Kirjoitukset avainsanalla onnellinenarki

Kello on puoli viisi, kun rämäröykkiö autoineen kurvaa pihaan. Ensin seuraa pikainen, ja ehkä aavistuksen äkäinenkin, lasten ja tavaroiden purku. On reppua, työlaukkua, kauppakassia, kuravaatepussia, sekä irrallaan heiluneita unileluja ja ulkohousuja. Taapero jää pihalle huitelemaan, kun kädet eivät riitä. Muita vaivaa selvästi nälkäkiukku. Maanittelun ja houkuttelun jälkeen on koko kööri vihdoin sisällä ja nahinatkin saatu taukoamaan. Huhhuh, tuntuipa suoritukselta! 

Heti, kun kahvit on tippumassa ja ruoka tulilla, alkaa omakin rauhoittuminen. Pysähtyminen. Mitäs sitten? Tulee raukeus: on viikonloppu, eikä kiire enää mihinkään. Arki on taas hetkeksi pulkassa, ja vihdoin pääsee nauttimaan lasten seurasta ilman hoputusta ja tiukkoja aikatauluja. Ollaan vaan ja leikitään. Annetaan aikaa ihan jokaiselle. Halitellaan huolella, luetaan kirjoja, hoidetaan niitä nukkevauvoja yhdessä, herkutellaan hedelmillä ja poppareilla. Katsotaan Hauskat kotivideot yhtenä myttynä sohvan nurkassa. Käytäiskö vaikka retkelläkin? Kuitenkin huomenna vasta, jos sittenkään jaksetaan.

Parin päivän paussi. Kiireettömyys, rento yhdessäolo, läheisyys ja kevätaurinko. Se kaikki eheyttää. Ravitsee mieltä ja voimaannuttaa. Auttaa muistamaan, mikä on elämässä tärkeää. Mikä tekee onnelliseksi. Mikä saa hymyn kaikkien kasvoille.

Kurkkaan seinälle ja huomaan: kohtahan se on yksi kalenterinmukainen ruuhkavuosikin jälleen takana. Ja enää pari harppausta kesään!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Työskentelyä tietokoneella tai läppärillä, some-kanavien, fb-kirppisten ja uutisvirran selailua älypuhelimella, ja vielä sähköposti ja asuntosivut tabletilla. Ääks! Myönnän kärsiväni välillä arjessa digiähkystä. Sellaisesta, joka oireilee niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätä alkaa särkeä, olo on rauhaton ja ahdistuspilari lähestyy punaista. Kaduilla puhelin nenällä kävelevien ihmisten suuntaan on tuolloin vaikea katsoa.

Olen huomannut, miten viikonloppujen pienempi määrä valovälkettä suorastaan hellii mieltä ja silmiä. Mutta koska tunnistan myös lähes automaattisen käden hakeutumisen ajoittain älypuhelimen suuntaan, olen kokenut tärkeäksi nimenomaan noina hetkinä muistuttaa itseäni, miksi hälytyssurinan kutsua kannattaisi päiväsaikaan vastustella enemmän. (Lista on oikeasti loputon, ja tässä vain muutama kohta.)

1. En tahdo missata tärkeitä hetkiä. Kun nelivuotias pääsee suksilla ensimmäisen, toisen ja kolmannen mäkensä alas asti kaatumatta, tahdon nähdä sen.

2. Tahdon olla hyvä kuuntelija ja lapsilleni läsnä. Tämä on ylipäätäänkin haastavaa kymmenien ja taas kymmenien tehtävien ja neljän lapsen taloudessa. Kaikki kuitenkin ansaitsevat tulla kuulluiksi, eikä älypuhelimen käytöllä pitäisi olla edes minkäänlaisia mahdollisuuksia toimia tämän esteenä.

3. Katson mieluummin päiväkahvin kanssa aurinkoista pihamaata kuin näyttöä. Joskus unohdan, mutta näin se vain on.

4. Ulkona on aina parempi kuin luurin ääressä. Puolituntinen omaa aikaa - virkistävä kävelylenkki kevätauringon alla vai nuutumista aiheuttava istumistuokio kirppiskansioita selaillessa?

5. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Lapset kasvavat ja vuodet vierivät, eikä mahdollisuuksia leikille, halittelulle ja yhdessäololle tule olemaan ikuisesti. Näin työssä käyvälle vuorokaudessa on tunteja perheen kanssa kovin vähän. Miksi olisin läsnäolollani saatavilla ennemmin somen puolitutuille kuin läheisilleni?

6. En tahdo sanoa lapselle "ihan kohta", kun tarkoitan "vielä yksi skrollaus Facebookissa". Lapsen asia on varmasti tärkeämpi, joka kerta.

7. On hyvä olla välillä myös täysin toimeton. Tämä on oikeasti vaikeaa! On kuitenkin tutkimuksin osoitettu, että rauhoittuminen ja tylsistyminen kasvattavat luovuutta. Koska selailu on yksi tekeminen muiden joukossa, päätös jättää kurkkaamatta puhelinta muuten hiljaisella (=otollisella) hetkellä on aina poikinut uusia ideoita niin oman kuin yhteisen "mitäs sitten tehtäisiin"-mietinnän suhteen.

8. Puhelinsoitto ystävälle on parempaa ajankäyttöä kuin päämäärätön some-selailu. Se olo, mikä tulee "pikaisesta" uutisvirran tarkistamisesta ei vedä vertoja sille tunteelle, kun on saanut ihan konkreettisesti jutella hetken hyvän ystävän kanssa.

9. Tahdon lasten oppivan, ettei elämiseen tarvita älypuhelimia. Lapset oppivat paljon meitä seuraamalla, ja toivoisin heidän näkevän, että ihmiset hallitsevat laitteita, eikä päinvastoin.

