Kirjoitukset avainsanalla arki

Hyörinä ja höpötys. Laulelu ja kikatus. Pehmoinen pää painuu poskea vasten. Pienet sormet löytävät äidin pitkän tukan. Näpertelevät ja pyörittelevät, kunnes liike alkaa hidastua. Hengityksen sävy syvenee ja sinisimmut painuvat kiinni. Pikkuinen kämmen rentoutuu jääden lepäämään sille paikalleen. Kuin varmistaakseen, että joku on siinä vieressä - unenkin tietä turvaamassa.

Tunnen rauhallisuutta ja pakahduttavaa onnea. Järjetöntä kiitollisuutta siitä, että saan kuunnella tuhinaa vierelläni. Kuinka tärkeältä se kiireisten päivien jälkeen voikaan tuntua. Että on saanut ensin yhdessä purkaa väsymyksen saduiksi, ja kaipuun loputtomiksi halauksiksi. Sitten vielä saatellut höyhensaarille jokaisen oman, ja vielä jonkun niin pienenkin. Miten myyty yhä onkaan, kun saa katsoa noita onnellisia kasvoja ja silitellä lämmintä poskea. Kuunnella maailman parasta ääntä. Sellaista, josta tietää, että kaikki on hyvin.

Huomisen kiireitä en edes ajattele. Nämä ovat niitä hetkiä, joihin tahtoisi jäädä. Joka ilta.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pääsimme nauttimaan hiihtolomalla pohjolan kauniin jättimäisistä hangista ja ihanan raikkaista keleistä, auringonpaisteesta sekä kiireettömyydestä. Päivät kuluivat mukavasti pulkkamäessä, luistelukentällä, lukuisilla nostalgiaa herättävillä potkukelkkaretkillä ja sitäkin useammilla makoisilla mehu- ja termarikahvihetkillä. Lapsetkin tuntuivat viihtyvän tavallista pidempiä aikoja ihan vain keskenään (ja ilman suurempia nahinoita) lumilinnaa rakennellen ja pihamaalla seikkaillen. Olimme selvästi lomamoodissa koko sakki, eivätkä edes satunnaiset kiukunpuuskat päässeet rikkomaan tätä idyllisen kimaltavaa zen-kuplaa.

Sen lisäksi 500 kilometrin automatkat suuntaansa menivät suorastaan ihmeellisen mallikkaasti. Kukaan ei hermostunut - ei taapero, siis siltä osin kun jaksoi olla hereillä, eikä tulisieluinen eskari. Kenellekään ei tullut huono olo. Tappeluilta vältyttiin ja vessaan kerettiin joka kerta ajallaan. Mitä ihmettä?, huomasin toistelevani vielä lauantai-iltana paluumatkan viimeisillä tien pätkillä. Olin odottanut kuplan puhkeamista ja vaikeuksien alkamista jossain mielen perukoilla jo monta päivää. 

Joskus pitkä matkustaminen purkautuu rellestämisenä kotiin päästessä, ja kun vyöräydyimme kynnyksen yli, ajattelin, että nyt jos koskaan. Vielä mitä! Kassit purettiin ja iltapala syötiin sulassa sovussa. Uni tuli melkein kutsumatta nelikosta jokaiselle.

Kunnes... Älysin aivan yhtäkkiä, kuinka tolkuttoman väsynyt olin myös itse. Ja se pyykin määrä! Siinä samassa mielikuvat korkeista kinoksista alkoivat peittyä työntäyteisen arjen ajatuksiin, ja rentouden kupla oli poissa. Nyt kun pari yötä on kuulosteltu lisäksi taaperon yhden naisen showta sisältäen puoliajallisen verran raivoa ja toisen mokoman itkua, on muukin meno taas piirun verran todentuntuisempaa. Juju onkin tällä kertaa siinä, kuinka palaudumme lomalta palaamisesta. Tervetuloa ihana arki - oli jo oikeasti ikävä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun elelee hektistä ja väsymysrikasta aikaa vauvojen ja pikkulasten kanssa, on yksi selviytymiskeino ehdottomasti ylitse muiden. Nimittäin huumori. Meillä vitsailun ja itselleen nauramisen määrä tuntuu lapsi lapselta kummasti kasvaneen. Ehkä siinä on joku fysiologinen puoli, kun saa välillä nauraen puhkua ja puhaltaa kaiken stressin pihalle.

Ensikosketus vanhemmuuden huumoriin juontaa juurensa esikoisen vauva-aikaan. Etsimme tuolloin miehen kanssa kuumeisesti kadonnutta tuttia melkein kokonaisen päivän. Puolin ja toisin äyskittiin, ja kerkesimme jo käydä ostamassa lähikaupasta uuden, kunnes vanha sitten löytyi yllättäen jääkaapista hedelmäsalaatin vierestä. Tänä päivänäkään kumpikaan ei myönnä sitä sinne laittaneensa, mutta makeat naurut tämä on kyllä saanut jo useampaan otteeseen uudempien kömmähdysten valossa. Milloin jollekin on alkkarit eksyneet vaipan päällisiksi, tai toiselle vaatteet menneet nurinkurin. Tai kun kylmäkaapeista on löytynyt lisää niihin kuulumatonta tavaraa - muun muassa vaippa ja teepaketti. Silti vuosien jälkeenkin tutin hukkareissu löytää tiensä mukaan juttuun.

Ehkä huumorin voima on nimenomaan siinä, että sen avulla pystyy antamaan itselleen anteeksi unohteluja ja muita "epätäydellisen" vanhemmuuden osoituksia. Sen, että huomaa vasta työpäivän päätteeksi, että lapsen jumppavaatteet jäi aamulla kotiin, tai että synttärikakun sokerimassakoriste ei näytäkään oikealta Turtlesilta. Tai kun päätyy puolivahingossa liian näkyväksi osaksi keskenkasvuisten huutokilpaa, tai on liian hidas nappaamaan kikattavan piposokkona juoksevan taaperon ennen kuin vahinko on jo sattunut. Nauru auttaa taatusti jokaisen edellä mainitun yli nopeammin kuin itsensä sättiminen. Asioiden selvittelykin jälkikasvun kanssa sujuu todistetusti paremmin, kun muistaa vähän höllätä ja nähdä sen hauskankin puolen. Arvostaa samalla sitä oivallisen värikästä huumorintajua, joka jo pienillä lapsilla pulpahtelee esiin. 

Uskon, että meillä kylmettyneen tutin tarina toimii eräänlaisena punaisen langan alkupäänä ja siksi siihen huomaamatta palaamme. Se vie meidät pisteeseen, missä hyväksyimme oman erehtyväisyytemme ensi kertaa. Kun ymmärsimme, ettei kaikkea pidä tai saa ottaa vakavasti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.