Silloin hän oli se, joka kysyi kiusoitellen nuoruusvuosien ihastuksistani ottaen kuitenkin samalla isovelimäisen huolehtivasti kantaa ja kertoen mielipiteensä. Kyseli koulusta ja opiskelusta ala-asteikäisestä yliopistovuosiin, kuuli suunnasta, jolla viitoitan tulevaisuuttani. Ojensi perheensä kanssa rippijuhlaruusut, oli vieraana ylioppilasjuhlissa, halasi yliopiston valmistujaisjuhlissa ja juhli vierellämme hääpäivänä. Hän oli vaimonsa kanssa ainoita, jotka kuulivat vuodesta toiseen kaikki rehelliset pohdintani – sen, kun oli myrskyä ja mullistusta suuntaan jos toiseen ja hetket, joina oli tyyntä ja harmonista. Näkivät ilon ja onnen, näkivät turhautumisen ja epätietoisuuden. Välillä kysyivät, välillä näkivät kysymättä.

 

He toistelivat lähes mantramaisesti nuoruusvuosistani saakka, että tulevat sitten aikanaan pirttiin. Eteläpohjalaisesti siis ilmaisivat, että tulevat tervehtimään sinä päivänä, jos minusta tulee äiti. Silloin, kun esikoisemme syntyi, he todella ajelivat jonkin kuukauden kuluttua toiselta puolelta Suomea luoksemme. Ja kuopuksen synnyttyä toistamiseen. Täyttivät sen lupauksensa, josta olivat puhuneet liki kaksikymmentä vuotta. Vaikka meidän perheeseen ei lisää pieniä ihmisiä olekaan tilauksessa, olen lähettänyt toiveen, että meille saa ajella ihan säännöllisestikin. Viipyä pidempäänkin.

 

Heidän omat lapsensa kasvoivat aikuisuuteen huomaamatta. Seurasin sydän pakahtuen suurella ylpeydellä ylioppilasjuhlia, kihlauksia ja muuttamista omaan kotiin. He pienestä lähelläni kasvaneet olivat yhtäkkiä aikuisuuden kynnyksellä; vaipanvaihdosta, Lego-leikeistä ja Super Mariosta oman kodin sisustamiseen ja työelämän suunnitteluun. Nousivat siivilleen, kohti omia unelmiaan.

 

Nyt vieraillessa oli lehti jälleen kääntynyt. Sen sijaan, että tyttömme, 2v ja 4v, olisivat istuneet vierailun aikana meidän vanhempien lähellä ja kärttäneet vuorotellen sitä, milloin lähdetään kotiin, he viihtyivät huiman hyvin. Heistä piti huolta perheen aikuiseksi kasvanut tyttö – hän, jota itse aikanaan hoidin yhden kesän hänen ollessaan vain reilun vuoden ikäinen. Illassa oli jonkinlainen ympyrän sulkeutuminen. Pysäyttävä sellainen. Roolit olivat vaihtuneet.

 

Ja silti – ihan kaikki oli myös ennallaan. Pohdimme elämän suuntaa, tulevaisuutta ja sitä, minne matka meistä itse kunkin vie. Sitä, miten elämässä tulee tavoitella onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, tasapainoa. Miten on uskallettava tehdä ratkaisuja ja sulkea joskus yksi ovi, jotta toinen voi aueta.

 

Matka muuttaa meitä kaikkia. Minä kasvoin ala-asteikäisestä kolmiraitaverkkarihoususta lähes nelikymppiseksi kahden lapsen äidiksi. Hän ehti jo viidenkympin ikään, ja heidän lapsensa ovat yhtä lukuun ottamatta lentäneet pesästä. Aika on kuronut umpeen ikäeroamme, ajatuspolut kohdanneet enemmän. Isovelimäisyys säilyy. Se sama, joka oli jo 25 vuotta sitten. Siitä olen onnellinen. Mun omat aikuiseni, elämän tuomat lainaisosisko ja -isoveli. 

 

- -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muutamaa päivää ennen joulua tuntui siltä, että jokaisessa ystäväperheessä oltiin jollakin tavoin kipeitä. Ihan hurja määrä kavereita oli kovassa kuumeessa ja rajussa flunssassa (joka kävi läpi yksi toisensa perään kaikkia perheenjäseniä) ja siihen päälle selänniksautukset, umpisuolet ja portaissa kompastumisten tuomat nilkkavauriot.

 

Me oltiin siinä vaiheessa sairastettu kuukausi ja elämä näytti vihdoin siinä määrin valoisammalta, että oli energiaa tehdä muutakin kuin ihmetellä ja katsoa omaa elämää kuin ohitse lipuvaa laivaa. Että siinähän tuo menee, mutten pääse hyppäämään mukaan, saati että olisin ainakaan sen ruorissa. Tilanne tuntui melkein absurdilta - kun me ei oltu voitu tavata juuri ketään kuukauteen, ei nyt joulun alla meidän tervehtyessä vuorostaan ollut ketään tavattavissa. Niin monet sairastivat. Ja sairastavat edelleen. Tekstarit singahtelevat kertoen pitkittyneestä 39 asteen kuumeesta, yskästä ja flunssaoireista kauttaaltaan.

 

Askartelujoulukalenterini hiipui jossakin luukun 15/16 tienoilla siihen, että energia oli poikkeuksellisen arjen keskellä yksinkertaisesti nolla. Melkein jopa pakkasella. Tytöt kuitenkin kömpivät toiveikkaina päivästä toiseen alakerran askartelupöydän ääreen ja toivoivat mua seurakseen. Niinpä me palattiin askartelurytmiin tilanteeseen nähden ajankohtaisilla, mutta hyvin pelkistetyillä askarteluilla. Tehtiin kipeisiin ystäväperheisiin paranemistoivotusten kortteja ja liitettiin mukaan Tigerista löytyneet karkkeja sisältävät sydämen muotoiset rasiat. Yksi päiväuniaika ajeltiin pitkin poikin kaupunkia ja pudoteltiin näitä postilaatikoihin. Tytöt nukkuivat turvaistuimissaan takapenkillä. Kahdessa päivässä vietiin kahdeksan. Nyt saisi viedä melkein saman verran eri ihmisille.

 

Idea on yksi yksinkertaisimmista: laastari irtosilmin ja parilla piirretyllä raajalla. Ei yllä bravuuriksi, mutta ideana lämpimän sympaattinen ja kertoo toivottavasti omalla tavallaan välittämisestä.

 

- - -

Teehetkien koti-blogi ajankohtaisine päivityksineen ja bonuksineen löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoineen Instagramista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.