Kirjoitukset avainsanalla #rakkaus

Eletään loppukevättä. Parikymppinen opiskelijanainen on ensimmäistä vuottaan uudella paikkakunnalla ja juuri aloittanut uudessa sivutoimisessa työssä pikaruokalan kassalla. Heti ensimmäisellä viikolla hän pistää merkille vaaleatukkaisen tyypin, joka käy tuon tuostakin kahvittelemassa omistajien ja vanhempien työntekijöiden kanssa. "Tosi mukava mies", nainen kuulee muilta, aivan kuin pienellä vihjailun sävyllä.

Seuraavat puoli vuotta tyyppiä näkyykin yhä vain enemmän, jopa niin paljon, että joskus tämä tuntuu olleen koko työvuoron ajan siinä lähettyvillä. Katsellen. Täyttäen muuten niin hiljaisen illan rennolla rupattelulla, vitsailulla, ehkä pienellä flirtilläkin. Mutta silti niin huomaamattomalla, ettei sitä voi varmaksi sanoa. "Tykkääköhän se?" nainen miettii kerran töissä yhteiselle kaverille. "No tottakai, sehän on jo ihan selvä juttu. Nyt pyydät kahville!" käy suorasanainen kehotus.

Ja niinpä he tapaavat ja kahvittelevat. Treffailevat ihan virallisesti. Perhoset kummankin vatsanpohjaa hervottomasti kutitellen. Öitäkään ei vietetä nukkuen, vaan niiden läpi jutellen. Päivät täyttää ajatus toisesta: "Mitähän se tekee? Toivottavasti myös vähän kaipailee". Ihastus muuttuu rakkaudeksi ja pian yhteiseksi asunnoksi. Heti perään tulevat haaveet perheestä, yhteisestä loppuelämästä ja pienestä pellavapäästä - ehkä useammasta. Olisikohan heidän vuoronsa, kuitenkin jo nyt heti?

Kihlat vaihdetaan omassa olohuoneessa kynttilänvalossa. Uusi elämä tuloillansa. Nyt vuosikymmen myöhemmin, on kahdesta tullut kuusi ja ympyrästä täysi. Ympyrästä, jonka kaaret pitävät sisällään kaikki kultaiset muistot, mutta myös koettelemukset. Tästä on matka yhä eteenpäin, kohti tulevaa. Ei väliä, valitaanko suorin tie vai mutkainen polku. Sillä olemme yhä tässä, aina yhdessä.

Miten teidän tarinanne alkoi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Koin eilen ihanan yllätyksen, kun mies ilmoitti töistä päästyäni, että mummi on tulossa hoitamaan lapsia. Lähtisimme vuosipäivän kunniaksi ulos, ja ihan kahdestaan. Meillä nämä tilanteet ovat harvassa, ja edellisestä kerrasta onkin kai jo niin pitkään, etten edes muista sitä. Koska aikaa ei ollut hirveästi, päätimme syödä kotona ja pyhittää tämän irtioton kahville ja jälkkärille.

Kaupungin joulukatu oli kaunis, ja se näytti jotenkin ihan erilaiselta nyt, kun sitä pääsi fiilistelemään rauhassa, käsi kädessä. Vaaleansinisiä valoja puissa, suuri joulutähti aukion keskellä, putoilevat pisaravalosarjat kattojen reunoilla. Myös kahvila, mihin menimme oli tunnelmallinen ja kiireetön. Kahvit ja herkut tarjoiltiin meille pöytään, mikä tuntui erityisen mukavalta.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi juonut kokonaisen kupin kahvia ihan rauhassa, rakkaani seurassa, ilman hoputtamista, kinastelevia lapsia tai työpapereita nenän edessä. Miten mieskin näytti aivan eri tyypiltä, siinä istuessaan rennosti tuolin selkään nojaillen. Miten meillä olikin yhtäkkiä paljon muutakin puheenaiheita kuin hoitoajat, kauppalista, laskut ja lukuisat muistilistat. Vähän sieltä mahan pohjastakin kutkutteli. Aivan kuin silloin ennen, kun olimme vain me kaksi. 

Tämä pieni nautiskelutuokio oli kaikin puolin täydellinen hemmottelu juuri meille, juuri nyt. Saimme irtautua hetkeksi arjesta, jouluhulinasta ja kodin rutiineista. Olla muuta kuin äiti ja isi. Olla taas me. Muuta en olisi osannut edes kaivata.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.