Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Ystäväperheeseemme syntyi jokunen viikko sitten vauva. Pieni tuhiseva prinsessa, jota sylissä pitäessä aika katoaa. Pieni tuleva kummityttömme. Vauva, joka toi mukanaan keskustelut syntymästä ja synnytyksestä.

 

Tapaamme ystäväperhettämme viikoittain, joten lapsetkin ovat seuranneet raskausaikaa läheltä. Nolostelematta mitään he ovat lapsenomaiseen tapaansa pyytäneet ystäväämme nostamaan paitaansa ja näyttämään vatsaansa, jotta he voisivat silittää vauvaa tai tuntea liikkeet. He ovat pohtineet, miten vauva kasvaa, mistä se saa ruokaa ja miten kauan se oikein on vatsassa.

 

Vauvan syntymän lähestyessä ja etenkin pienen ihmisen synnyttyä meillä on käyty lukuisia keskusteluja siitä, miten vauvat syntyvät. Koska olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että lapsen on saatava tietää asioista totuudenmukaisesti, mutta ikäiselleen kuuluvalla tasolla, sain pyöritellä vastausta hetken mielessäni. Lopulta keskusteluissa päädyttiin siihen, että äidillä on vauvareikä, josta vauvat syntyvät. Jotkut vauvat saattavat myös syntyä vatsassa olevasta vauvaluukusta, jos vauvat ovat esimerkiksi vatsassa vielä syntymän hetkellä pää ylöspäin tai niille tulee vaikka lääkärin määrääminä tosi kiire päästä turvallisesti äidin ja isän syliin. 

 

(Ystävämme toi lainaan lapsuudenkirjansa "Så fungerar din kropp"/ Torgersen & Zahl.Olsen, josta nämä havainnolliset kuvat ;) )

 

Se, mikä oli osin aluksi omaa kiusaantuneisuuttani, olikin neljäveen kanssa kuitattu lähes huomaamatta. Hänelle vastaus riitti, mutta hän sai sen haluamallaan tavalla. Sivuuttamatta, vähättelemättä tai toteamatta, ettei asia kuulu vielä hänelle. Ylipäätään pohdin tuossa yhteydessä, milloin vanhemmalla on edes oikeus todeta lapselle, että tämä asia ei vielä kuulu sinulle, että jutellaan siitä sitten, kun olet isompi / koululainen / aikuinen / whatever-tekosyy. Sitä paitsi tässä yhteiskunnassa, jossa tietoa on saatavilla kaikkialta ja pienen lapsen samanikäisillä kavereillakin isommista sisaruksista johtuen paljon enemmän kuin ehkä aina tiettyyn ikäkauteen tarvitsisi, näen parhaaksi kertoa asioista mahdollisimman paljon itse. Erityisesti niistä asioista, joista lapsi luontaisesti kiinnostuu ja kysyy.

 

Tästä synnytysasiasta hän on pohtinut, onko hänelläkin sellainen vauvaluukku, josta vauvat voivat sitten syntyä ja miksei hänen kaveripiirinsä pojilla ole sellaista. Lapsenomaisen luontevasti hän on tosin jatkanut, että pojilla ei voi olla vauvaluukkua, koska niistä tulee isiä ja tytöistä tulee äitejä.

 

Tytöt kuulivat muutama päivä sitten, että toinenkin läheinen ystävämme on raskaana. Eilen nukkumaan mennessään nelivuotias palasi hetkeksi raskauteen: "Äiti, miten ne vauvat menevät sinne vatsaan?" Ehdin jo henkäistä hetken ja todeta, että vauvat syntyvät siksi, että niiden vanhemmat toivovat kovasti niin. Enempää ei tällä erää kuitenkaan tarvittu, kun hän jatkoi, että niinhän mäkin toivoin Annikaa (lempinukkeaan) ja sitten se syntyi mulle. Tämä keskustelu siirtyy siis seuraavaan kertaan.

