Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

"Onkos täällä kilttejä lapsia?", puhkuu valkoisen partansa takaa tänäkin aattona poikkeuksetta lähes jokainen pukki. Kodista toiseen. Pienet, malttamattomina odottavat lapset, joita on jo viikkoja kasvatettu jatkuvalla pienellä kiristyksellä "Muistathan käyttäytyä kauniisti, tai tonttu näkee ikkunan takaa" jännittävät, millainen pukin lahjasaalis mahtaa olla. Onhan minullekin, onhan? Ollaanhan oltu niin kilttejä kuin toivottiin, sillä lahjojahan kerrotaan annettavan vain kilteille lapsille.

 

Ei, ei ja ei. Kun meistä jokainen toivoo sydämessään joulusta sitä lämmintunnelmaista yhdessäolon juhlaa, jopa osin ylimitoitetuin odotuksin, on yllättävää, että liitämme siihen lisäjännitteitä. Puhumme rauhoittumisesta jouluun ja joulun alla kaikesta ihanasta tunnelmoinnista kynttilöineen ja piparkakkuineen. Miksi samalla pidämme viikkoja lapsia varpaillaan viitaten ikkunoiden takana kurkkiviin tonttuihin ja edellytämme erityisen kaunista käyttäytymistä vedoten siihen, että (vain) kiltit lapset saavat paketteja? Muistutamme asiasta lasten riehaantuessa väsyneinä kaupan kassajonossa ja vetoamme siihen huomaamattamme, kun aamutoimet tuntuvat venähtävän ja minuutit ennen lähtöä vähenevät uhkaavasti. Hieman karrikoitua, mutta silti.

 

Sitä paitsi vuosi toisensa jälkeen kasvavat määrät niissä lapsissa ja nuorissa, jotka erilaisten keräysten myötä toivovat saavansa oman joulupakettinsa. Mahdollisesti sen ainoan, kun perheen tai eletyn elämän tilanne ei siitä muutoin mahdollista. Eivätkö he ole olleet kilttejä? Kirjasiko tonttu heidän ikkunansa takana, että tuo lapsi ei tarvitse pakettia siksi, ettei syönyt reippaasti iltapalaansa tai pukenut kiristävää toppahaalaria ilman uhmaikäisen tavanomaista kiukuttelupuuskaa? Tuskin. Ja silti joku heistä, ehkä useampikin, ei saa ensimmäisen ensimmäistä pakettia, vaikka olisi ollut miten kiltti, reipas, sopeutuva ja joustanut yli jokaisen odotuksen, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Toivottavasti hän, pieni lapsi ilman saatua joulumuistamista, ymmärtää, ettei lahjalla ja kiltteydellä ole mitään tekemistä keskenään.

 

Yritin selittää neljävuotiaallemme, miksi paketoimme useita joulupaketteja joulupuu-keräykseen. "Äiti, onko ne lapset olleet kilttejä, kun ne saavat paketin? Oikein kilttejä, jos noin monta", pohti silti hänkin. Nopeasti syvälle kansakuntamme riveihin iskostettu ajatus oli ehtinyt jo hänetkin tavoittaa. Juteltiin pitkään siitä, että jouluna toivoisi jokaisen lapsen saavan oman pakettinsa. Sen, jossa olisi jokin itselle mieluisa asia. Että vaikka paketti ei olekaan se tärkein juttu, on silti mukavaa, jos lapsi voi jouluna saada sen yhden ikioman lahjan. Riippumatta siitä, onko ollut kiltti vai vähemmän kiltti. Toki on tärkeää käyttäytyä kauniisti ja huomioida toisia ihmisiä, mutta ettei se ole sidoksissa joulun aikaan, vaan elämään yleensä. Ja että välillä saa harmittaa ja kiukuttaa, niinhän aikuisiakin kiukuttaa. Ei sitä tonttu tai kukaan muukaan mihinkään kirjaan raapusta ylös ja sormi ojossa osoittele, että häähää, näinpäs tuonkin.

