Kirjoitukset avainsanalla #kasvatus

Työskentelyä tietokoneella tai läppärillä, some-kanavien, fb-kirppisten ja uutisvirran selailua älypuhelimella, ja vielä sähköposti ja asuntosivut tabletilla. Ääks! Myönnän kärsiväni välillä arjessa digiähkystä. Sellaisesta, joka oireilee niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätä alkaa särkeä, olo on rauhaton ja ahdistuspilari lähestyy punaista. Kaduilla puhelin nenällä kävelevien ihmisten suuntaan on tuolloin vaikea katsoa.

Olen huomannut, miten viikonloppujen pienempi määrä valovälkettä suorastaan hellii mieltä ja silmiä. Mutta koska tunnistan myös lähes automaattisen käden hakeutumisen ajoittain älypuhelimen suuntaan, olen kokenut tärkeäksi nimenomaan noina hetkinä muistuttaa itseäni, miksi hälytyssurinan kutsua kannattaisi päiväsaikaan vastustella enemmän. (Lista on oikeasti loputon, ja tässä vain muutama kohta.)

1. En tahdo missata tärkeitä hetkiä. Kun nelivuotias pääsee suksilla ensimmäisen, toisen ja kolmannen mäkensä alas asti kaatumatta, tahdon nähdä sen.

2. Tahdon olla hyvä kuuntelija ja lapsilleni läsnä. Tämä on ylipäätäänkin haastavaa kymmenien ja taas kymmenien tehtävien ja neljän lapsen taloudessa. Kaikki kuitenkin ansaitsevat tulla kuulluiksi, eikä älypuhelimen käytöllä pitäisi olla edes minkäänlaisia mahdollisuuksia toimia tämän esteenä.

3. Katson mieluummin päiväkahvin kanssa aurinkoista pihamaata kuin näyttöä. Joskus unohdan, mutta näin se vain on.

4. Ulkona on aina parempi kuin luurin ääressä. Puolituntinen omaa aikaa - virkistävä kävelylenkki kevätauringon alla vai nuutumista aiheuttava istumistuokio kirppiskansioita selaillessa?

5. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Lapset kasvavat ja vuodet vierivät, eikä mahdollisuuksia leikille, halittelulle ja yhdessäololle tule olemaan ikuisesti. Näin työssä käyvälle vuorokaudessa on tunteja perheen kanssa kovin vähän. Miksi olisin läsnäolollani saatavilla ennemmin somen puolitutuille kuin läheisilleni?

6. En tahdo sanoa lapselle "ihan kohta", kun tarkoitan "vielä yksi skrollaus Facebookissa". Lapsen asia on varmasti tärkeämpi, joka kerta.

7. On hyvä olla välillä myös täysin toimeton. Tämä on oikeasti vaikeaa! On kuitenkin tutkimuksin osoitettu, että rauhoittuminen ja tylsistyminen kasvattavat luovuutta. Koska selailu on yksi tekeminen muiden joukossa, päätös jättää kurkkaamatta puhelinta muuten hiljaisella (=otollisella) hetkellä on aina poikinut uusia ideoita niin oman kuin yhteisen "mitäs sitten tehtäisiin"-mietinnän suhteen.

8. Puhelinsoitto ystävälle on parempaa ajankäyttöä kuin päämäärätön some-selailu. Se olo, mikä tulee "pikaisesta" uutisvirran tarkistamisesta ei vedä vertoja sille tunteelle, kun on saanut ihan konkreettisesti jutella hetken hyvän ystävän kanssa.

9. Tahdon lasten oppivan, ettei elämiseen tarvita älypuhelimia. Lapset oppivat paljon meitä seuraamalla, ja toivoisin heidän näkevän, että ihmiset hallitsevat laitteita, eikä päinvastoin.

10. Lämpimät muistot eivät synny suhteesta älypuhelimeen, vaan yhteydestä perheeseen ja läheisiin. Ajanvietto ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa ovat ihanien muistojen rakennuspalikoita. Kuka niitä ihmetystä herättäviä päivityksiä tai potentiaalisia kirppislöytöjä kohta enää muistaakaan?

Koska digittely on koukuttavaa ja sillä on taipumus sumentaa osaltaan ihmisten ajankäytönhallintaa, jokaisen olisi hyvä arvioida tietyin väliajoin omaa kohtuukäytön rajaansa suhteessa lähimmäisiin ja ympäristöön. Miettiä, mihin aikansa oikeastaan haluaa käyttää ja mikä on elämässä tärkeää. Rajoittaa, jos on tarve. Kehittää oma lista, mentaalinen "älypuhelinkärpäslätkä", torjumaan surisevia houkutuksen ääniä. Ja pysyä lujana.

