Kirjoitukset avainsanalla yhdessäolo

Rankalta tuntuneen töihinpaluuvuoden jälkeen teimme päätöksen pakata neljän lapsen hulinajoukkio ja puoli omaisuutta auton kyytiin ja suunnata näin kesälomalla kohti pohjoisen kotikontuja. Vaikka kohdepaikallakin on tässä merkityksensä, olen jo aikaisemmin huomannut, että lomaonni syntyy silti ihan yksinkertaisista asioista:

  • Kiireettömistä heräämisistä. Siitä, että unihiekan saa hieroa silmistään vasta sitten, kun siltä tuntuu. Ja siitä, ettei aamusylittelylle ole aikarajoja.
  • Luonnonrauhasta. Metsän tuoksusta ja järvi-ilmasta. Aamukahveista laiturin nokassa lämpimän auringon alla pienten varpaiden liplatellessa laineilla.
  • Ajasta isovanhempien kanssa. Siitä, kuinka viisivuotias suorastaan sädehtii saadessaan olla "mummin tyttö" parin päivän verran. Tämä on jotain täysin korvaamatonta - tässä hetkessä ja tulevissa muistoissa, niin mummille kuin meille muillekin. 
  • Kärrynpyöristä nurmikolla. Lukemisesta ja ulkopeleistä,  jotka ovat kyllä ihan rokkia, kun auto pysyy parkissa ja suunnitelmat minimissä. Muistatko itse vielä tvistin ja hyppynarun hauskuuden?
  • Spontaaneista ideoista. Siitä, että keksitään ykskaks lähteä aamulla Ranualle katsomaan jääkarhunpentua - jos siis hetken päästä vielä huvittaa, eikä sada. Tai että tehdäänkin seikkailu lähimetsään ja otetaan eväät mukaan.
  • Tunteesta, ettei olisi missään muualla mieluummin juuri nyt. Siitä, mikä kertoo, että porukka on juuri oikea, mieli raukea ja sielu lepotilassa - ainakin niin pienen hetken verran kuin se on ylipäätään lapsiperheessä mahdollista.

Tällä hetkellä kesälomassa on ehdottomasti tärkeintä pysähtyminen ja yhdessä oleminen. Ajan antaminen toiselle - ihan perheen jokaiselle. Se on se voimavara, joka kantaa taas pitkälle uuteen lukuvuoteen ja seuraavaan työrupeamaan. Siis sitten kun sen aika taas on. Nyt kuitenkin, nautitaan vielä!

Luitko jo Colour Outside the Lines -blogista, mitä kaikkea tehdään mökillä?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun minusta tuli äiti -blogin Hennan haaste äitienpäivälupauksen tekemiseen osui tähän hetkeen kuin nakutettu, sillä olen joutunut viime aikoina pohtimaan paljon äitiyttä ja ajankäyttöön liittyviä valintojani. Vaikka useimmiten kartan (turhien) lupausten tekemistä, sillä tilanteen kuin tilanteen muuttaminen vaatii aina enemmän kuin päätöksen toimia toisin, jo lupausten miettiminen on mielestäni silti tärkeä osa asioiden prosessointia. Mitä toivoisin pystyväni tekemään toisin? Mitä haluaisin muuttaa ja miksi?

Aloitin äitiysloman jälkeen työt viime syksynä, ja sen jälkeen vuosi on mennyt melkoisessa hulinassa ja loputtomien tehtävälistojen pyörremyrskyssä. Sisältäen siis ison määrän kiirettä, epätoivoiselta tuntuvia sairastelujaksoja ja lähes kroonista väsymyksen tunnetta. Inhokkini yli kaiken on kuitenkin ajankäyttöön liittyvä riittämättömyys. Se, ettei vuorokaudessa yksinkertaisesti tunnu olevan tarpeeksi tunteja kodinhoitoon, leikkiin ja läsnäoloon - parisuhteen liekin ylläpidosta puhumattakaan. Ja voi sitä nipottamisen määrää, jota olen harrastanut erinäisissä tunnetiloissa nimenomaan ensimmäiseen - vähimmän tärkeään - liittyen.

