Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Kun minusta tuli äiti -blogin Hennan haaste äitienpäivälupauksen tekemiseen osui tähän hetkeen kuin nakutettu, sillä olen joutunut viime aikoina pohtimaan paljon äitiyttä ja ajankäyttöön liittyviä valintojani. Vaikka useimmiten kartan (turhien) lupausten tekemistä, sillä tilanteen kuin tilanteen muuttaminen vaatii aina enemmän kuin päätöksen toimia toisin, jo lupausten miettiminen on mielestäni silti tärkeä osa asioiden prosessointia. Mitä toivoisin pystyväni tekemään toisin? Mitä haluaisin muuttaa ja miksi?

Aloitin äitiysloman jälkeen työt viime syksynä, ja sen jälkeen vuosi on mennyt melkoisessa hulinassa ja loputtomien tehtävälistojen pyörremyrskyssä. Sisältäen siis ison määrän kiirettä, epätoivoiselta tuntuvia sairastelujaksoja ja lähes kroonista väsymyksen tunnetta. Inhokkini yli kaiken on kuitenkin ajankäyttöön liittyvä riittämättömyys. Se, ettei vuorokaudessa yksinkertaisesti tunnu olevan tarpeeksi tunteja kodinhoitoon, leikkiin ja läsnäoloon - parisuhteen liekin ylläpidosta puhumattakaan. Ja voi sitä nipottamisen määrää, jota olen harrastanut erinäisissä tunnetiloissa nimenomaan ensimmäiseen - vähimmän tärkeään - liittyen.

Siispä, koska yhteistä aikaa tässä työvuorojen, päivähoidon ja harrastusten sekamelskassa on muutenkin niin kamalan vähän, tahdon vähentää höyryämistä ja keskittyä enemmän siihen, millä on oikeasti merkitystä. Lopettaa turha nipottaminen siivouksen suhteen ja antaa niiden reppujen ja sukkien vaikka joskus lojua. Antaa sen sijaan aikaa ja jakamaton huomioni lapsille, miehelle ja jopa itselleni. Sille, että ollaan vaan ja jutellaan. Ihmetellään yhdessä toukokuista lumisadetta ja pihaan kerääntyviä talitinttejä. Juodaan kiireetön kupponen kuumaa. Kaivetaan imurin sijaan kaapista patjat ja harjoitellaan sittenkin kuperkeikkoja. Nauretaan, ja nautitaan tästä hetkestä, ilman huolta huomisesta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitin aikaisemmin, kuinka isovanhemmat eivät ole läheisesti osana arkeamme. Minulla on kuitenkin kaksi rakasta siskoa, jotka käyvät silloin tällöin kauempaa kylässä. He ovat myös lapsille tärkeitä aikuisia, joiden kanssa on mukava viettää aikaa yhdessä ja sylitellä sohvannurkassa.

Joulun alla odotimme jälleen toista tätiä kylään. Päiviä laskettiin, sitten tunteja ja pian jo minuutteja nenät ikkunaan liimautuneina. "Jes äiti, nyt se on pihassa!" kuului eskarin huuto, jonka jälkeen alkoi kolmen jalkaparin rummuttava töminä portaissa matkalla alakertaan. Ensin täti sai malttamattoman fanijoukon vilkutukset ja hurrailut kynnykseltä pihamaalle ja sitten täyden halihyökkäyksen tuulikaapissa. "Täti täti", kiljui taaperokin sylissäni. Kun pikainen kuulumisten vaihto ja uusimpien taitojen esittelykierros, eli hulavanteen pyöritys, kuperkeikat ja balettimuuvit oli saatu päätökseen, ruvettiin jo kovasti miettimään, mitä kaikkea tädin kanssa voitaisiin tehdä. 

HopLopiin pitäisi päästä tietenkin, niin kuin joka kerta. Sitten pulkkamäkeen, puistoon ja jätskillekin. Oikeastaan mikä vain, mitä sitten loppupeleissä yhdessä tehtiinkin, oli lapsista kivaa - ihan vain kotona oleminen, nukkevauvojen hoitaminen ja lautapelien pelaaminen, kunhan täti oli siinä mukana. Vaikka vain vieressä istumassa. 

Tunnen vanhempana suurta onnea siitä, että lapsilla on elämässään aikuisia, jotka ovat heille läsnä ja joihin he voivat luottaa. Joista hekin niin kovasti välittävät. Tädit, jotka tuovat tullessaan niin paljon iloa ja arkisen seikkailun tuntua. Vaikka surumieli uhkaa vallata joka kerta, kun täti lähtee, olen iloinen, että siskoni - nämä ikiystävät ja päivien pelastajat - ovat silti aina lähellämme, sydämissämme. Välimatkasta huolimatta. Enempää en voisi juuri nyt toivoakaan.


Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.