Kirjoitukset avainsanalla lapsen huomiointi

Kun porhaltaa sata lasissa päiväkodin, työpaikan ja kodin väliä, voi vauhti jäädä päälle myös silloin kun ei oikeasti ole menoa mihinkään. Jos ei muutenkaan ole hölläilijätyyppiä, saattaa pienet omat hetket kulua helposti siivoilun, pyykkäämisen tai ties minkälaisen näpertelyn merkeissä. Tämä on pätenyt valitettavan hyvin itseeni. Mikäs sen mukavampaa kuin taaperon neulemekon tai synttärikutsujen väkertäminen höyryävän kahvikupin kera Pikku Kakkosen musiikin kilkattaessa taustalla. Paitsi että tarkemmin ajateltuna olen juonut aika usein sen kahvin kylmänä siinä vaiheessa, kun keskeytysten tulva on vihdoin tyrehtynyt, ja huomannut, etten oikeastaan saanutkaan mitään kunnolla aikaiseksi.

Rennosti ottaminen ja go with the flow -ajattelu ei ole koskaan oikein iskoutunut minuun. En ole hengailija, ja minun on vaikea istua paikallani jos on jotain tehtävää. Kun kuitenkin lapsia on nyt neljä, pyykin määrä ja tekemisten virta on vain yksinkertaisesti loputon. Olen ottanut viime aikoina tietoisesti asiakseni pysähtyä ja antaa itselleni luvan höllätä seuraavin kehoituksin:

1. Pyhitä hetki päiväkahville. Minulla on kropan määrittämä kahden kupin kahvikiintiö per päivä, ja toisen kupin "säästän" aina siihen, kun päivän virallinen työosio on taputeltu ja olemme päässeet kotiin. Vaikka itse hörpiskelyhetki koittaa vasta halittelun ja lauman ruokkimisen jälkeen, jo se, että laittaa kahvin tippumaan silloin kun ollaan riisuuduttu ulkovaatteista, saa aikaan pienen siirtymän kohti hengähtämismoodia. Kahvihetken ajan pyrin olemaan rauhassa, pihamaata tuijotellen ja kynttilänliekin lepattaessa - ainakin niin monta minuuttia, tai sen puolikasta, kuin mahdollista.

2. Uppoudu lastenleikkiin. Aika usein arki-iltapäivät ovat lasten kanssa oikeasti tosi lyhyitä, ja haluan käyt​​​​​​tää tuon ajan viisaasti. Siivouksen, pyykkäämisen ja aivan kaiken muun ehtii myöhemminkin, mutta hukattua aikaa omien kullannuppujen kanssa ei saa takaisin. Huomaan myös rentoutuvani huomattavasti leikin, laulelun ja höpöttelyn lomassa. Siinä kun ollaan vaan ja ihmetellään. Miettien hetken päästä, mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin juuri tämä.

3. Muista, että aina on viikonloppu. Jos ja kun pyykkikasat tuppaavat kasvamaan muurahaiskeon lailla, aina voi ajatella, että viikonloppuna sitä sitten ehtii ja jaksaa. Silloin myös meillä lapset saattavat innostua lajittelemaan omat vaatteensa, mikä ei ehkä nopeuta hommaa, mutta tekee siitä kaikille tuplasti hauskempaa. Viikonloppuillat ovat myös oivallista aikaa niille keskeneräisille neuletöille, tai muulle kotiharrastukselle, jos sellainen enää siinä vaiheessa huvittaa. 

Vauhtisokeuden tunnistaminen on jo itsessään askel kohti tietoisempaa arjenpyöritystä. Uskallus antaa itsensä pysähtyä ei tule välttämättä itsestään, mutta tärkeintä onkin muistaa myös se toinen loputon lista - ne kultaakin arvokkaammat asiat, mitä saa tilalle.

Hellyys, halit, rakkaus, lämpö, ilo, hymy, nauru, kikatus, supatus, höpötys, ihmettely, tutkailu, leikit, laulut, taputukset, muistot, rentous, yhdessä olo, perhehenki, yhteys, sympatia, sielunrauha... (anti mennä, jatka vain ;)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaukalon reunalla seisoo pieni joukko iloisia kikattavia tyttöjä puolihameissaan. Arviolta noin kymmenvuotiaita. Valmentaja on pyytänyt jokaista nimeltä kutsuen vuorotellen näyttämään hypyn, jota juuri harjoiteltiin. Kaikki ovat innoissaan. Myös hän, joka ei niin paljon kuulu joukossa. Joka ei puhua pälpätä ja hymyile niin kuin muut. Jota ujostuttaa joskus niin paljon, ettei ilkeä katsoa valmentajaa silmiin - niin mukava kuin tämä hänelle onkin. Enää yksi tyttö jäljellä, hän ajattelee. Sitten on minun vuoroni ja pääsen näyttämään, mitä osaan. Kun edellinen tyttö on suorituksensa tehnyt ja vastaanotettu taputuksin taas osaksi joukkoa, valmentaja alkaakin puhua seuraavasta liikkeestä. Entäs minä sitten, tyttö parkaisee mielessään ja tuntee silmiään polttelevan. Yhtäkkiä joku huomaa, että tytön vuoro olisi vielä. Valmentaja naurahtaa, että kappas en huomannut sinua. Menehän vaan tekemään omasi. Tyttö ei enää haluaisi, mutta menee kuitenkin. Suruissaan, pettyneenä. Ihmeissään siitä, miksi näin käy niin usein. Eikä kenellekään muulle, vaan aina hänelle. 

Tarinan tyttö on jo kasvanut isoksi, mutta lapsuuden tapahtumien muisteleminen tekee yhä harmistuneeksi ja vähän ärsyyntyneeksikin. Olin tiettyyn pisteeseen asti todella ujo, ja joukossa puhuminen oli minulle täysi mahdottomuus, omien oikeuksien puolustamisesta puhumattakaan. Eniten harmittaa tietynlainen arvottomuuden tunne, joka seurasi juuri noita hetkiä, kun olemassa oloni yksinkertaisesti unohdettiin. Omiaan teki myös kilpailuhenkinen kanssasisar, joka oli luonnollisesti suosittu, äänekäs ja aika ilkeäkin pillinsoittajan roolissaan. Se, että suulaammaat tyypit päätyivät usein osaksi kivoja erikoisjuttuja, saattoi olla sattumaa, mutta jollain lailla se tuntui myös suunnitellulta. Olinhan heistä useimpia taitavampi, mutta kuitenkin vain seinäruusu.

Onneksi ajat muuttuivat, osa tytöistä lopetti ja pukkaridraama väheni, itselleni niin rakas harrastus jatkui ja aloin kuoriutua suojakotelostani, ainakin osittain. Viime tutkimusten valossa kauhistelen kuitenkin maailmaa, jonka omat lapseni tulevat kohtaamaan. Mitä jos he joutuvat kokemaan saman arvottomuuden tunteen? Mitä jos heitä syrjitään niin luonnollisen piirteen kuin ujouden takia? Jos töitä saadakseen on oltava iki-iloinen, näkyvä ja kupliva, niin onko ujous sitten kuin kirous myöhemmällä iällä? Sen ainakin tiedän, että ujo lapsi tarvitsee tukea, hyväksyntää ja rohkaisua, eikä sivuuttamista ja silmien ummistamista. Vaikka en pysty yhteiskunnan rattaisiin vaikuttamaan, voin tehdä kaikkeni kasvattaakseni lapsistani onnellisia, rakastavia ja toisia kunnioittavia ihmisiä. Suhtautumalla positiivisesti ja vaalien juuri niitä piirteitä, jotka tekevät kustakin heistä omalla tavallaan erityisen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.