Kirjoitukset avainsanalla rentoutuminen

Pääsimme nauttimaan hiihtolomalla pohjolan kauniin jättimäisistä hangista ja ihanan raikkaista keleistä, auringonpaisteesta sekä kiireettömyydestä. Päivät kuluivat mukavasti pulkkamäessä, luistelukentällä, lukuisilla nostalgiaa herättävillä potkukelkkaretkillä ja sitäkin useammilla makoisilla mehu- ja termarikahvihetkillä. Lapsetkin tuntuivat viihtyvän tavallista pidempiä aikoja ihan vain keskenään (ja ilman suurempia nahinoita) lumilinnaa rakennellen ja pihamaalla seikkaillen. Olimme selvästi lomamoodissa koko sakki, eivätkä edes satunnaiset kiukunpuuskat päässeet rikkomaan tätä idyllisen kimaltavaa zen-kuplaa.

Sen lisäksi 500 kilometrin automatkat suuntaansa menivät suorastaan ihmeellisen mallikkaasti. Kukaan ei hermostunut - ei taapero, siis siltä osin kun jaksoi olla hereillä, eikä tulisieluinen eskari. Kenellekään ei tullut huono olo. Tappeluilta vältyttiin ja vessaan kerettiin joka kerta ajallaan. Mitä ihmettä?, huomasin toistelevani vielä lauantai-iltana paluumatkan viimeisillä tien pätkillä. Olin odottanut kuplan puhkeamista ja vaikeuksien alkamista jossain mielen perukoilla jo monta päivää. 

Joskus pitkä matkustaminen purkautuu rellestämisenä kotiin päästessä, ja kun vyöräydyimme kynnyksen yli, ajattelin, että nyt jos koskaan. Vielä mitä! Kassit purettiin ja iltapala syötiin sulassa sovussa. Uni tuli melkein kutsumatta nelikosta jokaiselle.

Kunnes... Älysin aivan yhtäkkiä, kuinka tolkuttoman väsynyt olin myös itse. Ja se pyykin määrä! Siinä samassa mielikuvat korkeista kinoksista alkoivat peittyä työntäyteisen arjen ajatuksiin, ja rentouden kupla oli poissa. Nyt kun pari yötä on kuulosteltu lisäksi taaperon yhden naisen showta sisältäen puoliajallisen verran raivoa ja toisen mokoman itkua, on muukin meno taas piirun verran todentuntuisempaa. Juju onkin tällä kertaa siinä, kuinka palaudumme lomalta palaamisesta. Tervetuloa ihana arki - oli jo oikeasti ikävä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ärsyyntyneisyys lasten nahinaan, itsekseen puhaltelu (ja havaittavampikin kivahtelu), väsymys ja "seinät-kaatuu-niskaan" - tunne ovat selviä merkkejä siitä, että vanhempi on tauon tarpeessa. Mutta miksi ei voisi ottaa aikaa itselleen jo ennen noita vähemmän mairittelevia hetkiä? Ikään kuin ennaltaehkäisevästi. Opetella olemaan vähän itsekäs - nipistää yhteisestä ajasta pienenpienen osan oman pääkopan hellimiselle ja rentoutumiselle. Koittaa unohtaa turha syyllisyys ja takaraivossa piilevä itsekkyysvaroitin - jollainen aika varmasti jokaiselta meiltä löytyy - ja tehdä jotain sellaista, mistä itse nauttii. Latautumista kun kuitenkin tarvitsee ihan meistä jokainen, eikä suinkaan vähiten sellainen, jonka on oltava valppaana koko hereilläolonsa ajan.

Oman ajan ei tarvitse ajatella olla nimenomaan aikaa vievää, eikä siihen tarvita aina rahaa tai kummempia järjestelyjä. Sielunruokaa ovat jo aivan pienetkin irtautumiset metelistä ja lelukaaoksesta, sillä ne tuovat tarvittavaa tasapainoa velvollisuuksien täyttämään arkeen ja toimivat myös merkityksellisinä jaksamisen puskureina. Uskon, että jokaisen on joskus hyvä olla yksin ja saada kuulla omat ajatuksensa taustahälinää selvempinä.

Hiljaisuus ja oma rauha. Se, että saan lukea kirjaa tai käydä kävelyllä kuunnellen ainoastaan luonnon ääniä. Ne ovat minulle juttuja, jotka rentouttavat ja elävöittävät. Tuovat iloa, kohentavat mieltä ja ennenkaikkea virkistävät. Välitön vaikutus kaikkeen muuhun on myös merkittävä; miten paljon helpompaa onkaan heittäytyä lasten mielikuvitusmaailmaan hetken huilanneena kuin henkisen väsymyskuilun partaalla; miten paljon paremmin ongelmalliset tilanteet hoituvat, kun hermo venyy taas kuin HubbaBubba; miten yhtäkkiä jaksaakin ottaa ne vesivärit kaapista esiin ja aloittaa paljon pyydellyn taideprojektin. 

