Kirjoitukset avainsanalla Ikävä

Tiedän nyt, ettei suruun ole sanoja. Ei kaipuuseen tai ikävään. Harva meistä osaa kertoa, miltä tuntuvat toteutumatta jääneet suunnitelmat, tuhannet unelmat. Surevalle puolisolle, lapselle, lähiomaiselle, serkulle tai ystävälle ei ole sanoja. Niistä jokainen tuntuu mitättömältä, sanahelinältä.

 

Jätin viikonloppuna hyvästit ystävälleni, jonka tunsin yläastevuosista saakka, mutta jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä näinä äitivuosina lähes samanikäisten esikoistemme myötä. Seisoin arkun vierellä epätodellisin ajatuksin – oliko meidän polkumme jo todella aika päättyä. Luin kukkalaitteen muistolausetta miettien, miten paljon yhteistä me, kukkalaitteen yhdessä laittaneet kymmenet vanhat luokkakaverit vuosikymmenten takaa, olimmekaan hänen kanssaan jakaneet. Miten paljon muistoja mahtui kirkkoon, joka oli jokaista penkkiä myöten täynnä hyvästien jättäjiä.

 

Suuren surun rinnalla hautajaispäivässä oli käsinkosketeltava määrä rakkautta ja lämpöä. Lukematon määrä halauksia, kosketuksia, välittämistä ja katseita. Ihmiset pysähtyivät, katsoivat, olivat läsnä. Toinen toisilleen. Toistuvasti toteamuksia siitä, että mäkin muistan, ymmärrän ja jaan ajatuksesi.

 

Hän lähti aivan liian aikaisin. Kahden pienen lapsen äitinä, vasta naimisiin menneenä. Onnellisena, koko elämä edessä suunnitelmineen ja unelmineen. Hän lähti täynnä rakkautta.

 

Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä. Surun ja ikävän edessä riisuivat hetkeksi kaiken ulkoisen ja antoivat ajatusten kulkea sinne, mikä on rakkainta.

 

Useammassa keskustelussa nousi esiin sama ajatus – Sinulta minulle, minulta sinulle. Yhdessä. Etsitäänhän aikaa tavata. Annetaanhan aikaa toinen toisillemme. Kerrotaanhan, että ollaan tärkeitä toinen toisillemme. 

 

Ilpo Kaikkosen sanoin - Terveiset sinne taivaaseen. Jatkamme sun unelmaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän kulkee huoneesta toiseen, siskoaan nimeltä kutsuen. Etsii siskon peiton altakin ja ihmettelee. Kaikki ei ole ennallaan.

 

Lämmintä huolenpitoa ja silittämistä, yhteisiä leikkejä. Nahistelua ja kädestä vietyjä leluja. Halauksia ja rutistuksia, pyyntö että toinenkin saa keksin, jos itselle tarjotaan. Dramaattisia krokotiilinkyyneleitä ja mutrulle kurtistetut kasvot, ellei omaa tahtoa saa toisen kanssa läpi. Isosisko kyykyssä lattialla lelua tutkien, pikkusisko kyykistyy vierelle hänkin. Samassa asennossa, yhtä kiinnostuneena. Käsi kädessä, kylki kyljessä.

 

Siskokset. Iso ja pieni. Aina yhdessä. Tärkeitä toinen toisilleen.

 

Isosisko lähti kummiensa luokse Pirkanmaalle, viettämään aikaa omien aikuistensa kanssa muutamaksi päiväksi. Pakkasi vaaleanpunaisen – pikkusiskolta lainaamansa – repun ja puki Annika-nukelleen haalarin. Unohti rautatieasemalla lähes heiluttaa perheelleen, kun oli matkasta ja kummitädistä niin innoissaan. Odotti junamatkaa, yhteistä tekemistä, kissojen silittämistä ja huvipuistoa. Ennen kaikkea odotti sitä, että saisi kiireettä olla kummiensa kanssa ”Se saa mennä nukkumaan alakerran lattialle, me nukutaan yhdessä”, pohti kummisetänsä tulevia öitä ja mahdollisuutta tälläkin kertaa nukkua kummitädin vieressä.

 

Pikkusisko huuteli koko kotimatkan takapenkkiläisenä siskoa, ihmetteli ja kummasteli tyhjää kotia. Kävi katsomassa siskon huoneen ja palasi taas takaisin. Jotakin puuttuu. Jotakin merkityksellistä.

 

”Missä Enin on”, kysyi isosisko ensimmäisenä illan puhelussa. Juoksi heti sen jälkeen takaisin meneillään oleviin leikkeihinsä, ei äidin tai isän kuulumisilla niin väliä ollut. Riitti, että kuuli siskon olevan kotona vanhempien seurana. Sai itse huoletta jatkaa omia touhuilujaan, äiti ja isä pitäisivät pienestä huolen ison yökyläillessä. ”Eihän se mene mun huoneeseen ottamaan mun tavaloita”, oli tosin varmistettu rautatieasemalle lähdettäessä.

 

Illan tullen pikkusisko keksi juuri sen. Isosiskon huoneen. Ne kaikki käsilaukun aarteet ja nukenvaunujen kätköt, joihin ei muutoin pääse ikinä käsiksi. Ne, jotka isosisko vie kiireesti pois pienten käsien ulottuvilta. Pikkusisko tutki suurella hartaudella hipihiljaa matolla istuessaan jokaisen korun ja tavaran, laittoi takaisin paikoilleen ja otti taas käsiinsä. Pyöritteli edestakaisin selkeästi pohtien, pääseekö näitä todellakin viimein katsomaan ja tutkimaan. Ennen nukkumaanmenoa laittoi kaiken paikoilleen, peitteli nukenkin vaunuihinsa. ”Aadan”, pikkusisko totesi ja oli valmis iltapalalle.

 

Aamulla pikkusisko otti tilansa vanhempien kanssa. Tajusi mitä ilmeisimmin olevansa kodin sillä hetkellä ainoa lapsi, niin monta temppua, hyppyä ja tanssiesitystä oli meille tarjolla. Nautti keskipisteenä olemisesta hetken, ennen kuin taas huomasi, että jotakin puuttuu. Kyseli siskon perään kerran, jos toisenkin. Haki Ti-Ti-Nallen DVD:n, jota siskonsa kanssa mieluiten katsoo ja halusi katsoa sitä.

 

Kahden yön ero toinen toisistaan.  Meidän tyttöjen pisin. Opettaa toisen tärkeyttä. Jotta voi taas rakastaa ja nahistella. Vuorotellen.

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.