Kirjoitukset avainsanalla Disneyonicefrozen

Odotimme nelivuotiaan kanssa viime viikonlopun Helsingin reissua kuin kuuta nousevaa. Yhdessä jännäten ja suunnitellen. Sitä, missä käytäisiin syömässä, kun päästään perille. Tai mitä ehkä ostettaisiin tuliaisiksi. Miettien, mitenhän kimaltavalta se Elsa sitten jäällä näyttää, tai kuinkahan Olafin onnistuu pysyä ylipäätään pystyssä luistimilla.

Innosta puhkuen hyppäsimme perjantaina päiväjunaan, mutta ei mennyt kuin puolisen tuntia, kun se iski ensimmäisen kerran: ikävä. Mitähän pikkusisko tekee nyt päiväkodissa? Ikävöiköhän myöskin kovin? No entäs iskä sitten, ja pojat? Milloin me mennään kotiin? Tytön surumielinen kysely sai minut huomaamaan, ettei omasta laumasta erossa oleminen näin yhtäkkiä olekaan välttämättä helppoa - kummallekaan meistä. Yhdessä siinä tuumailimme, että pianhan me taas nähdään - jo huomenna - ja tytön suupielet kääntyivät taas hymyyn. Mutta mitä lähemmäs määränpäätä pääsimme, sitä levottomampi oli oma mieleni: Mitähän muut siellä tekevät? Ovatkohan jo kotona? Muistivatkohan käydä lisää maitoa? Jokohan taapero äitiä kaipailee?

Perillä ikävä vaihtui väsymykseen ja Mäkkärin eväisiin, ajatukset lelutuliaisista kaupan karkkipussiin. Seuraava aamu palautti kuitenkin voimat ja viikkojen ajalta tutuksi tulleen kihelmöivän jännityksen. Sokos Hotel Vaakunassa viikonlopun asiakaskunta oli lisäksi huomioitu kivoin pikku yllärein: naistyöntekijöillä oli tiarat ja Olaf-kyltti toivotti meidät tervetulleiksi "Prinsessojen aamiaiselle". Tarjolla oli luonnollisesti myös joka tytön suosikkeja: Prinsessa-keksejä.

Itse esitys oli mahtavaa katsottavaa, ja nelivuotias kihersi silminnähden haltioituneena aina kun uusi hahmo liukui areenalle. Ja se Elsa! Voi, miten kauniisti liukuikaan siellä tunnarinsa tahtiin. Fanfaarien loppumisesta ei kuitenkaan mennyt kuin hetki, kun tyttö nyki jo hihaa: Äiti, milloin me mennään kotiin? Nyt, vastasin. Nyt mennään. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.