Hampit on pesty, kirjaa luettu, valot sammutettu ja isosisaruksille toivotettu hyvät yöt halein ja lentosuukoin. "Nyt on aika mennä nukkumaan", sanon lempeästi taaperolle sylissäni. Jo kun lähestymme uutta, isojen tyttöjen sänkyä, alkaa tämä kiemurrella. "Poish, poish", hän hokee ja ravistelee päätään. Laitan tytön sänkyyn ja koitan silitellä, mutta tämä nousee heti istumaan ja aloittaakin oman projektin nakkaa-lelut-ja-muu-irtaimisto-lattialle.

Nostan kaiken takaisin sänkyyn ja laitan tytön uudestaan makuulle. Taas remutaan ja heitellään. Ja taas nostelen ja silittelen. Aloitan siinä laulelunkin, joka ei tavoita. Ei vielä. Seuraavaksi tyttö nimittäin tekee kaikkensa kammetakseen itsensä sängystä laidan kohdalta, äiti kun on tukkinut olemuksellaan sen oikean, matalamman väylän. Epätoivoinen itku ja isoon sänkyyn osoittelu saa minut heltymään, ja nostan taaperon hetkeksi vierelle pötköttelemään ajatellen: "Ehkä se siihen rauhoittuu, niin kuin siskonsa silloin pienenä." Virhe! Temuaminen vain pahenee. Ei auta kuin kokeilla jatkaa rauhoittelua omaan sänkyyn, johon hän nukahti aina ennenkin - siis kun tilalla oli pinnasänky.

Vihdoin parin sylittelyn ja makuulle laittamisen jälkeen tyttö luovuttaa ja uskoo, että unille on mentävä ja tämä on hänen paikkansa. Ja äidin silittelyhän tuntuukin oikeastaan ihan kivalta. Hyräilen Tuiki tuiki tähtösen useampaan kertaan, ja katson, kuinka raskaat luomet antavat pikku hiljaa periksi. Huh, mikä rumba! Mutta ei siinä enää ehkä niin kauan kestänyt kuin eilen. Ja paljon vähemmän kuin viikko sitten.

Kokemukset useamman lapsen iltahulinoista juuri tässä samassa ikävaiheessa ovat opettaneet, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa: vaikka yksi rauhoittui viereen - toinen ainoastaan omaan sänkyyn, yhtä siliteltiin unen tuloon saakka - toiseen ei saanut koskeakaan, yksi piti laulelusta - toiselle ei saanut hymistäkään, ja niin edelleen. Ainut muistisääntö, joka on iskostunut mieleeni on se, että mahdollisimman johdonmukainen ja rauhallinen on oltava, kuulostella toki lasta - menemättä kuitenkaan lankaan. Sillä pääsee jo oikeasti pitkälle. Ja kun muistaa, että uusi rutiini on vain opittava. Vaikka se voi ottaa aikansa, siitä selviää. Eikä jemmasuklaa omaan hemmotteluun pahimpien iltojen päätteeksi ole myöskään pahitteeksi... 😉

Kommentit (5)

VauhtiMama
Liittynyt16.8.2016

Oi ja voi, täällä pitäisi jaksaa olla johdonmukainen puolivuotiaan siirtämisessä perhepedistä omaan pinnikseen tuohon kymmenen sentin päähän. Muistelen kaksikuisen esikoisen siirtyneen varsin helposti, nyt kolme kertaa vanhemman vauvan kanssa on jo haastekertoimia. Ja veikkaan, että pahenee vaan mitä pidempään tätä venytän...

Blogini Älyllistä äitiyttä löydät osoitteesta: www.vauva.fi/blogit/alyllista_aitiytta sekä Facebookista: www.facebook.com/alyllistaaitiytta/ . Tervetuloa mukaan!

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

En tiedä, miten se johdonmukaisuus onkin jostain syystä joskus ajatuksen tasolla ihan eri juttu kuin toteutettuna.. 😂 Tsemppiä sinne, toivotaan helppoa siirtymää pinnasänkyyn!

piia
Liittynyt27.4.2016

Huh, sama on täällä edessä viimeistään puolen vuoden päästä. Isompi siirtyi pois pinnasängystä ilman isompaa showta, nyt hirvittää silti jo etukäteen. Pienempi siirtyy isomman kanssa samaan huoneeseen, kerrossängyn alasänkyyn, ja kuvittelen että iltaisin on to-del-la vaikea malttaa rauhoittua. Toivottavasti vaan kuvittelen :)
Meillä on muuten samanlainen kissa kuin tuossa kuvassa! Esikoinen sai sen viisi vuotta sitten ja mies risti sen Matiksi. Matti meni melkein heti rikki, joku innokas kiskaisi narun liian pitkälle ja se jumittui siihen :/

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Muistan, kun kakkonen siirtyi silloin joskus esikoisen kanssa samaan huoneeseen. Olihan siinä melkoinen extrahulina kyllä, kun pojat toisiaan häiriköivät aluksi yömyöhään. Oppivat kyllä ajan kanssa sitten onneksi rauhoittumaan nopeammin. Tsemppiä teille tulevaan, jospa se menisi oikein sutjakkaasti! :)

Moninkertainen äiti

Tämä oli hyvä kirjoitus. Nukutusrutiineja on yhtä monta kuin lapsia ja perheitä. Meillä on toiminut hyvin "elävä seinä"-metodi eli vanhempi istuu sängyn vieressä eikä sano eikä tee mitään, on vaan. Laittaa tarvittaessa takaisin petiin. Voi sanoa "nyt ei enää jutella", jos paljon on kyselemistä. Yritettiin ties mitä unikouluja, mutta meillä tämä toimi ehdottomasti parhaiten ja nopeimmin pienten kanssa. Isommat voi jo jättää yksinkin nukahtamaan tai istua vain hetken.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Blogiani värittävät suurperheen arkikommellusten ja kasvatuspohdintojen lisäksi amatöörimaiset leivontakokeilut ja vinkit helppoihin käsitöihin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram