Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Palaan kotiin mietteitä herättäneeltä lääkärikäynniltä puolisoni kanssa. Kotiovea avatessa vastassa on hiljaisuus. Lasten famo on laittanut tytöt nukkumaan poissa ollessamme, lapset huoneissaan ovat nukkumatin matkassa.

 

Siinä he nukkuvat, elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat. Kaikkeni. Silitän pienen ihmisen hiuksia pitkään, nostan varovasti kasvoille pudonneen hiussuortuvan otsalle. Otan lämpimän käden hetkeksi käteeni. Pimeässä huoneessa neurokirurgin sanat pyörivät mielessä ”Kyllä me sun puutumisellesi syy löydetään. Jatketaan tutkimuksia ensi viikolla.”

 

Suljen oven takanani jättäen sen vähän raolleen, kuten tytöt toivovat. Haluavat kuulemma nähdä valon, joka tulee olohuoneesta ja kuulla iltaisin äänemme.

 

Istahdan esikoisen sängyn reunalle. Yövalo valaisee hänen huonettaan, yksisarvinen hohtaa hämärässä. Rauhallinen hengitys täyttää huoneen, saa omatkin ajatukset rauhoittumaan ja mielen levollisemmaksi. Kuljen ajatuksissa vuosien taakse, pian viisivuotiaan vauva-aikaan. Miten nopeasti aika kuluukaan – huomaamatta. Konttaavat vauvat kasvavat silmänräpäyksessä tanssitunnilla koreografioita harjoitteleviksi ballerinoiksi.

 

Hän aistii läsnäoloni uneen, liikahtaa ja kääntyy, asettelee unikaverinsa poskeaan vasten samalla tavalla kuin vauvana. Vanhemmuus, mikä onni. Perhe, parasta elämässä.

 

Istahdan iltateelle puolisoni kanssa. Onneksi mun vierellä on juuri hän. Kaikista tän maailman ihmisistä se, joka oli mun tähtiini kirjoitettu. Illan hämärässä kaadetaan teetä vielä toinenkin kupillinen, jutellaan. Onneksi tiedetään, että kaikesta selvitään yhdessä.

 

Aiempia pohdintojani aiheesta:
Vasta menettäessään osaa arvostaa - EKG:stä labroihin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Päivä miehenä. Olen toisinaan miettinyt, miltä se tuntuisi. Kutittaisiko parta tai viikset, miltä tuntuisi tanssilattialla luvan kanssa viedä toista (yritän sitä joka kerta...) ja no, olenpa saattanut miettiä jokusta muutakin asiaa mieheydestä. Tai ylipäätään siitä, saisinko miehenä jollakin tavoin erilaista kohtelua. Tulisinko nähdyksi erilaisin silmin.

 

Aloitin miehen maailmaan tutustumisen pienin käytännöllisin askelin. Juhannuksen jälkeen nurmikko oli saanut poikkeuksellisen kasvuspurtin ja rehotti kotipihalla valtoimenaan. Puoliso oli todennut leikkaavansa sen, kunhan tulee töistä ja löytää illasta sopivan rakosen. Halusin palavasti yllättää tavalla, joka olisi meidän perheessä poikkeuksellinen. A vot, mä leikkaisin ruohon. Siisti piha odottaisi kotiin palaavaa miestä, enkä tarvitsisi siihen tai mihinkään muuhunkaan päivän askareeseeni yhdenkään miehen apua.

Posket intoa hehkuen kipaisin pihavajaan ruohonleikkurin luokse. Olin vakuuttunut siitä, että vähän nykäistään narusta ja väännetään vivusta ja eikun sursur. Hetkeä myöhemmin keräsin aavistuksen aiempaa uhoani vaisumpana rikkaruohoja kottikärryyn. Oikaisin mutkia suoriksi, kun ruohonleikkuri jäi arvuuttelun varaan, enkä ryhtynyt Pelle Pelottomaksi.

 

Koska en (edelleenkään) tarvinnut tähän tehtävään miestä, en voinut soittaa koneista kaiken tietävälle isälleni Pohjanmaalle, lähistöllä asuvalle appiukolleni enkä kesäloman aloittaneelle, aina apuun tarjoutuvalle ystävälle. Adrenaliinipiikissäni nyhdin kuitenkin hanskat kädessä jokaisen puun ja pensaan aluset putipuhtaiksi, nokkosia uhmaten. Go girl, hyvin hoidettu. Nurmikko rehottakoon iltaan, tein parhaani. Tai no, sen minkä pystyin näillä pelimerkeillä.

 

Pari kevätauringon kuivattamaa tuijaa - nips ja naps. Ne, joiden katkaisemisesta olen sisäisesti jurputtanut, mutta tainnut unohtaa ääneen mainita. Olis mitä todennäköisimmin hoitunut aika vaivattakin, sen verran ripeä mun mies on kotihommissa. Koska telepatia on jäänyt tässä tapauksessa toistaiseksi puuttumaan, päätin reippauspuuskassani katkoa ne itse. Sahaa en siihen hätään löytänyt, joten vahvat oksasakset saivat ottaa paikkansa. Kohtalainen suoritus - tuhansin hikihelmin. Tuijarivissä nököttää tosin yhä kaksi polven korkuista puunrunkoa niissä kohdin, mihin oksasakset eivät pystyneetkään. Sahalla olis saattanut päästä helpommalla. Aika paljonkin helpommalla, veikkaan.

 

Olen aina pitänyt meidän parisuhdetta poikkeuksellisenkin tasa-arvoisena ja tasavertaisena, monin tavoin. Sellaisia miesten ja naisten juttuja ei ole oikeastaan ikinä eroteltu meidän välillä. Se tekee, joka ehtii ja löytää sopivan rakosen - yhdessähän tätä kotia ja arkea rakennetaan.

 

Pihatyöt havahduttivat. Tajusin, että meillä onkin aika paljon asioita, jotka kuuluvat selkeämmin mieheni tontille ja joiden osalta joudun nostaa - toistaiseksi - kädet pystyyn. En suoriutunutkaan kaikesta kuten mieheni, yhtä kätevästi ja nopeasti. En ole koskaan jutellut kavereiden kanssa siitä, leikkaavatko he nurmikkoa. Tai osaavatko he(kään) käynnistää ruohonleikkuria. Aion kysyä ja aion selvittää, sillä olisin halunnut osata. En siksi, että naisen kuuluisi ehdoin tahdoin osata asiat kuten mies tai toisinpäin, mutta ihan vain osaamisen ilosta arjen sujuvoittamiseksi.

 

Vielä enemmän yllätti huomata, että meillä on enemmän kotitöitä, joista minä en sutjakasti suoriudu autonrenkaiden vaihtamisesta ilmastoinnin asetusten säätämiseen ja ruohonleikkaamiseen kuin kotitöitä, joihin mieheni ei luontevasti jo nyt osallistu. Äh, äkkiseltään en keksinyt itseasiassa yhden yhtä. 

 

Onneksi me ollaan kuitenkin tässä kodissa kaksin. Paljon on toinen toisiltamme opittavaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedätkö sen tunteen, kun liidät tilanteesta toiseen, aikataulutat ja kalenteroit ja ihmettelet ajankulua, jonka tiukimpana hetkenä lasket jäljellä olevia minuutteja tuntien sijasta? Kömmit nukkumaan silmät ristissä vasta silloin, kun aamun aikaiset vuorotyöläiset jo piakkoin heräävät ja aamulla silmät sikkuralla päässäsi jyskyttää tietoisuus siitä, ettet ennättänyt vieläkään sitä, mitä tarkoitus oli.

