Herätyssävel soi 6.45. Painan torkkua. Sitten alkaa miehen iPhonen kirkonkelloja muistuttava hälytys, johon luulisi norsulaumankin heräävän. Ei meillä. Hetken isointa unikaveria tönittyäni, tämä murahtaa ja tajuaa vihdoin painaa napista. Parin kilkattavan ja kalkattavan vuorottelutorkun jälkeen pakottaudun istumaan ja tuijotan kolmea pienempää unikaveria, joista yksi on käpertynyt mytyksi jalkopäähän. Yö on ollut taas täynnä tohinaa ja toimintaa yhden nuhanenän ja kahden vaeltelijan kanssa. Taidettiinpa karkottaa painajaisiakin silityksin ja lauleluin. Peilistä minua tervehtää joku haamun tapainen peikkonainen. Ja nyt siis pitäisi lähteä töihin ja leikkiä virkeää. Esittää, että minua kiinnostaa jokin muu kuin oma tyyny.

Sängystä nouseminen on myös pikkuväelle hankalaa. Väsyttää, äiti, kuuluu vastaus kun hoputan. Tiedän, koitetaan kuitenkin jaksaa, lohdutan. Vaikka olen itsekin täysin naatti. Vaikka itsekin mietin, mitä järkeä tässä on? Taapero, kolme isompaa menijää, kokopäivätyö ja huushollin ylläpito on välillä uuvuttava yhtälö. Ärsytys talouden määräämää töihin paluuta kohti kasvaa sekunneissa höyrylukemiin.

Kotoa lähtö sujuu yllättävän hyvin, mutta päiväkodin eteisessä menee pahan kerran mönkään. Eskaria alkaa kiukuttaa kenkien riisuminen, kun tarrat pitäisi avata. Itsekin hermostun, kun olisi kiire jo. Pitikin mennä sanomaan se ääneen. Eihän se lapsen syy ole jos äiti on stressaantunut. Heipat sanotaan suu mutrullaan ja poistun paikalta itkua pidätellen, kaamea syyllisyyden ja epäonnistumisen möykky rintalastan päällä.

Töissäkin tökkii. Lukuisat haukotukset, niskan venyttelyt ja ryhdin suoristamiset eivät auta asiaa. Hömelö ei-saa-mitään-aikaiseksi -olotila tuntuu olevan taas vallalla - yleisestikin vähän enemmän kuin energinen vastaparinsa. Oli kyse minkälaisesta työnkuvasta tahansa, voisin kuvitella, että puoleksi istuallaan nukutut yöt ovat kuin kivenmurikoita heiteltyinä ajatuspyörän rattaisiin. En saa mitenkään edes mielen viereen, mitä asetinkaan tämän päivän tavoitteiksi eilen.

Päiväkodilla minua ovat jälleen vastassa iloiset kasvot ja avoimet käsivarret. Halataan ja rutistetaan. Pyyhitään pois aamun kurjuus. Tiedän, että vaikka ei ole mukavaa tuntea toimivansa väsymyksen ja syyllisyyden säestämällä puoliteholla niin töissä kuin kotona, kyllä tästä selvitään. Niin kuin muistakin hulinavaiheista on selvitty. Yö ja päivä kerrallaan. 

P.s. Koska lapset ovat jo rustanneet ei-niin-salaiselle joulupukin toivomuslistalle yhtä sun toista, voisin minäkin esittää yhden hartaan toiveen.
<3 UNIHIEKKAA Vähänkin riittää, mutta mieluiten kuuden hengen satseina ja kerralla heitettynä. Viikolla tai viikonloppuna käy, en ole ronkeli.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa, arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram