Kirjoitukset avainsanalla #perhe

Työnantajani heitti minulle taannoin melkoisen pähkinän purtavaksi:

"Jos ajatellaan hetki, että kaikki on mahdollista, mikä on haaveesi?" 

Huomasin, että kun on jo useamman vuoden elänyt tässä päivässä ja ajatellut kaikkea hyvin käytännönläheisesti jalat tiukasti maan kamaralla, on hyvin vaikea -  ellei mahdoton - yhtäkkiä antaa unelmille edes mahdollisuutta päästä lentoon. Unohtaa ruuhkavuosien realistisuus ja kyetä arvioimaan omaa elämäänsä ilman lastenvärisiä linssejä. Tai edes välttämättä tietämään, mitä oikeastaan haluaa - ammatillisesti ja muutenkin. Yleensä kun pienemmät ja isommat haaveet liittyvät tavalla tai toisella pikkuväkeen ja yhteiseen onneen: omakotitalo, reissu Muumimaailmaan, parempi taloudellinen tilanne ja niin edelleen.

Tuo yksi kysymys oli silmiä avaava. Aivan kuin vanhemmuuskin on kasvuprosessi, niin on myös oman itsensä työstäminen muilla osa-alueilla - enkä tarkoita näitä missään nimessä erillisinä, vaan toinen toistaan täydentävinä. Tulenhan olemaan aina äiti, mutta hyvin paljon muutakin.

Kuten myös Heinähattu, Valto ja Viljo taannoin muistutti, ei ole ollenkaan huono idea tehdä aika ajoin tilannekohtaisestikin pesäeroa sille, mitä lapsi haluaa ja mitä vanhempi itse haluaa. Pysähtyä ihan hetkeksi. Miettiä, kuka siellä pyykkikasojen, loruttelun ja nenän pyyhkimisen takana oikein majailee. Muistella, millainen tyyppi sitä olikaan ennen lapsia. Haaveiliko jostain, joka unohtui siihen ensimmäiseen ihanaan vauvan nuuhkaisuun? Oliko ennen harrastuksia, joita nyt kaiholla muistelee? Ja vaikka moni asia olisikin jäänyt, olenko minä vielä kuitenkin minä? Tai ylipäätään sellainen kuin toivoisin?

Vaikka joskus tuntuisikin, että on hukannut itsensä, onneksi aina voi myös muutosten myötä löytää itsensä uudelleen. Kunhan on armollinen ja muistaa, ettei sen tarvitse käydä salamannopeasti. Pikku palasistakin syntyy lopulta kokonainen.

Juttele (aikuistenkin juttuja), harrasta (jos se tuntuu mieluisalta), kuulostele (itseäsi), kokeile uusia juttuja, tutkaile (työhön ja muuhun tekemiseen liittyviä) mahdollisuuksia ja muista myös unelmoida. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iltahulinat alkavat olla lopuillaan: hampit on pesty, iltasatu luettu ja pehmoiset kaverit taputeltu untenmaille. Isosisarukset kömpivät jo sänkyihinsä, kun taapero huomaa äidin sylin kutsuvan. Tämä hoipertelee pienillä askelillaan kohti. Avaa käsivartensa ja pääsee nostokyydillä viuhahtaen ylös kaulalle. Lämpöinen poski löytää toisen. Tyttö puristaa kovempaa. Miten onnekas olenkaan, kun saan kokea tuon niin aidon ja ehdottoman hellyyden.

Läheisyydentarve on hektisessä perhearjessa suuri, ja lämpimässä kosketuksessa tuntuukin olevan aivan ihmeellistä voimaa. Lapselle se, että otetaan syliin, silitellään ja pusutellaan viestii välittämisestä, rakkaudesta ja hyväksymisestä. Tässä hetkessä, juuri nyt, kun hän sitä tarvitsee. Vanhemman käsivarret ovat kuin turvallisuuden satama, josta vielä isompikin lapsi saattaa (ja saa!) hakea tankkausta omilta vesiltään. Halaamiselle ei saisi ajatella olevan yläikarajaa - vaikkei koululainen enää suoraan kehtaisikaan sanoa, voi hän joskus silti kaivata omalta osaltaan läheisyyttä. Kiukuttelu ja kokeesta stressaaminen voivatkin yllättäen helpottaa, kun päivän kuulumiset kysellään kainalosta käsin, eikä huoneen toiselta puolen huudellen. Hankalissa tilanteissa pienempien lasten kanssa silittelyllä poistetaan mielipahaa ja saadaan se äkäpussikin sieltä kaikkoamaan. Iltaisin helliminen taas rauhoittaa villin viikarin helpommin kuin sata sanallista kehotusta.