 

Miten te olette kertoneet lapsillenne siitä, miten lapset saavat alkunsa? Vielä tärkeämpänä pohdintana oikeastaan se, miten kertoa erilaisista tavoista tulla vanhemmaksi? Rakastelun mukavuudesta huolimatta kun aika monet tulevat vanhemmaksi muillakin tavoin keinohedelmöityksestä adoptioon ja jokainen tapa tulla vanhemmaksi on yhtä merkityksellinen.

 

- - - -

Blogiani voit seurata myös Facebookissa sekä lähes päivittäin päivittyvine kuvatarinoineen Instagramissa

Kommentit (6)

Kattilakoo

Pinnalla oleva aihe meilläkin lähipiiriin syntyneiden pikkusisarusten johdosta. Itsekin kovasti pyrin olemaan totuudenmukainen, mutta jotenkin niin hankala avata 4- ja 5-vuotiaille pojille tätä kuviota. Varsinkin, kun tytöt serkkuja lukuunottamatta ovat just nyt jotain ihan hyiyökkamalaa. Toistaiseksi on riittänyt, että vauva alkaa kasvaa vauvasiemenistä, mutta että siihen tarvitaan siemeniä sekä äidiltä että isältä ja lisäksi runsaasti hyvää tuuria. Myös se, että siemenet päätyvät vatsaan useimmiten samaa reittiä kuin mitä vauva sitten tulee ulos, on käyty läpi. Käytännön toteutustavoista ei - onneksi - vielä ole kaivattu selvitystä 😅

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Nuo vauvansiemenet - moni tuntuu käyttävän sitä termiä. Jotenkin sekään ei sovi omaan suuhun, mutta mitä todennäköisimmin juuri saman nappaan käyttöön, kun keskustelunhetki tulee.

Ihan nappiin ei muuten mennyt itsellä sekään, kun kerroin, että vauvareikää tarvitaan oikeastaan vasta sitten aikuisempana. "No mutta äiti, voiko sitä jo nyt lapsena näyttää, että missä se on?" Jätin näyttämättä.

Aina välillä valkoiset ja vähemmänkin valkoiset valheet helpottaisivat.

Vauvansiemenet K-raudasta???

Kerroin aikoinaan 4 vuotiaille pojallemme, että äidin vatsassa on vauva ja hänestä tulee isoveli. Poika kysyi hetken päästä: Miten se vauva on mennyt sun vatsaan?" Kerroin,että:" Isi antoi äidille vauvansiemenen ja se vauva kasvaa nyt äidin vatsassa. Poika mietti hetken ja kysyi isältään: " Isi hei. Haitko sä ne vauvansiemenet K-raudasta?" Ei jäänyt odottamaan vastausta. Poika nyt 24v, yhden pojan isä... joten tieto, mistä vauvansiemenet tulevat, on jo selvillä.

Mom of three

Meillä on lapsille tarkoitettu kirja mistä vauvat tulevat. Oli kyllä tosi hyvä ostos ja neiti 5vn kyselyt loppui vauvojen teon suhteen siihen. Ainut vain että neiti halusi ottaa sen tarhaaan mukaan ja valistaa näin myös kavereitaan asiasta 😃.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Jee, ihan loistava kuulla, että teillä on hyvä suositus kirjasta! Jos ennätät vilkaista sen nimen, haluaisin ehdottomasti meillekin tulevia keskusteluja varten.

Tarhakavereita kannattaa aina valistaa ;) Eihän sitä voi tietää, mitä kukin tietää jo.

