Kirjoitukset avainsanalla onnellisuus

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, kun kerroin jokunen aika sitten siitä, että haluaisimme lähteä lasten kanssa vapaaehtoistyöhön? (klik: suunnitelmia askartelusta mummojen kanssa) Että kun minulla on vielä tämä vuosi aikaa erilaisten unelmien toteuttamiseen (klik: ajatuksiani vapaaehtoistyöstä yhteisvastuun parissa) ennen työelämään paluutani, tehtäisiin lasten ja perheen kanssa sitä, mistä tulee onnelliseksi, iloiseksi ja samalla kenties tulee itse antaneeksi toisellekin. Jo silloin puhuin halustani lähteä askartelukaveriksi palvelutaloihin. Tapaamaan mummoja ja vaareja, jotka innostuisivat toivottavasti askartelemaan minun ja ennen kaikkea tyttöjen kanssa. Siinä lomassa Aada ja Erin saisivat luontevasti tutustua iäkkäämpiin ihmisiin, nähdä eri ikäisten elämää ja tapoja.

 

Menneellä viikolla pakattiin kimpsut ja kampsut, laatikolliset nappeja, pinot kartonkeja ja liimapurkit, ja kolkuteltiin sovitusti läheisen palvelutalon yksikön ovia. Innon kipinää toi ystäväni, joka lähti vapaapäivänään mukaan poikansa kanssa. Monen uuden asian aloittaminen kun sujuu mukavammin tutun kanssa.

 

 

Olipa mahtavan antoisa aamupäivä! Ison pöydän ympärille kokoontui mummo, jos toinenkin ja jokunen vaarikin sekä lapset sinne lomaan. Meidän tytöt olivat tosi innoissaan alusta saakka. En tiedä, jos se yllätti, sillä he ovat hyvinkin sopeutuvaisia ja pärjäävät kaikkien kanssa, mutta toki se ilahdutti paljon. He auttoivat askarteluissa, liimailivat ja valitsivat nappeja palvelutalon asukkaiden apuna. Esikoinen kierteli mummolta vaarille kimalletarrojen kanssa kiinnittäen korteille reunuksia ja raapusti kortteihin keppikirjaimin heidän nimiään.

 

Vaikuttavia hetkiä oli valtavasti. Se, miten Aada huolehti, että hän saa oman paikkansa ison pöydän äärestä mummon läheltä ja pikkusiskonsa siihen toiselle puolelle myös. Se, miten tytöt löysivät oman juttukaverinsa ikäihmisistä  ja olivat niin ihanan aidosti läsnä omina itsenään. Juttelivat, nauroivat, kyselivät, tarttuivat kädestä, silittävät paidan hihasta. Onnistuivat löytämään nopeasti paikkansa uudesta tilanteesta. Puolin ja toisin.

 

Tai se vaari, joka saapui yhteiseen tilaan jonkin verran myöhemmin askartelujen ollessa jo käynnissä, eikä heti mahtunutkaan ison pöydän ympärille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt niin ripeitä askelia kasikymppiseltä kuin mitä hänen askeleensa olivat, kun menin hetken kuluttua telkkarin äärestä kysymään, että haluaisiko hän tulla juuri vapautuneelle paikalle seuraksemme. Istahti Aadan viereen ja kertoi, että tekisihän hänkin mielellään jotakin. Oli ihana seurata, miten he liimailivat yhdessä nappeja kartongille - pienet ja isot sormet asetellen nappeja toistensa lomassa.

 

"Kaikki olivat niin otettuja ja onnellisia teidän käynnistänne, toivovat niin kovasti uutta tapaamista", tavoitti viesti vapaaehtoistyön koordinaattorilta päivän päätteeksi. Se lämmitti. Kyllä, ollaan takuulla menossa toistekin, monen monta kertaa tänä unelmieni vuonna. Ystäväni lähtee jatkossakin seuraksemme poikansa kanssa yhtä onnistunein kokemuksin. Ideoita seuraaville askartelukerroille mietitään jo yhdessä. Pääsiäispuuhia, keväisiä askarteluja, vaikka mitä. Kaikille sopivaa.

 

Ensi kerralla täytynee kuitenkin tehdä junioriosaston toiveesta parannus ja pakata kassillinen leluja mukaan mummoja ja vaareja varten. Niitä ei esikoisen mukaan ollut heillä ollenkaan. Ei palapelin palapeliä, eikä yhtään nukkea. Ihmejuttu, niillähän leikkivät kuulemma kaikki.

 

Ps .Vapaaehtoistyöajatuksen löysin vapaaehtoistyo.fi-sivuston kautta. Sivusto kokoaa yhteen erilaisia vapaaehtoistyön mahdollisuuksia läpi Suomen. Sitoutuminen on juuri sitä, mihin itse on valmis ja mahdollisuuksia löytyy nuoren tukihenkilöstä, talousneuvojasta ja talkkarista siihen, että käy lukemassa päivän uutisia tai kokoamassa palapelejä vanhusten kanssa.

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Uskon rakkaudessa ja parisuhteessa ennen kaikkea toimivaan arkeen.