 

Meidän loppukevät on ollut melkoista liitoa ja kiitoa. Sellaista, joka pääsi yllättämään siitäkin huolimatta, että keittiön seinällä riippuvan perhekalenterin rivit olivat jo hyvissä ajoin täyttyneet merkinnöistä. Niistä, joihin piti osata varautua ja valmistautua.

 

Aikuisopiskelu ja kotiäitiys. Palo oppia uutta opintovapaan mahdollistamana ja halu napsia opintopisteitä lähes triplatahdilla vaadittuun nähden. Päivisin lasten kanssa irrottautuminen opiskelijan roolista ja halu olla läsnä arjessa läppäri syrjään työntäen, tavata isoja ja pieniä ystäviä, kokea ja nähdä. Onpa ollut melkoinen palapeli rakennettavaksi. Ja kuten aina, palapelin mutkikkuuden huomaa kunnolla vasta sitten, kun sen osalta on enää muutama palanen laittamatta paikoilleen. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut laulaa tyttöjen lempparin, Robinin, tavoin puuttuvasta palasesta.

 

Alkuviikolla oli tältä erää viimeinen päivä, jonka istuin harjoituskursseilla (onneksi mielettömän kiinnostavilla sellaisilla) lähes kellon ympäri. Kotiin iltateelle palasi viikkojen valvomisesta ja rutistamisesta ryytynyt, toisaalta tunnelin päässä häämöttävästä hetkellisestä seesteisyydestä energiabuustin saanut puoliso. Mun hartioilta oli pudonnut painava taakka, vaikka deadlineja siintää edessäkin vielä kiitettävä määrä näiden opintojen osalta.

 

Kotona toisen läsnäolo tuntui turvalliselta, rauhoittavalta. Siltä se tuntuu onneksi aina, ja onkin ollut tämän tiukan rutistuksen pelastaja. Kodin tasapaino ja vakaus. Parisuhde, joka kasvoi sydänystävyydestä, jossa mikään asia ei jäänyt kertomatta tai jakamatta. Samalla oli pitkästä aikaa ilta, jolloin en omalta kohdaltani miettinyt pitkää to-do-listaa. Tai joo, mietin, mutta enemmänkin energiapiikissäni ja euforisuudessani siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen aikaa oikeastaan taas onkaan. Ei tosin opintojen suhteen, vaan pikemminkin lasten ja ystävien kanssa. Kesällä auringon paistaessa.

 

"Ollaanko me vapaassa pudotuksessa?", kysäisi mun puoliso siinä rauhallisessa illassa. Oltiinko. Ripaus totuuttakin toteamuksessaan. Tuntuipa hyvältä yhdessä todeta, että tunnelin päässä on taas valoa. Mahottoman kirkasta valoa hetkellisen harmauden sijaan. Tän kevään tiukin rutistus on opintojen osalta takana ja miehelläkin vaativien työprojektien rattaat pyörimässä eteenpäin.

 

Tervetuloa normaalit nukkumaanmenoajat ja enemmän omissa hyppysissä oleva arki. Tervetuloa kesä ja kiireettömyys. Tänä iltana riippumatossa makoillessani ja pilvetöntä taivasta katsellessani sydän oli kevyt ja onnellinen.

 

Hyvää yötä ja hyvää huomenta! I´m back.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Rakastan Sua" on sanomana vahva. Mutta riittääkö se? Kantaako lapsiperhearjessa, elämässä ylipäätään? Että no heippa hei, hyvää työpäivää ja rakastan sua, Puspus.