Vanhemman näkökulmasta lapsen hellyydenosoitus on melkoinen voimavara sekä väsymyksen ja murheiden luottoselättäjä. Työssäkäyvälle halihyökkäys päiväkodin pihalla on kuin onnellisuuslataus, joka auttaa jaksamaan ja unohtamaan päivän tylsemmätkin tapahtumat. Se, että lapsi haluaa syliin, kertoo myös molemminpuolisesta ikävästä. Että vanhempikin on rakastettu ja kaivattu, vaikka kaikki ei menisikään aina ihan putkeen. Vaikka äiti ei aamulla eteisraivarista huolimatta ollutkaan älynnyt, että se oli sukka mikä piti suoristaa, eikä paidanhelma.

Lämmin kosketus ei luo ainoastaan läheisyyttä, vaan myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että toinen on toiselle läsnä. Että jokainen perheenjäsen tuntee olevansa muille tärkeä, ja jokaiselle löytyy myös oma paikkansa. Sydämissä ja siinä ihan lähellä, käsi kädessä tai poski poskea vasten. Eikä siihen tullakseen tarvitse pyytää lupaa, tai olla mitään muuta kuin oma ihana itsensä.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitin aikaisemmin, kuinka isovanhemmat eivät ole läheisesti osana arkeamme. Minulla on kuitenkin kaksi rakasta siskoa, jotka käyvät silloin tällöin kauempaa kylässä. He ovat myös lapsille tärkeitä aikuisia, joiden kanssa on mukava viettää aikaa yhdessä ja sylitellä sohvannurkassa.

Joulun alla odotimme jälleen toista tätiä kylään. Päiviä laskettiin, sitten tunteja ja pian jo minuutteja nenät ikkunaan liimautuneina. "Jes äiti, nyt se on pihassa!" kuului eskarin huuto, jonka jälkeen alkoi kolmen jalkaparin rummuttava töminä portaissa matkalla alakertaan. Ensin täti sai malttamattoman fanijoukon vilkutukset ja hurrailut kynnykseltä pihamaalle ja sitten täyden halihyökkäyksen tuulikaapissa. "Täti täti", kiljui taaperokin sylissäni. Kun pikainen kuulumisten vaihto ja uusimpien taitojen esittelykierros, eli hulavanteen pyöritys, kuperkeikat ja balettimuuvit oli saatu päätökseen, ruvettiin jo kovasti miettimään, mitä kaikkea tädin kanssa voitaisiin tehdä. 

HopLopiin pitäisi päästä tietenkin, niin kuin joka kerta. Sitten pulkkamäkeen, puistoon ja jätskillekin. Oikeastaan mikä vain, mitä sitten loppupeleissä yhdessä tehtiinkin, oli lapsista kivaa - ihan vain kotona oleminen, nukkevauvojen hoitaminen ja lautapelien pelaaminen, kunhan täti oli siinä mukana. Vaikka vain vieressä istumassa. 

Tunnen vanhempana suurta onnea siitä, että lapsilla on elämässään aikuisia, jotka ovat heille läsnä ja joihin he voivat luottaa. Joista hekin niin kovasti välittävät. Tädit, jotka tuovat tullessaan niin paljon iloa ja arkisen seikkailun tuntua. Vaikka surumieli uhkaa vallata joka kerta, kun täti lähtee, olen iloinen, että siskoni - nämä ikiystävät ja päivien pelastajat - ovat silti aina lähellämme, sydämissämme. Välimatkasta huolimatta. Enempää en voisi juuri nyt toivoakaan.


Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.