kahden äiti

Meillä poju 4v. :) "kun isi ja äiti rakastaa toisiaan tosi paljon, niin ne saa sit vauvan." Neiti 7v on jo koulussa kuullut kaikenlaista ja tuohon lisänä hänen kanssaan keskusteltu myös siitä, ettei vauvan saaminen ole aina niin helppoa ja välillä joutuu hakemaan lääkäriltä apua, että vauva pääsee mahaan. (Neiti tietää, että meidän lasten odotusta odottaessa on juostu lääkäriltä toiselle ja nautiskeltu pilleri poikineen). ...Ja jos ei lääkkeilläkään voi saada vauvaa, niin aina on mahdollisuus, että adoptoisi lapsen jostain kauempaa. Neidin kanssa ollut puhetta myös kuukautisista ja miksi naisilla kuukautiset on, miksi miehillä ei ole mitään vastaavaa ja mistä syystä äiti piti "vaippaa" housuissa, kun pikkuveli syntyi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Onkos täällä kilttejä lapsia?", puhkuu valkoisen partansa takaa tänäkin aattona poikkeuksetta lähes jokainen pukki. Kodista toiseen. Pienet, malttamattomina odottavat lapset, joita on jo viikkoja kasvatettu jatkuvalla pienellä kiristyksellä "Muistathan käyttäytyä kauniisti, tai tonttu näkee ikkunan takaa" jännittävät, millainen pukin lahjasaalis mahtaa olla. Onhan minullekin, onhan? Ollaanhan oltu niin kilttejä kuin toivottiin, sillä lahjojahan kerrotaan annettavan vain kilteille lapsille.

 

Ei, ei ja ei. Kun meistä jokainen toivoo sydämessään joulusta sitä lämmintunnelmaista yhdessäolon juhlaa, jopa osin ylimitoitetuin odotuksin, on yllättävää, että liitämme siihen lisäjännitteitä. Puhumme rauhoittumisesta jouluun ja joulun alla kaikesta ihanasta tunnelmoinnista kynttilöineen ja piparkakkuineen. Miksi samalla pidämme viikkoja lapsia varpaillaan viitaten ikkunoiden takana kurkkiviin tonttuihin ja edellytämme erityisen kaunista käyttäytymistä vedoten siihen, että (vain) kiltit lapset saavat paketteja? Muistutamme asiasta lasten riehaantuessa väsyneinä kaupan kassajonossa ja vetoamme siihen huomaamattamme, kun aamutoimet tuntuvat venähtävän ja minuutit ennen lähtöä vähenevät uhkaavasti. Hieman karrikoitua, mutta silti.

 

Sitä paitsi vuosi toisensa jälkeen kasvavat määrät niissä lapsissa ja nuorissa, jotka erilaisten keräysten myötä toivovat saavansa oman joulupakettinsa. Mahdollisesti sen ainoan, kun perheen tai eletyn elämän tilanne ei siitä muutoin mahdollista. Eivätkö he ole olleet kilttejä? Kirjasiko tonttu heidän ikkunansa takana, että tuo lapsi ei tarvitse pakettia siksi, ettei syönyt reippaasti iltapalaansa tai pukenut kiristävää toppahaalaria ilman uhmaikäisen tavanomaista kiukuttelupuuskaa? Tuskin. Ja silti joku heistä, ehkä useampikin, ei saa ensimmäisen ensimmäistä pakettia, vaikka olisi ollut miten kiltti, reipas, sopeutuva ja joustanut yli jokaisen odotuksen, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Toivottavasti hän, pieni lapsi ilman saatua joulumuistamista, ymmärtää, ettei lahjalla ja kiltteydellä ole mitään tekemistä keskenään.

 

Yritin selittää neljävuotiaallemme, miksi paketoimme useita joulupaketteja joulupuu-keräykseen. "Äiti, onko ne lapset olleet kilttejä, kun ne saavat paketin? Oikein kilttejä, jos noin monta", pohti silti hänkin. Nopeasti syvälle kansakuntamme riveihin iskostettu ajatus oli ehtinyt jo hänetkin tavoittaa. Juteltiin pitkään siitä, että jouluna toivoisi jokaisen lapsen saavan oman pakettinsa. Sen, jossa olisi jokin itselle mieluisa asia. Että vaikka paketti ei olekaan se tärkein juttu, on silti mukavaa, jos lapsi voi jouluna saada sen yhden ikioman lahjan. Riippumatta siitä, onko ollut kiltti vai vähemmän kiltti. Toki on tärkeää käyttäytyä kauniisti ja huomioida toisia ihmisiä, mutta ettei se ole sidoksissa joulun aikaan, vaan elämään yleensä. Ja että välillä saa harmittaa ja kiukuttaa, niinhän aikuisiakin kiukuttaa. Ei sitä tonttu tai kukaan muukaan mihinkään kirjaan raapusta ylös ja sormi ojossa osoittele, että häähää, näinpäs tuonkin.

