Serkusparvi juoksee hippaa ympäri alakertaa. Meno yltyy ja yltyy, kunnes kuuluu rysähdys ja alkaa itkuinen huuto. Aiii, äitiii! Sattuu! Sylkkyyn! Kuusivuotias on ottanut kantapääosuman jonkun toisen paiskaamasta ovesta. Kun poika tuodaan äidin käsivarsille, ulvonta vaimentuu pikku hiljaa nyyhkytykseksi. Tarkastetaan vahinko, puhallellaan pipi pois ja silitellään. Sitten poika rutistaa vielä kerran ja kirmaa matkoihinsa.

Kunpa sylin turva yltäisikin kodin seinien ulkopuolelle. Kunpa se olisi kuin kilpi, jolla lapset pystyisivät suojautumaan myös tosielämän vahingoilta. Kaikelta siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Kunpa maailma, johon heidät lähetämme, lakkaisi olemasta niin epävakaa, täynnä levottomuutta, henkistä pahoinvointia ja väkivaltaa. Kunpa olisikin olemassa puhallus, joka olisi niin voimakas, että se parantaisi jo syntyneet haavat. Auttaisi selviämään pahimman yli ja unohtamaankin, kun sen aika on. Päästämään irti ja jatkamaan matkaa.

Ojennan käteni kulman takana häpeilevälle serkkupojalle: tule vain, eiköhän tästä kaikki oppineet jotain. Toivon tosissaan, että näin on. Että yhteiskuntammekin olisi matkalla kohti parempaa, valoisampaa tulevaisuutta. Missä vanhemmat voisivat tuntea pystyvänsä luomaan lapsilleen enemmän turvaa. Tarjoamaan vain hyvän elämän rakennuspalikoita. Antamaan uskoa tulevaisuuteen, jossa ei suojakilpiä tarvita.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa, arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram