Kirjoitukset avainsanalla temperamentti

"Anna, anna, anna, AN-NA", kuuluu malttamaton komennus pöydän päästä. Lautanen on juuri saapumaisillaan, kun taapero alkaakin yhtäkkiä itkeä raivoten selkä kaarella. Myöhästyin - taas - ja arvaan jo lautasenkin karun kohtalon, kun asetan sen tytön eteen samalla muka leppoisasti höpötellen. Kyytiähän se saa ja pian on ruuat pitkin pöytää ja lattiaa. Kiellän: "Ei saa heittää", ja tyttö pysähtyy, katsoo minua tuimasti kyynelsilmillään kulmain alta. Aivan kuin arvioiden, ihanko tosissaan äiti nyt on.

Sitten alkaa pienten sormien räpeltely ja niiden tuijottelu pää riipuksissa. Välillä tyttö kurkkaa loukkaantumisensa alta minuakin, ja kun katson takaisin, pieni hymy jo karehtii. Tilanne on yhtä nopeasti ohi kun alkoikin. Annan tytölle ruuan uudestaan ja pyyhin kyyneleet. Kohta tämä ojentaa lautastaan silmät suurina ja sanoo: "Anna ishää". Oma kireys on siinä vaiheessa jo kaukana tiessään ja tilalle tulee pakahduttava hellyys. "Äiti antaa", vastaan ja suukotan ohimennessäni palleroni otsaa. 

Elämä temperamenttisen puolitoistavuotiaan kanssa on kieltämättä joskus hämmentävää. Miten ensin niin aurinkoinen, leikkisä ja valloittava tyyppi voikin olla seuraavassa hetkessä niin äkkipikaisen harmistunut ja pistää kaiken ranttaliksi? Vanhemman tehtäväksi jää toimia puskurina pienen ihmisen ja tämän suurien tunteiden välillä. Auttaa tasapainoilemaan ääripäiden välillä. Lohduttaa, opastaa ja ymmärtää - silloinkin kun ei oikeasti ymmärtäisikään. Onhan meillä vielä jonkinasteinen kielimuuri siinä välissämme. 

Silti tiedän, että tämä on taas yksi vaihe, jota tulen kaipaamaan. Hassut tömpsähtelevät askeleet parketilla, sanojen opettelu, pienten käsien halipuristus ja kaikki ihanat naurun tirskahdukset ja kukkuuleikit. Lentelevistä lautasista huolimatta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.