 

Ikivanhaa ajatusta joulun alla hiipivistä tontuista ja jouluaattona eteisessä kopistelevasta joulupukista ei silti tarvitse unohtaa. Kai se tonttu voi kurkistella hyväntahtoisestikin lasten ja perheiden touhuja, tulla metsän siimeksestä kilkattavine tonttulakkeineen ja olla osa joulua kirjaamatta niitä hyviä tai tuhmia tekoja? Jättää tervehdyksen yöllisestä käynnistään olohuoneen lattialle kirjeenä ja pudonneena tonttulakkina, kertoa katsoneensa ikkunasta piparkakun leipomispuuhia, iltasatuhetkeä tai askartelua?

 

Niin. Ja se joulupukki. Ho-ho-hoo. Me kävimme vanhempina lasten syntyessä pitkään keskustelua siitä, mikä on joulupukin rooli. Emme halunneet opettaa, että joulupukille kirjoitetaan pitkien toiveiden kirje lelukuvastoja sieltä täältä rinkuloiden ja toivoen kaikkea maan ja taivaan väliltä joltakin punanutulta. Joulupukki on kuitenkin joulun viettoomme hyvin odotettu vieras. Mieheni perheen perinteissä pukki on käynyt siitä saakka, kun he olivat pieniä aina aikuisikään saakka. Omassa perheessänikin pukki kävi pitkälle lapsuusvuosiini. On mukavaa, että se kuuluu lastenkin jouluun. Kirjeen voi toki kirjoittaa ja tonttu voi sen illan hämärissä hakeakin kengänjälkiä lumeen jättäen, mutta ne toiveet osoitetaan vanhemmille ja muille lapsen elämässä oleville.

 

Tytöille olemme kertoneet, että joulupukki tulee aattona ja jakaa lahjat, joita meille tärkeät ihmiset haluavat joulumuistamisina antaa. Kerromme lahjoja jakaessa ja avatessa, keiltä ne ovat, jolloin toivomme, että tytöt oppivat myös siten kiittämään ja arvostamaan saamiaan lahjoja kummeilta, isovanhemmilta ja muilta läheisiltä. Ei siis vain siltä valkoparralta, joka kerran vuodessa tulee suunnattoman lahjasäkkinsä kanssa ja katoaa 364 päiväksi Korvatunturin lahjapajaan toteuttamaan seuraavan vuoden toiveita.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Nautin aina lauantaista. Huoneet pesty, saunassa käyty, lapset nukkui kukin omissa sängyissään puhtaina. Paavon (vaarini) kanssa joimme iltakahvin saunan jälkeen. Oli hyvä ja rauhallinen olo”, kirjoitti mummoni – tai muoriksihan me häntä kutsuttiin – jo vuosikymmen sitten.

 

Pyysin häntä aikoinaan täyttämään kirjan, johon koostetaan muistoja ja ajatuksia elämänpolun varrelta. Kirjan sivuille hän on tutuin kaunokirjaimin tallettanut elämäänsä lapsuudesta seurusteluaikaan, heidän lastensa (eli myös minun isäni) syntymään ja lopulta kirjan viimeisillä sivuilla lastenlastensa (kuten minun) elämään. Muistellut siitä, miten leikki alakoulun välitunneilla prinkkasta ja takaparia ulos, kulki koulumatkansa nahkapieksuissa, vietti nuoruuden kesänsä paimenessa ja ihastui vaariini erityisesti siksi, että hän on hyvä, rehellinen ja myönteinen ihminen.