 

Ikivanhaa ajatusta joulun alla hiipivistä tontuista ja jouluaattona eteisessä kopistelevasta joulupukista ei silti tarvitse unohtaa. Kai se tonttu voi kurkistella hyväntahtoisestikin lasten ja perheiden touhuja, tulla metsän siimeksestä kilkattavine tonttulakkeineen ja olla osa joulua kirjaamatta niitä hyviä tai tuhmia tekoja? Jättää tervehdyksen yöllisestä käynnistään olohuoneen lattialle kirjeenä ja pudonneena tonttulakkina, kertoa katsoneensa ikkunasta piparkakun leipomispuuhia, iltasatuhetkeä tai askartelua?

 

Niin. Ja se joulupukki. Ho-ho-hoo. Me kävimme vanhempina lasten syntyessä pitkään keskustelua siitä, mikä on joulupukin rooli. Emme halunneet opettaa, että joulupukille kirjoitetaan pitkien toiveiden kirje lelukuvastoja sieltä täältä rinkuloiden ja toivoen kaikkea maan ja taivaan väliltä joltakin punanutulta. Joulupukki on kuitenkin joulun viettoomme hyvin odotettu vieras. Mieheni perheen perinteissä pukki on käynyt siitä saakka, kun he olivat pieniä aina aikuisikään saakka. Omassa perheessänikin pukki kävi pitkälle lapsuusvuosiini. On mukavaa, että se kuuluu lastenkin jouluun. Kirjeen voi toki kirjoittaa ja tonttu voi sen illan hämärissä hakeakin kengänjälkiä lumeen jättäen, mutta ne toiveet osoitetaan vanhemmille ja muille lapsen elämässä oleville.

 

Tytöille olemme kertoneet, että joulupukki tulee aattona ja jakaa lahjat, joita meille tärkeät ihmiset haluavat joulumuistamisina antaa. Kerromme lahjoja jakaessa ja avatessa, keiltä ne ovat, jolloin toivomme, että tytöt oppivat myös siten kiittämään ja arvostamaan saamiaan lahjoja kummeilta, isovanhemmilta ja muilta läheisiltä. Ei siis vain siltä valkoparralta, joka kerran vuodessa tulee suunnattoman lahjasäkkinsä kanssa ja katoaa 364 päiväksi Korvatunturin lahjapajaan toteuttamaan seuraavan vuoden toiveita.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Nautin aina lauantaista. Huoneet pesty, saunassa käyty, lapset nukkui kukin omissa sängyissään puhtaina. Paavon (vaarini) kanssa joimme iltakahvin saunan jälkeen. Oli hyvä ja rauhallinen olo”, kirjoitti mummoni – tai muoriksihan me häntä kutsuttiin – jo vuosikymmen sitten.

 

Pyysin häntä aikoinaan täyttämään kirjan, johon koostetaan muistoja ja ajatuksia elämänpolun varrelta. Kirjan sivuille hän on tutuin kaunokirjaimin tallettanut elämäänsä lapsuudesta seurusteluaikaan, heidän lastensa (eli myös minun isäni) syntymään ja lopulta kirjan viimeisillä sivuilla lastenlastensa (kuten minun) elämään. Muistellut siitä, miten leikki alakoulun välitunneilla prinkkasta ja takaparia ulos, kulki koulumatkansa nahkapieksuissa, vietti nuoruuden kesänsä paimenessa ja ihastui vaariini erityisesti siksi, että hän on hyvä, rehellinen ja myönteinen ihminen.

