On ilta ja ulkona kipakka pakkanen. Heijaan nukkuvaa lasta sylissäni, niin rauhallista ja lämpöistä. Onnellista. Meitä ympäröi rauha ja rakkaus, syvän hengityksen säestys. Mikä älytön onni meidän onkaan olla juuri tässä - turvallisessa paikassa, jota kutsua kodiksi. 

Mietin, kuinka toisaalla on myös äiti, pienokainen käsivarsillaan. Joka tuntee yhtä lailla rakkauden, mutta myös pelon ja kylmyyden. Hänen perhettään eivät seinät pysty suojelemaan. Eikä mieltä tyyneys täyttämään. Hän vaeltaa surun syvyyksissä. Huolessa huomisesta. Lastensa tulevaisuudesta. Silti hän silittää pientään ja toivoo. Parempaa päivää, vapautta ja uutta mahdollisuutta.

Lapset kaikkialla maailmassa ansaitsevat elää ilman sotaa, raunioita ja riittämättömyyttä. Tuudittavassa lämmössä ja omien vanhempien huolenpidossa. Suojaavan kämmenen alla. Sydän sydämellä. Rauhassa hengittäen. Turvassa.

#ForEveryChild

Nyt on lapsen oikeuksien viikko. Sen kunniaksi osallistun tällä tekstillä Unicefin Pieniä tarinoita -kampanjaan. Kampanjassa on mukana yli 40 maata ja 160 kirjailijaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa, arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram