Kirjoitukset avainsanalla positiivisuus

Meillä asustelee pellavapäinen aamujörö, jolle aikaiset herätykset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän tuskallisia. Kun valot laitetaan päälle, tyyppi kiskoo peittoa visusti korvien yläpuolelle. Ja kun vihdoin on sängystä päästy, alkaa ikijankutus ja karjunta en halua pukea ite, äiti pukee. Jos äiti ei suostu isi pukee. Ikää pojalla on karvaa vaille kuusi vuotta. 

Tarrataulut on meillä tuttu juttu, ja ne ovat tuoneet hyvää mieltä ja intoa asioiden opetteluun jo useamman lapsen kohdalla. Periaatteena on siis ollut se, että keskitytään yhteen asiaan, mihin toivotaan parannusta. Ja aina, kun homma menee toivotulla tavalla, saa laittaa tarran oman taulun ruudukkoon. Kun yksi rivi tulee täyteen, saa palkinnon. Joskus se on ollut reissu uimahalliin, tai yllätys seuraavalta kauppareissulta. Mielestäni pieni palkinto on riittävä ja rohkaisee jatkamaan opettelua seuraavankin rivin verran. Olen yleensä aloittanut pienestä määrästä ruutuja per rivi, jotta lapsen mielenkiinto opeteltavaan juttuun säilyy yllä. 

Kokeilussa on nyt sitten onnistuisiko pukemisenkin tsemppaus tällaisella pienellä kannustimella. Reiluuden nimissä myös nelivuotias sai taulun valitsemillaan koristeilla ja oman harjoittelun kohteen. Se, että ruudukot ovat löytäneet paikkansa jääkaapin ovesta on jo itsessään luonut iloisen ilmapiirin ja antanut positiivisen lähtökohdan pohtia, miten pukeminen voi olla kivaakin. Poika on myös tohkeissaan kerennyt suunnittelemaan, mitä tarroja valitsee ja missä järjestyksessä. Peukut pystyyn!

Onko teidän perheessä käytetty joskus rohkaisuna tarrataulua?

Kommentit (2)

Vierailija

Toimisikohan tällainen lelujen siivouksen kannustimena...? Se on meillä iänikuinen tappelun aihe. Mistä muuten löysit noin kivan näköiset ruudukot kuin tuossa kuvassa on?

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Saattaisi toimia, kannattaa kokeilla! Meillä ainakin vessaharjoitteluissa hyvin tarrataulut motivoineet, ja nyt tuossa pukemisessa. Tein taulukot itse, kuviot leimasimilla ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaukalon reunalla seisoo pieni joukko iloisia kikattavia tyttöjä puolihameissaan. Arviolta noin kymmenvuotiaita. Valmentaja on pyytänyt jokaista nimeltä kutsuen vuorotellen näyttämään hypyn, jota juuri harjoiteltiin. Kaikki ovat innoissaan. Myös hän, joka ei niin paljon kuulu joukossa. Joka ei puhua pälpätä ja hymyile niin kuin muut. Jota ujostuttaa joskus niin paljon, ettei ilkeä katsoa valmentajaa silmiin - niin mukava kuin tämä hänelle onkin. Enää yksi tyttö jäljellä, hän ajattelee. Sitten on minun vuoroni ja pääsen näyttämään, mitä osaan. Kun edellinen tyttö on suorituksensa tehnyt ja vastaanotettu taputuksin taas osaksi joukkoa, valmentaja alkaakin puhua seuraavasta liikkeestä. Entäs minä sitten, tyttö parkaisee mielessään ja tuntee silmiään polttelevan. Yhtäkkiä joku huomaa, että tytön vuoro olisi vielä. Valmentaja naurahtaa, että kappas en huomannut sinua. Menehän vaan tekemään omasi. Tyttö ei enää haluaisi, mutta menee kuitenkin. Suruissaan, pettyneenä. Ihmeissään siitä, miksi näin käy niin usein. Eikä kenellekään muulle, vaan aina hänelle. 

Tarinan tyttö on jo kasvanut isoksi, mutta lapsuuden tapahtumien muisteleminen tekee yhä harmistuneeksi ja vähän ärsyyntyneeksikin. Olin tiettyyn pisteeseen asti todella ujo, ja joukossa puhuminen oli minulle täysi mahdottomuus, omien oikeuksien puolustamisesta puhumattakaan. Eniten harmittaa tietynlainen arvottomuuden tunne, joka seurasi juuri noita hetkiä, kun olemassa oloni yksinkertaisesti unohdettiin. Omiaan teki myös kilpailuhenkinen kanssasisar, joka oli luonnollisesti suosittu, äänekäs ja aika ilkeäkin pillinsoittajan roolissaan. Se, että suulaammaat tyypit päätyivät usein osaksi kivoja erikoisjuttuja, saattoi olla sattumaa, mutta jollain lailla se tuntui myös suunnitellulta. Olinhan heistä useimpia taitavampi, mutta kuitenkin vain seinäruusu.

Onneksi ajat muuttuivat, osa tytöistä lopetti ja pukkaridraama väheni, itselleni niin rakas harrastus jatkui ja aloin kuoriutua suojakotelostani, ainakin osittain. Viime tutkimusten valossa kauhistelen kuitenkin maailmaa, jonka omat lapseni tulevat kohtaamaan. Mitä jos he joutuvat kokemaan saman arvottomuuden tunteen? Mitä jos heitä syrjitään niin luonnollisen piirteen kuin ujouden takia? Jos töitä saadakseen on oltava iki-iloinen, näkyvä ja kupliva, niin onko ujous sitten kuin kirous myöhemmällä iällä? Sen ainakin tiedän, että ujo lapsi tarvitsee tukea, hyväksyntää ja rohkaisua, eikä sivuuttamista ja silmien ummistamista. Vaikka en pysty yhteiskunnan rattaisiin vaikuttamaan, voin tehdä kaikkeni kasvattaakseni lapsistani onnellisia, rakastavia ja toisia kunnioittavia ihmisiä. Suhtautumalla positiivisesti ja vaalien juuri niitä piirteitä, jotka tekevät kustakin heistä omalla tavallaan erityisen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.