Siispä, koska yhteistä aikaa tässä työvuorojen, päivähoidon ja harrastusten sekamelskassa on muutenkin niin kamalan vähän, tahdon vähentää höyryämistä ja keskittyä enemmän siihen, millä on oikeasti merkitystä. Lopettaa turha nipottaminen siivouksen suhteen ja antaa niiden reppujen ja sukkien vaikka joskus lojua. Antaa sen sijaan aikaa ja jakamaton huomioni lapsille, miehelle ja jopa itselleni. Sille, että ollaan vaan ja jutellaan. Ihmetellään yhdessä toukokuista lumisadetta ja pihaan kerääntyviä talitinttejä. Juodaan kiireetön kupponen kuumaa. Kaivetaan imurin sijaan kaapista patjat ja harjoitellaan sittenkin kuperkeikkoja. Nauretaan, ja nautitaan tästä hetkestä, ilman huolta huomisesta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kello on puoli viisi, kun rämäröykkiö autoineen kurvaa pihaan. Ensin seuraa pikainen, ja ehkä aavistuksen äkäinenkin, lasten ja tavaroiden purku. On reppua, työlaukkua, kauppakassia, kuravaatepussia, sekä irrallaan heiluneita unileluja ja ulkohousuja. Taapero jää pihalle huitelemaan, kun kädet eivät riitä. Muita vaivaa selvästi nälkäkiukku. Maanittelun ja houkuttelun jälkeen on koko kööri vihdoin sisällä ja nahinatkin saatu taukoamaan. Huhhuh, tuntuipa suoritukselta! 

Heti, kun kahvit on tippumassa ja ruoka tulilla, alkaa omakin rauhoittuminen. Pysähtyminen. Mitäs sitten? Tulee raukeus: on viikonloppu, eikä kiire enää mihinkään. Arki on taas hetkeksi pulkassa, ja vihdoin pääsee nauttimaan lasten seurasta ilman hoputusta ja tiukkoja aikatauluja. Ollaan vaan ja leikitään. Annetaan aikaa ihan jokaiselle. Halitellaan huolella, luetaan kirjoja, hoidetaan niitä nukkevauvoja yhdessä, herkutellaan hedelmillä ja poppareilla. Katsotaan Hauskat kotivideot yhtenä myttynä sohvan nurkassa. Käytäiskö vaikka retkelläkin? Kuitenkin huomenna vasta, jos sittenkään jaksetaan.

Parin päivän paussi. Kiireettömyys, rento yhdessäolo, läheisyys ja kevätaurinko. Se kaikki eheyttää. Ravitsee mieltä ja voimaannuttaa. Auttaa muistamaan, mikä on elämässä tärkeää. Mikä tekee onnelliseksi. Mikä saa hymyn kaikkien kasvoille.

Kurkkaan seinälle ja huomaan: kohtahan se on yksi kalenterinmukainen ruuhkavuosikin jälleen takana. Ja enää pari harppausta kesään!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pääsimme nauttimaan hiihtolomalla pohjolan kauniin jättimäisistä hangista ja ihanan raikkaista keleistä, auringonpaisteesta sekä kiireettömyydestä. Päivät kuluivat mukavasti pulkkamäessä, luistelukentällä, lukuisilla nostalgiaa herättävillä potkukelkkaretkillä ja sitäkin useammilla makoisilla mehu- ja termarikahvihetkillä. Lapsetkin tuntuivat viihtyvän tavallista pidempiä aikoja ihan vain keskenään (ja ilman suurempia nahinoita) lumilinnaa rakennellen ja pihamaalla seikkaillen. Olimme selvästi lomamoodissa koko sakki, eivätkä edes satunnaiset kiukunpuuskat päässeet rikkomaan tätä idyllisen kimaltavaa zen-kuplaa.

Sen lisäksi 500 kilometrin automatkat suuntaansa menivät suorastaan ihmeellisen mallikkaasti. Kukaan ei hermostunut - ei taapero, siis siltä osin kun jaksoi olla hereillä, eikä tulisieluinen eskari. Kenellekään ei tullut huono olo. Tappeluilta vältyttiin ja vessaan kerettiin joka kerta ajallaan. Mitä ihmettä?, huomasin toistelevani vielä lauantai-iltana paluumatkan viimeisillä tien pätkillä. Olin odottanut kuplan puhkeamista ja vaikeuksien alkamista jossain mielen perukoilla jo monta päivää. 

Joskus pitkä matkustaminen purkautuu rellestämisenä kotiin päästessä, ja kun vyöräydyimme kynnyksen yli, ajattelin, että nyt jos koskaan. Vielä mitä! Kassit purettiin ja iltapala syötiin sulassa sovussa. Uni tuli melkein kutsumatta nelikosta jokaiselle.

Kunnes... Älysin aivan yhtäkkiä, kuinka tolkuttoman väsynyt olin myös itse. Ja se pyykin määrä! Siinä samassa mielikuvat korkeista kinoksista alkoivat peittyä työntäyteisen arjen ajatuksiin, ja rentouden kupla oli poissa. Nyt kun pari yötä on kuulosteltu lisäksi taaperon yhden naisen showta sisältäen puoliajallisen verran raivoa ja toisen mokoman itkua, on muukin meno taas piirun verran todentuntuisempaa. Juju onkin tällä kertaa siinä, kuinka palaudumme lomalta palaamisesta. Tervetuloa ihana arki - oli jo oikeasti ikävä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.