10. Lämpimät muistot eivät synny suhteesta älypuhelimeen, vaan yhteydestä perheeseen ja läheisiin. Ajanvietto ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa ovat ihanien muistojen rakennuspalikoita. Kuka niitä ihmetystä herättäviä päivityksiä tai potentiaalisia kirppislöytöjä kohta enää muistaakaan?

Koska digittely on koukuttavaa ja sillä on taipumus sumentaa osaltaan ihmisten ajankäytönhallintaa, jokaisen olisi hyvä arvioida tietyin väliajoin omaa kohtuukäytön rajaansa suhteessa lähimmäisiin ja ympäristöön. Miettiä, mihin aikansa oikeastaan haluaa käyttää ja mikä on elämässä tärkeää. Rajoittaa, jos on tarve. Kehittää oma lista, mentaalinen "älypuhelinkärpäslätkä", torjumaan surisevia houkutuksen ääniä. Ja pysyä lujana.

Kommentit (5)

Nimppe
Liittynyt11.10.2016

Tosi hyviä syitä! Ja niin ajankohtainen muistutus tännekkin! Etenkin nyt väsyneenä tulee plärättyä ihan liikaa puhelinta ja vaikka siitä on jatkuvasti huono omatunto, niin jotenkin se käsi hakeutuu jatkuvasti puhelimelle... Niin ne koukuttaa...

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Niinpä, väsyneenä varsinkin voi kokea pläräilyn jotenkin "helppona" tekemisenä vähän kuin huomaamattaan. Minulla on paljon auttanut tietynlainen herääminen siihen, kuinka tahtoisin käyttää aikaani eri tavalla ja palata ns lähemmäs "vanhaa" (=aikaa ennen älypuhelinta). Ei ihan helppoa silti aina, ja siinä tilannekohtainen arviointi tuntuu myös toimivan. Tsemppiä!

Heinis

Tosi tärkeä ja minullekin ajankohtainen teksti! Kiitos!

Itse hoksasin, että paljon koukutusta vähentää, kun poistaa hälytysääniä. Jätin päälle puhelimen hälytyksen, mutta erilaisten viestien piippaukset olen poistanut. Niinpä puhelin ei "komentele", vaan valitsen itse, milloin viestejä luen. - Toisinaan jatkuvasti, joskus jopa jo pitkillä väleillä.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Kiva kuulla! :) Minä myös sammutin jossakin vaiheessa hälytysäänet, millä oli kyllä suuri vaikutus. Värinä tulee joistain sovelluksista - en sitä toiseen huoneeseen kuule - mutta ehkäpä nekin voisi ottaa pois :) Koukuttavaksi nuo laitteet on kyllä tehty, ja oman hallinnan palautus on tietyllä lailla erävoitto.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ärsyyntyneisyys lasten nahinaan, itsekseen puhaltelu (ja havaittavampikin kivahtelu), väsymys ja "seinät-kaatuu-niskaan" - tunne ovat selviä merkkejä siitä, että vanhempi on tauon tarpeessa. Mutta miksi ei voisi ottaa aikaa itselleen jo ennen noita vähemmän mairittelevia hetkiä? Ikään kuin ennaltaehkäisevästi. Opetella olemaan vähän itsekäs - nipistää yhteisestä ajasta pienenpienen osan oman pääkopan hellimiselle ja rentoutumiselle. Koittaa unohtaa turha syyllisyys ja takaraivossa piilevä itsekkyysvaroitin - jollainen aika varmasti jokaiselta meiltä löytyy - ja tehdä jotain sellaista, mistä itse nauttii. Latautumista kun kuitenkin tarvitsee ihan meistä jokainen, eikä suinkaan vähiten sellainen, jonka on oltava valppaana koko hereilläolonsa ajan.

Oman ajan ei tarvitse ajatella olla nimenomaan aikaa vievää, eikä siihen tarvita aina rahaa tai kummempia järjestelyjä. Sielunruokaa ovat jo aivan pienetkin irtautumiset metelistä ja lelukaaoksesta, sillä ne tuovat tarvittavaa tasapainoa velvollisuuksien täyttämään arkeen ja toimivat myös merkityksellisinä jaksamisen puskureina. Uskon, että jokaisen on joskus hyvä olla yksin ja saada kuulla omat ajatuksensa taustahälinää selvempinä.

Hiljaisuus ja oma rauha. Se, että saan lukea kirjaa tai käydä kävelyllä kuunnellen ainoastaan luonnon ääniä. Ne ovat minulle juttuja, jotka rentouttavat ja elävöittävät. Tuovat iloa, kohentavat mieltä ja ennenkaikkea virkistävät. Välitön vaikutus kaikkeen muuhun on myös merkittävä; miten paljon helpompaa onkaan heittäytyä lasten mielikuvitusmaailmaan hetken huilanneena kuin henkisen väsymyskuilun partaalla; miten paljon paremmin ongelmalliset tilanteet hoituvat, kun hermo venyy taas kuin HubbaBubba; miten yhtäkkiä jaksaakin ottaa ne vesivärit kaapista esiin ja aloittaa paljon pyydellyn taideprojektin. 

Tunnustan, että syyllisyysmörkö pitää vanhanaikaisesti näitä lepuutushetkiä vielä jokseenkin harvassa, mutta omien jaksamisen rajojen tunnistaminen auttaa. Ja se, että muistaa välillä muistuttaa itseään sekä puolisoa pitämään taukoa ja antamaan aikaa ihan vain itselleen ehdottomasti auttaa.

Muistathan sinäkin pitää pieniä taukoja arjessasi?

Lue myös Älyllistä äitiyttä -blogin teksti Pikkulapsiarjessa jaksaakseen on opittava olemaan vähän röyhkeä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.