Kirjoitukset avainsanalla puolitoistavuotias

Hampit on pesty, kirjaa luettu, valot sammutettu ja isosisaruksille toivotettu hyvät yöt halein ja lentosuukoin. "Nyt on aika mennä nukkumaan", sanon lempeästi taaperolle sylissäni. Jo kun lähestymme uutta, isojen tyttöjen sänkyä, alkaa tämä kiemurrella. "Poish, poish", hän hokee ja ravistelee päätään. Laitan tytön sänkyyn ja koitan silitellä, mutta tämä nousee heti istumaan ja aloittaakin oman projektin nakkaa-lelut-ja-muu-irtaimisto-lattialle.

Nostan kaiken takaisin sänkyyn ja laitan tytön uudestaan makuulle. Taas remutaan ja heitellään. Ja taas nostelen ja silittelen. Aloitan siinä laulelunkin, joka ei tavoita. Ei vielä. Seuraavaksi tyttö nimittäin tekee kaikkensa kammetakseen itsensä sängystä laidan kohdalta, äiti kun on tukkinut olemuksellaan sen oikean, matalamman väylän. Epätoivoinen itku ja isoon sänkyyn osoittelu saa minut heltymään, ja nostan taaperon hetkeksi vierelle pötköttelemään ajatellen: "Ehkä se siihen rauhoittuu, niin kuin siskonsa silloin pienenä." Virhe! Temuaminen vain pahenee. Ei auta kuin kokeilla jatkaa rauhoittelua omaan sänkyyn, johon hän nukahti aina ennenkin - siis kun tilalla oli pinnasänky.

Vihdoin parin sylittelyn ja makuulle laittamisen jälkeen tyttö luovuttaa ja uskoo, että unille on mentävä ja tämä on hänen paikkansa. Ja äidin silittelyhän tuntuukin oikeastaan ihan kivalta. Hyräilen Tuiki tuiki tähtösen useampaan kertaan, ja katson, kuinka raskaat luomet antavat pikku hiljaa periksi. Huh, mikä rumba! Mutta ei siinä enää ehkä niin kauan kestänyt kuin eilen. Ja paljon vähemmän kuin viikko sitten.

Kokemukset useamman lapsen iltahulinoista juuri tässä samassa ikävaiheessa ovat opettaneet, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa: vaikka yksi rauhoittui viereen - toinen ainoastaan omaan sänkyyn, yhtä siliteltiin unen tuloon saakka - toiseen ei saanut koskeakaan, yksi piti laulelusta - toiselle ei saanut hymistäkään, ja niin edelleen. Ainut muistisääntö, joka on iskostunut mieleeni on se, että mahdollisimman johdonmukainen ja rauhallinen on oltava, kuulostella toki lasta - menemättä kuitenkaan lankaan. Sillä pääsee jo oikeasti pitkälle. Ja kun muistaa, että uusi rutiini on vain opittava. Vaikka se voi ottaa aikansa, siitä selviää. Eikä jemmasuklaa omaan hemmotteluun pahimpien iltojen päätteeksi ole myöskään pahitteeksi... 😉

Kommentit (5)

VauhtiMama
Liittynyt16.8.2016

Oi ja voi, täällä pitäisi jaksaa olla johdonmukainen puolivuotiaan siirtämisessä perhepedistä omaan pinnikseen tuohon kymmenen sentin päähän. Muistelen kaksikuisen esikoisen siirtyneen varsin helposti, nyt kolme kertaa vanhemman vauvan kanssa on jo haastekertoimia. Ja veikkaan, että pahenee vaan mitä pidempään tätä venytän...

Blogini Älyllistä äitiyttä löydät osoitteesta: www.vauva.fi/blogit/alyllista_aitiytta sekä Facebookista: www.facebook.com/alyllistaaitiytta/ . Tervetuloa mukaan!

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

En tiedä, miten se johdonmukaisuus onkin jostain syystä joskus ajatuksen tasolla ihan eri juttu kuin toteutettuna.. 😂 Tsemppiä sinne, toivotaan helppoa siirtymää pinnasänkyyn!

piia
Liittynyt27.4.2016

Huh, sama on täällä edessä viimeistään puolen vuoden päästä. Isompi siirtyi pois pinnasängystä ilman isompaa showta, nyt hirvittää silti jo etukäteen. Pienempi siirtyy isomman kanssa samaan huoneeseen, kerrossängyn alasänkyyn, ja kuvittelen että iltaisin on to-del-la vaikea malttaa rauhoittua. Toivottavasti vaan kuvittelen :)
Meillä on muuten samanlainen kissa kuin tuossa kuvassa! Esikoinen sai sen viisi vuotta sitten ja mies risti sen Matiksi. Matti meni melkein heti rikki, joku innokas kiskaisi narun liian pitkälle ja se jumittui siihen :/

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Muistan, kun kakkonen siirtyi silloin joskus esikoisen kanssa samaan huoneeseen. Olihan siinä melkoinen extrahulina kyllä, kun pojat toisiaan häiriköivät aluksi yömyöhään. Oppivat kyllä ajan kanssa sitten onneksi rauhoittumaan nopeammin. Tsemppiä teille tulevaan, jospa se menisi oikein sutjakkaasti! :)

Moninkertainen äiti

Tämä oli hyvä kirjoitus. Nukutusrutiineja on yhtä monta kuin lapsia ja perheitä. Meillä on toiminut hyvin "elävä seinä"-metodi eli vanhempi istuu sängyn vieressä eikä sano eikä tee mitään, on vaan. Laittaa tarvittaessa takaisin petiin. Voi sanoa "nyt ei enää jutella", jos paljon on kyselemistä. Yritettiin ties mitä unikouluja, mutta meillä tämä toimi ehdottomasti parhaiten ja nopeimmin pienten kanssa. Isommat voi jo jättää yksinkin nukahtamaan tai istua vain hetken.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Anna, anna, anna, AN-NA", kuuluu malttamaton komennus pöydän päästä. Lautanen on juuri saapumaisillaan, kun taapero alkaakin yhtäkkiä itkeä raivoten selkä kaarella. Myöhästyin - taas - ja arvaan jo lautasenkin karun kohtalon, kun asetan sen tytön eteen samalla muka leppoisasti höpötellen. Kyytiähän se saa ja pian on ruuat pitkin pöytää ja lattiaa. Kiellän: "Ei saa heittää", ja tyttö pysähtyy, katsoo minua tuimasti kyynelsilmillään kulmain alta. Aivan kuin arvioiden, ihanko tosissaan äiti nyt on.

Sitten alkaa pienten sormien räpeltely ja niiden tuijottelu pää riipuksissa. Välillä tyttö kurkkaa loukkaantumisensa alta minuakin, ja kun katson takaisin, pieni hymy jo karehtii. Tilanne on yhtä nopeasti ohi kun alkoikin. Annan tytölle ruuan uudestaan ja pyyhin kyyneleet. Kohta tämä ojentaa lautastaan silmät suurina ja sanoo: "Anna ishää". Oma kireys on siinä vaiheessa jo kaukana tiessään ja tilalle tulee pakahduttava hellyys. "Äiti antaa", vastaan ja suukotan ohimennessäni palleroni otsaa. 

Elämä temperamenttisen puolitoistavuotiaan kanssa on kieltämättä joskus hämmentävää. Miten ensin niin aurinkoinen, leikkisä ja valloittava tyyppi voikin olla seuraavassa hetkessä niin äkkipikaisen harmistunut ja pistää kaiken ranttaliksi? Vanhemman tehtäväksi jää toimia puskurina pienen ihmisen ja tämän suurien tunteiden välillä. Auttaa tasapainoilemaan ääripäiden välillä. Lohduttaa, opastaa ja ymmärtää - silloinkin kun ei oikeasti ymmärtäisikään. Onhan meillä vielä jonkinasteinen kielimuuri siinä välissämme. 

Silti tiedän, että tämä on taas yksi vaihe, jota tulen kaipaamaan. Hassut tömpsähtelevät askeleet parketilla, sanojen opettelu, pienten käsien halipuristus ja kaikki ihanat naurun tirskahdukset ja kukkuuleikit. Lentelevistä lautasista huolimatta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.