 

Ajatus rakkaudentunnusten riittävyydestä - tai oikeastaan rutinoituneista itsestäänselvyyksistä tietyissä tilanteissa - heräsi nähdessäni ystäväperheen jääkaapin ovessa kymmenien kohtien listauksen siitä, miksi he rakastavat toinen toistaan. Viidenkymmenen kohdan, tarkalleen ottaen. He olivat pohtineet, mitkä ovat niitä syitä, miksi ovat lähteneet kulkemaan yhdessä tätä elämän polkua ja miksi haluavat sen yhä kantavan. Idea kaikessa suloisuudessaan ja liikuttavuudessaan hymyilytti. Romantikkona näin jo mut ja mieheni raapustamassa omia listojamme. Että rakastan sua, koska olet oikeudenmukainen, läsnä oleva ja huolehdit musta ja tytöistä mielettömän suurella sydämellä. Tai että pidän sinussa siitä, että huomioit toiset ihmiset ja kunnioitat kaikkia. Ihan itsestään selvää, eikö vain?

 

"Siksi, että arjessa hukkuu rutiineihin", he vastasivat kysyessäni syytä mielettömän pitkään listaan. "Vai kuinka usein itse pyykkivuoren, jatkuvan ruuanlaiton ja kuka-vie-harrastuksiin-ja-taas-ollaan-myöhässä-sumplimisen lomassa muistat ne syyt, miksi juuri tässä parisuhteessa on hyvä olla?" Ensin tuli sellainen rinta rottingille olo, että hei, kyllähän mä kerron päivittäin rakastavani ja puoliso tietää sen ilman listojakin. Vakuutin mielessäni ja osin ääneenkin, että mähän arvostan arkea ja juuri sitä elämää, jota saan nyt elää - ja kerron sen.

 

Sitten jostakin takavasemmalta hiipi mieleen se, miten useina aamupäivinä puolison jo lähdettyä töihin olen huomannut valtavat pinot illan hämärissä viikattuja pyykkejä, mutta en enää muistanut niistä kotiin palaavalle edes mainita. Tai miten onnellinen olen ollut niistä aamuista, joina tytöt ovat touhunneet isänsä kanssa, ja olen itse saanut nukkua lapsiperhearjen takia myöhäisiin iltoihin painottuvista opinnoistani syntyvää väsymystä pois. Muistinko kertoa, että olen iloinen, että sulkivat oven hiljaa perässään ja valmistivat tuntien päästä aamupalan mua odottamaan? Saatoin jotakin mutista silmät sikkurassa, ja jo seuraavassa käänteessä keskittää huomioni kinaavien lasten erotuomarointiin tai pöydältä pudonneen leivän nostamiseen. Mainitsinkohan muutoin kuin puolihuomaamattomasti, että oli ihanaa tulla kotiin, jossa on imuroitu ja pesty lattiat, tehty ruokaa koko perheelle? Hmm.

 

Rakastan sua. Rakastan sua, koska olet. Rakastan sua, koska ajattelet. Tiedät, että rakastan ja tiedät, miksi rakastan. Vai tiedätkö sittenkään?

 

Arki, ainakin lapsiperhearki, on täynnä rutiineja, lukuisia tulipalon sammuttamisia ja toisinaan melkoista hoppuilua paikasta toiseen. Yllättävän helposti sitä jää kiinni kaikenlaisiin suorittamisiin - päiväkotireppuun juomapullo ja aurinkovoide check, nappulakengät ja juomapullo futiskerhoon check, kuvismuskariopeille muistamiset check, iltapalan valmistaminen, xylitolpastillit ja hampaiden pesut check. Check. Check. Check.

 

Jokainen isä ja äiti, puoliso, on takuulla onnellinen niistä hetkistä, joina vierellä on toinen jakamassa arkea. Tai lasten nukahdettua onnellinen ajasta kaksin, huomiosta, kuuntelemisesta, keskustelusta, tehdystä iltapalasta. Tai niistä viikatuista puhtaanpyykin pinoista. Silti - kuinka usein sitä tulee kertoneeksi toiselle siitä, mikä tekee onnelliseksi tai lämmittää mieltä?

 

Entä jos "Rakastan Sua" ei aina riitäkään? Ihanalta hömpältä vaikuttava listaus ystäväperheen jääkaapin ovessa saa omanlaisensa merkityksen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.