Kommentit (5)

Nimppe
Liittynyt11.10.2016

Tosi hyviä syitä! Ja niin ajankohtainen muistutus tännekkin! Etenkin nyt väsyneenä tulee plärättyä ihan liikaa puhelinta ja vaikka siitä on jatkuvasti huono omatunto, niin jotenkin se käsi hakeutuu jatkuvasti puhelimelle... Niin ne koukuttaa...

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Niinpä, väsyneenä varsinkin voi kokea pläräilyn jotenkin "helppona" tekemisenä vähän kuin huomaamattaan. Minulla on paljon auttanut tietynlainen herääminen siihen, kuinka tahtoisin käyttää aikaani eri tavalla ja palata ns lähemmäs "vanhaa" (=aikaa ennen älypuhelinta). Ei ihan helppoa silti aina, ja siinä tilannekohtainen arviointi tuntuu myös toimivan. Tsemppiä!

Heinis

Tosi tärkeä ja minullekin ajankohtainen teksti! Kiitos!

Itse hoksasin, että paljon koukutusta vähentää, kun poistaa hälytysääniä. Jätin päälle puhelimen hälytyksen, mutta erilaisten viestien piippaukset olen poistanut. Niinpä puhelin ei "komentele", vaan valitsen itse, milloin viestejä luen. - Toisinaan jatkuvasti, joskus jopa jo pitkillä väleillä.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Kiva kuulla! :) Minä myös sammutin jossakin vaiheessa hälytysäänet, millä oli kyllä suuri vaikutus. Värinä tulee joistain sovelluksista - en sitä toiseen huoneeseen kuule - mutta ehkäpä nekin voisi ottaa pois :) Koukuttavaksi nuo laitteet on kyllä tehty, ja oman hallinnan palautus on tietyllä lailla erävoitto.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eskari on pienestä pitäen ollut kova rakentelemaan, askartelemaan ja keksimään kaikenlaista. Hän on lisäksi utelias luonne ja kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. Kaikki omat väkerrykset täytyy tietenkin testata, ja pelkkä aikuisen vastaus johonkin ei suinkaan riitä. Hänen täytyy päästä näkemään ja kokemaan itse, kuinka hutera tyynyjunarakennelma ajaa, tai vanhoista laudoista "tehty" lentsikkahärveli lentää. Tai miten kantava se jättiläismäinen duplosilta nyt onkaan. Tai millaisiin paikkoihin lukuisat itse piirretyt kartat hänet johdattavat (ja tämä onkin yksi ikisuokkareista!). Myös ne hurjimmat jutut ja temput täytyy äidin kauhuksi aina kokeilla.

Yhtenä iltana hän sitten näperteli huoneessaan tovin, kunnes ilmestyi ylpeänä esittelemään paperista merirosvolaivaa pohtien "voisikohan tämän laittaa veteen kellumaan?" Mielensisäisestä kieltävästä ensireaktiosta ja myöhäisestä kellonajasta huolimatta vastasin kuitenkin: "Jaa-a, enpä tiedä. Mennään kokeilemaan". Ja niinhän se laiva sitten kellui kuin kelluikin vessan altaassa upeasti jonkin aikaa. Oma pessimistinen ajattelu tuntui kyllä hölmöltä. Ja tilanteessa oli ehdottomasti parasta pojan koko olemuksesta huokuva ilo ja innostus. Hän itse oli sen keksinyt!

Kekseliäisyys ja ennakkoluuloton uskaliaisuus ovat asioita, joista me aikuiset voisimme lapsiltamme oppia. En oikeastaan tiedä, miksi niin usein vaarattomille kokeiluille tekee mieli sanoa ei. Siksikö, kun voi tulla sotkua? Tai kun aikaa ei ole, vaan pitäisi mennä iltapalalle/pesulle/paikkaan X, mikä häviää siinä hetkessä, kun ehdotettu asia tehdään? Tai kun itse luulee tietävänsä vastauksen, eikä aina huomaa, miten tärkeää pienelle olisi päästä kokeilemaan itse? Kuinka tämä palaa halusta antaa luovuutensa ja mielikuvituksensa lentää. 

Päätin alkaa sanomaan useammin joo ja tarjota pikku nikkarille enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tukea häntä luovuudessa, ja antaa lisää kehuja ja huomiota sille, mitä hän on milloinkin aivan itse keksinyt. Siitä huolimatta, vaikka suurperheen rutiinit eivät menisikään aina niin tismalleen. Tai aikuisen mieltä vähän jännittäisi. 

Tuntuu, että vain taivas - ja säilytystila - voivat olla lapsen mielikuvituksen rajana. Välillä hyllyt kasautuvat niin täyteen nosturi-/juna-/talorakennelmia ja aarrekarttoja, että on pakko houkutella poika tekemään ajoittaista karsintaa ja purkamista. Sinne ne ovat aina kuitenkin uudestaan nousseet. Ja niin saavat tehdä jatkossakin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.