 

Siihen, mikä lähtee puolison arvostamisesta ja kunnioittamisesta ja siitä, että toisen lähellä on hyvä olla joka hetki. Uskon tyytyväisyyteen, joka kumpuaa siitä, miten päivät - ne harmaimmat ja tahmeimmatkin - jäsentyvät ja millaista tukea toinen tarjoaa. Vastavuoroisesti toki myös, millaista tukea voi itse tarjota. Tyytyväisyyteen, joka kumpuaa elämän pienistä yksityiskohdista; teehetkistä, yhteisestä kävelylenkistä, halauksesta tai välittävästä katseesta ja siitä kokonaisuudesta, jota meistä kukin elää. Ei siitä, että on ostettu häikäisevän kauniita timantteja, varattu matka ties minne aurinkoon tai verhottu koti tulipunaisin rakkauden ruusuin katosta lattiaan. Silloin kuka tahansa voi olla hetken tyytyväinen. No, okei, kaiken edellä mainitunkin toki saa tehdä ;)

 

Uskon arjen voimaan, pieneen yllätyksellisyyteen ja läsnäoloon.

 

Touhukkaassa lapsiperhearjessa meistä jokainen voisi todennäköisesti huomioida toista enemmän. Sitä, joka on rakkain ja tärkein, vierellä kulkija. Jokapäiväinen arki täyttyy niin helposti keskusteluilla siitä, mitä syödään, kuka siivoaa tai käy kaupassa, miten lapsen päiväkotipäivä sujui ja mitä tarvitsee muistaa huomioida seuraavaa päivää varten. Keskitytään yhdessä huolehtimaan siitä, että päivät ja viikot sujuvat mahdollisimman joustavasti ja asiat pankista ja postista autonhuoltoon tulevat hoidettua. Että imuroi sä lattiat, mä huiskaisen pölyt ja lasten iltasuihkun aikaan sä ennätät sopivasti kauppaan.

 

Milloin viimeksi kysyit puolisoltasi, mitä hänen päiväänsä kuului? Tai miten hän voi? Ja vieläpä kysyttyäsi pysähdyit oikeasti kuuntelemaan ilman, että mietit jo seuraavaa odottavaa kotityötä tai vessanpöntöllä pyyhkimistä huutelevaa lasta. Tai kerroit, mitä hänessä arvostat, mistä pidät? Siis että oikeasti kerroit, etkä vain ajatellut mielessäsi.

 

Havahduin yön hämärissä opintojuttuja naputellessani ja muun perheen nukkuessa siihen, miten tyytyväinen olenkaan elämääni. Ja ennen kaikkea tässä tapauksessa - miten onnellinen olen puolisostani ja elämästäni hänen vierellään. Siitä, millainen hän on omana itsenään ja miten antaa meille perheenä aikaa ja rakkautta. Tajusin jälleen, ettei onnellisuuden taustalla ole kyse suurista poppakonsteista ja maagisista hihasta vedettävistä ässistä, vaan jokapäiväisen elämän perusasioista. Siitä, että keskustellaan yhdessä, hymyillään ja katsotaan silmiin, otetaan syliin ja ollaan toinen toisensa tukena, ollaan aitoja, rehellisiä ja luottamuksen arvoisia, osoitetaan puolison ja muun perheen tärkeys arjen tekoina.

 

Nappasin tarramuistilaput ja muun perheen nukkuessa vietin lämpimien ajatusten hetken vessassa. Raapustin näet tarramuistilapuille asioita, jotka puolisossani tekevät minut onnelliseksi ja joita hänessä arvostan. Sydämenmuotoon aseteltuna ne yllättivät aamuisin ennen minua heräävän mieheni, ja kuulin, miten hän hampaita pestessään piti pitkiä taukoja - lukien, ajatellen, tutkien muistilappua toinen toisensa perään.

 

Kokeile, ehdit vielä huomisaamuksikin - toteutuksena äärimmäisen helppo. Rakkaudentäyteistä huomenta.

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista sekä tiuhaan tahtiin päivittyvine kuvatarinoineen Instagramista. Liity mukaan seuraamaan aktiivista lapsiperhearkeamme valkoisessa kodissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Siinä he istuivat, kahvilan viereisessä pöydässä Senaatintorin laidalla. Katsoivat lumoutuneesti toinen toistaan, koskettivat hellääkin hellemmin. Maistoivat lohikeittoa, ruisleipääkin ja taas jatkoivat jutteluaan pehmeän innostuneella äänellä.

 

Tulevat vanhemmat raskauden puolivälin kieppeillä.

 

Olivat ensin jutelleet niitä näitä – siitä, millaisen takin mies toivoisi ja mistä kaupasta he sitä menisivät etsimään lounaansa jälkeen ja siitä, mitä valmistavat illalla ruuaksi. Sitten maaginen hetki. Tulevan äidin leveä hymy, jonka tuleva isä osasi jo tulkita ”vauva liikahti taas, katso, nyt se näkyy taas hyvin.” Kehonkieli muuttui heillä molemmilla täysin, sanat pehmenivät ja puhe madaltui. Mies kurotti pöydän yli puolisonsa vatsaa kohti ”hei pieni.” Äänessä ääretön määrä rakkautta. Rakkautta sellaiseen, jota ei vielä ole kohdannut, saanut syliinsä.

 

Taianomaisen pysäyttävää. He unohtivat tyystin muun maailman ympärillään, jättivät keskustelut broilersalaatista ja villakangastakista, laittoivat lusikan lautasen reunalle. Siinä hetkessä he kaksi jakoivat ihan oman maailman. Tulevan vanhemmuuden, isyyden ja äitiyden.

 

Viereisessä pöydässä olin onnellinen kuopuksestani, kaksi- ja puolivuotiaastani. Aamupäivä yhdessä oli sujunut kaikin tavoin erinomaisesti ja pieni oli ollut hyvin käyttäytyvä ja reipas seuralainen. Silti Cafe Engelin oven sulkiessamme pidin hänen kädestään entistä tiukemmin. Onnellisuus ja lämpö tarttuu.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.