 

 

Hänen mietteissään saunanpuhtaasta lauantaista ja puolison kanssa kiireettä nautitusta iltakahvista tiivistyy se, miten jälleen kerran ne pienet asiat ovat oikeastaan hyvinkin merkityksellisiä. Että ei me täällä elämässä tarvita onneen suuria poppakonsteja. Kunhan pysähdytään ja osataan nauttia hetkestä, siitä tavallisesta arjesta kultareunuksineen. Raikkaine lakanoineen ja putipuhtaine hiuksineen. ”Lauloi illalla lapset nukkumaan”, kertoo mummoni musikaalisen vaarini iltarutiineista omien lastensa kanssa. Eipä ole maailma tältä(kään) osin paljoa muuttunut, sillä tuttu iltalaulu on oman esikoisen osalta yksi illan tärkeimmistä.

 

Oma mummoni, yksi elämäni merkityksellisimmistä ihmisistä, on jo jokusen vuoden istunut pilven reunalla, mutta luotan, että hän yhä sieltä käsin seuraa elämäämme tarkasti. Ohjailee tarvittaessa peripohjalaisella sinnikkyydellä omine keinoineen oikeaan suuntaan silloin, jos näkee askeleiden suuntaavan harhapoluille. Sanoo vierellään istuvalle vaarilleni, että kato nyt Paavo sinäkin.

 

Hänen täyttämäänsä kirjaa olen lueskellut useat kerrat vuosien varrella. Kuullut jopa sen, miten hän asiat sanoisi, jos yhä istuisi tutussa nojatuolissaan sukkapuikot tai virkkuukoukku heiluen tekemässä jotakin käsityötä, sivusilmällä Kauniiden ja Rohkeiden Ritkeä ja Rookea katsellen. Kuitenkin vasta nyt kirjan sivuille kirjoitetut ajatukset toden teolla pysäyttivät, saivat miettimään asioita enemmän. Itsekin äitinä herkistyin miettimään, miten minä 70-luvun lopun ja hän 20-luvun lapsena, olemme kokeneet vanhemmuuden, perhearjen ja lasten kasvattamisen.

 

 

 ”Anna lapselle aikaa ja paljon rakkautta”, kiteyttää mummoni ajatuksensa siitä, mitä hän on kokemuksen kautta oppinut lasten kasvattamisesta. Silloin heidän nuoruudessaan ja perhettä perustettaessa ei vapaa-aikaa ollut samalla tavoin. Työntekoon etenkin maatiloilla käytettiin iso osa päivästä ja sotavuosien jälkeen perheen elättämiseksi oli tehtävä töitä hartiavoimin. ”Lapsenlapset ovat saaneet aikaa paljon enemmän, omien lasten kanssa ei ollut aikaa seurustella samalla tavalla ja omatunto soimasi”, hän jatkoi myöhemmin.

 

Meidän ajassamme vapaa-aikaa on – tai ainakin useimmiten haluttaessa olisi - toisella tavalla. On iltoja ja pitkiä viikonloppuja, viikkojen mittaisia lomia, mahdollisuuksia harrastamiselle ja yhteiselle tekemiselle perheenä. Annammeko me sitä aikaa toisillemme, yhdessäololle? Sille, joka lopulta on tärkeintä?

 

Juttelimme isänpäiväviikonloppuna puolisoni kanssa pitkään siitä, että hyvinkin kiireisen ja tapahtumarikkaan vuoden jälkeen tavoitteemme ensi vuodelle on olla yhä enemmän läsnä. Nauttia vieläkin avoimemmin sydämin niistä hetkistä, jotka saamme viettää perheen ja läheisten kanssa. Pysähtyä, jotta voisimme yhä selkeämmin nähdä, miten hyvin asiat lopulta ovatkaan. Että se kaikki onni ja rakkaus, jota elämän varrelta etsimme, on meillä jo. Juurikin tässä ja nyt.

 

Mitä tulee lasten kasvattamiseen ja siihen, miten luoda heille turvallinen ja luottavainen olo – uskon ja uskomme, että ihan tärkeintä on lopulta se, miten mummonikin kuvaa. Että lapsi saa aikaa ja paljon rakkautta. Sylin, halauksen, kosketuksen, katseen. Sen, että tulee kuulluksi.

 

- - - - -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.