 

 

Hänen mietteissään saunanpuhtaasta lauantaista ja puolison kanssa kiireettä nautitusta iltakahvista tiivistyy se, miten jälleen kerran ne pienet asiat ovat oikeastaan hyvinkin merkityksellisiä. Että ei me täällä elämässä tarvita onneen suuria poppakonsteja. Kunhan pysähdytään ja osataan nauttia hetkestä, siitä tavallisesta arjesta kultareunuksineen. Raikkaine lakanoineen ja putipuhtaine hiuksineen. ”Lauloi illalla lapset nukkumaan”, kertoo mummoni musikaalisen vaarini iltarutiineista omien lastensa kanssa. Eipä ole maailma tältä(kään) osin paljoa muuttunut, sillä tuttu iltalaulu on oman esikoisen osalta yksi illan tärkeimmistä.

 

Oma mummoni, yksi elämäni merkityksellisimmistä ihmisistä, on jo jokusen vuoden istunut pilven reunalla, mutta luotan, että hän yhä sieltä käsin seuraa elämäämme tarkasti. Ohjailee tarvittaessa peripohjalaisella sinnikkyydellä omine keinoineen oikeaan suuntaan silloin, jos näkee askeleiden suuntaavan harhapoluille. Sanoo vierellään istuvalle vaarilleni, että kato nyt Paavo sinäkin.

 

Hänen täyttämäänsä kirjaa olen lueskellut useat kerrat vuosien varrella. Kuullut jopa sen, miten hän asiat sanoisi, jos yhä istuisi tutussa nojatuolissaan sukkapuikot tai virkkuukoukku heiluen tekemässä jotakin käsityötä, sivusilmällä Kauniiden ja Rohkeiden Ritkeä ja Rookea katsellen. Kuitenkin vasta nyt kirjan sivuille kirjoitetut ajatukset toden teolla pysäyttivät, saivat miettimään asioita enemmän. Itsekin äitinä herkistyin miettimään, miten minä 70-luvun lopun ja hän 20-luvun lapsena, olemme kokeneet vanhemmuuden, perhearjen ja lasten kasvattamisen.

 

 

 ”Anna lapselle aikaa ja paljon rakkautta”, kiteyttää mummoni ajatuksensa siitä, mitä hän on kokemuksen kautta oppinut lasten kasvattamisesta. Silloin heidän nuoruudessaan ja perhettä perustettaessa ei vapaa-aikaa ollut samalla tavoin. Työntekoon etenkin maatiloilla käytettiin iso osa päivästä ja sotavuosien jälkeen perheen elättämiseksi oli tehtävä töitä hartiavoimin. ”Lapsenlapset ovat saaneet aikaa paljon enemmän, omien lasten kanssa ei ollut aikaa seurustella samalla tavalla ja omatunto soimasi”, hän jatkoi myöhemmin.

 

Meidän ajassamme vapaa-aikaa on – tai ainakin useimmiten haluttaessa olisi - toisella tavalla. On iltoja ja pitkiä viikonloppuja, viikkojen mittaisia lomia, mahdollisuuksia harrastamiselle ja yhteiselle tekemiselle perheenä. Annammeko me sitä aikaa toisillemme, yhdessäololle? Sille, joka lopulta on tärkeintä?

 

Juttelimme isänpäiväviikonloppuna puolisoni kanssa pitkään siitä, että hyvinkin kiireisen ja tapahtumarikkaan vuoden jälkeen tavoitteemme ensi vuodelle on olla yhä enemmän läsnä. Nauttia vieläkin avoimemmin sydämin niistä hetkistä, jotka saamme viettää perheen ja läheisten kanssa. Pysähtyä, jotta voisimme yhä selkeämmin nähdä, miten hyvin asiat lopulta ovatkaan. Että se kaikki onni ja rakkaus, jota elämän varrelta etsimme, on meillä jo. Juurikin tässä ja nyt.

 

Mitä tulee lasten kasvattamiseen ja siihen, miten luoda heille turvallinen ja luottavainen olo – uskon ja uskomme, että ihan tärkeintä on lopulta se, miten mummonikin kuvaa. Että lapsi saa aikaa ja paljon rakkautta. Sylin, halauksen, kosketuksen, katseen. Sen, että tulee kuulluksi.

 

- - - - -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.