Kirjoitukset avainsanalla ylpeä äiti

Viime vuoden kevättalvella, heti väylien avauduttua lumesta ja loskasta, alkoi meillä melkoinen pyöräilybuumi. Tuolloin ekaluokkalainen esikoinen osasi jo ajaa, ja hänen esimerkistään reilu kolmen ja puolen vanha sekä viisivuotias innostuivat ajatuksesta ottaa kokeeksi apurattaat pois.

Yllättäen kolmivuotiaalla homma lähtikin nopeasti käyntiin ja tyttö mennä viiletti sellaista vauhtia, että ilman kunnon lenkkareita olisi ollut vaikeuksia perässä pysyä - pysähtyminen kun toki vaati vielä jonkin aikaa yhteistyötä. Poika oli selvästi harkitsevampi, mutta löydettyään hetken harjoittelun jälkeen tasapainon, polki siitä huolimatta hienosti lyhyitä pätkiä. 

Harjoittelu sai kuitenkin täysstopin, kun poika kaatui harmillisesti ollessaan pysähtyneenä tien varteen. Sitä seurasi raivostuminen, eikä hän suostunut pyörään koskemaankaan kokonaiseen vuoteen. Ja koska pelkkä ehdotus pyöräilemisestä ahdisti tänä aikana selvästi, annoimme asian olla. Toki välillä miettien, kuinka poikaa voisi asiassa rohkaista, sillä selvästi häntä harmitti jäädä muiden pihan poikien pyörärundien ulkopuolelle.

Eilen sitten, aivan yllättäen, nyt kuusivuotias poika sanoikin "joo", kun kysäisin ohimennen josko kokeiltaisiin, mikä etupihan pyöristä olisi sopivan kokoinen. 20-tuumaista hän selvästi arasteli, vaikka se vaikutti ehkä omaan silmään sopivimmalta siinä testaillessamme. Poika osoitti taaperon potkupyörää, mihin totesin hänen olevan auttamatta liian pitkä. Seuraava ehdotus oli 12-tuumainen, jolla ajattelin hänen pystyvän vaikka potkuttelemaan - ja pääasia oli, että hän halusi nousta taas pyörän selkään.

Ihmeissäni pääsin seuraamaan pojan täysin omatoimista harjoittelua vain sivusta. Se tahtotila, joka häneen iski oli nähtävissä kauempaakin. "En luovuta ennen kuin opin", kuului uhmakas lupaus, kun jalat hakeutuivat polkimille kerta toisensa jälkeen. Viesti oli myös muilta osin harvinaisen selvä: turha yrittää auttaa tai tulla edes häiritsemään. Ja eipä kauaakaan mennyt, kun tyyppi hihkui jo innoissaan: "Kato äiti, mä osaaan!" ja veti hirmuista vauhtia ees ja taas pitkin pihatietä. Eihän siinä voinut tuntea kuin liikutusta ja ylpeyttä ihan kyynelkanavia myöten. Pelko oli voitettu ja sinnikkyys palkittu. Seuraava kajahdus olikin: "Hae, äiti, äkkiä kamera ja ota isille videokuvaa!" Minähän hain, ja jätskit myös.

Kurkkaa myös muut bloggaukset aiheesta, esim. Ihanasti sopiva: LAPSEN SUUSTA: 10 tapaa, jotka auttavat lasta pyöräilyn alkuun , Hurlumhei!: Pyöräilysammakko* puraisi viisivuotiasta (sisältää alekoodin Frog-pyöriin) sekä Isäkuukaudet: Look mom - ei apurattaita (sis. oodin potkupyörälle)!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun esikoisemme oli kaksivuotias, istuimme ensimmäistä kertaa vanhempien rivistössä kauniissa tunnelmavalaistuksessa. Oli muskarin joulujuhla. Siellä se oma pellavapäinen pumpula sitten kohta jo esiintyi triangelia terhakkaasti kilkautellen, itseään keikutellen ja joukon mukana laulaen. Näyttäen yhtäkkiä niin isolta pojalta. Liikutuin suunnattomasti mieleen juolahtaneesta tapahtumajatkumosta: "Pian se on jo viisivuotias, sitten eskari ja kohta koululainen. Ja apua, sitten se jo tahtoo ajokortin ja muuttaa pois kotoa!"

Mies tuolloin nauroi vain, että eihän se pitkään aikaan ole vielä noin iso. Mutta näin sitä jo vain on ensimmäiset etapit saavutettu, ja poika hyvässä vauhdissa koulutaipaleella. Tänään meillä olikin sitten vuorossa kolmen päiväkotilaisen joulujuhla, missä esikoinen istui meidän isojen puolella tyttöjen ja eskarin ollessa osa iloisia ohjelmanumeroja. Nelivuotias ujostelija oli meille yllätykseksi rohkeasti esiintyjien eturivissä, ja jo ennen kuin lauloi siellä sydämensä kyllyydestä tunsin tutun silmien kuumotuksen. Olin jälleen järkyttynyt, miten aika olikaan lentänyt, mutta samalla niin julmetun ylpeä. Siitä pikkuisesta kääröstä, jota sain joskus pidellä sylissäni. Perhosen toukasta, joka oli kuoriutumassa ja tahtoi heti testata kauniita siipiään. Uskaliaasta tytöstä, joka nyt siinä edessämme heläytteli Pientä lumihiutaletta niin onnellisen näköisenä. Muuttuen yhä vain lähemmäksi isoa tulevaa itseään.

Samalla siinä istuessani tunsin suunnatonta onnea kaikista neljästä lapsestamme, joita elämä kantaa ja kasvattaa, vie yhä vain eteenpäin. Kohti tuntematonta huomista ja aikuisuutta. Olimmepa me vanhemmat siihen valmiita tai emme.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.