Tunnustan, että syyllisyysmörkö pitää vanhanaikaisesti näitä lepuutushetkiä vielä jokseenkin harvassa, mutta omien jaksamisen rajojen tunnistaminen auttaa. Ja se, että muistaa välillä muistuttaa itseään sekä puolisoa pitämään taukoa ja antamaan aikaa ihan vain itselleen ehdottomasti auttaa.

Muistathan sinäkin pitää pieniä taukoja arjessasi?

Lue myös Älyllistä äitiyttä -blogin teksti Pikkulapsiarjessa jaksaakseen on opittava olemaan vähän röyhkeä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun porhaltaa sata lasissa päiväkodin, työpaikan ja kodin väliä, voi vauhti jäädä päälle myös silloin kun ei oikeasti ole menoa mihinkään. Jos ei muutenkaan ole hölläilijätyyppiä, saattaa pienet omat hetket kulua helposti siivoilun, pyykkäämisen tai ties minkälaisen näpertelyn merkeissä. Tämä on pätenyt valitettavan hyvin itseeni. Mikäs sen mukavampaa kuin taaperon neulemekon tai synttärikutsujen väkertäminen höyryävän kahvikupin kera Pikku Kakkosen musiikin kilkattaessa taustalla. Paitsi että tarkemmin ajateltuna olen juonut aika usein sen kahvin kylmänä siinä vaiheessa, kun keskeytysten tulva on vihdoin tyrehtynyt, ja huomannut, etten oikeastaan saanutkaan mitään kunnolla aikaiseksi.

Rennosti ottaminen ja go with the flow -ajattelu ei ole koskaan oikein iskoutunut minuun. En ole hengailija, ja minun on vaikea istua paikallani jos on jotain tehtävää. Kun kuitenkin lapsia on nyt neljä, pyykin määrä ja tekemisten virta on vain yksinkertaisesti loputon. Olen ottanut viime aikoina tietoisesti asiakseni pysähtyä ja antaa itselleni luvan höllätä seuraavin kehoituksin:

1. Pyhitä hetki päiväkahville. Minulla on kropan määrittämä kahden kupin kahvikiintiö per päivä, ja toisen kupin "säästän" aina siihen, kun päivän virallinen työosio on taputeltu ja olemme päässeet kotiin. Vaikka itse hörpiskelyhetki koittaa vasta halittelun ja lauman ruokkimisen jälkeen, jo se, että laittaa kahvin tippumaan silloin kun ollaan riisuuduttu ulkovaatteista, saa aikaan pienen siirtymän kohti hengähtämismoodia. Kahvihetken ajan pyrin olemaan rauhassa, pihamaata tuijotellen ja kynttilänliekin lepattaessa - ainakin niin monta minuuttia, tai sen puolikasta, kuin mahdollista.

2. Uppoudu lastenleikkiin. Aika usein arki-iltapäivät ovat lasten kanssa oikeasti tosi lyhyitä, ja haluan käyt​​​​​​tää tuon ajan viisaasti. Siivouksen, pyykkäämisen ja aivan kaiken muun ehtii myöhemminkin, mutta hukattua aikaa omien kullannuppujen kanssa ei saa takaisin. Huomaan myös rentoutuvani huomattavasti leikin, laulelun ja höpöttelyn lomassa. Siinä kun ollaan vaan ja ihmetellään. Miettien hetken päästä, mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin juuri tämä.

3. Muista, että aina on viikonloppu. Jos ja kun pyykkikasat tuppaavat kasvamaan muurahaiskeon lailla, aina voi ajatella, että viikonloppuna sitä sitten ehtii ja jaksaa. Silloin myös meillä lapset saattavat innostua lajittelemaan omat vaatteensa, mikä ei ehkä nopeuta hommaa, mutta tekee siitä kaikille tuplasti hauskempaa. Viikonloppuillat ovat myös oivallista aikaa niille keskeneräisille neuletöille, tai muulle kotiharrastukselle, jos sellainen enää siinä vaiheessa huvittaa. 

Vauhtisokeuden tunnistaminen on jo itsessään askel kohti tietoisempaa arjenpyöritystä. Uskallus antaa itsensä pysähtyä ei tule välttämättä itsestään, mutta tärkeintä onkin muistaa myös se toinen loputon lista - ne kultaakin arvokkaammat asiat, mitä saa tilalle.

Hellyys, halit, rakkaus, lämpö, ilo, hymy, nauru, kikatus, supatus, höpötys, ihmettely, tutkailu, leikit, laulut, taputukset, muistot, rentous, yhdessä olo, perhehenki, yhteys, sympatia, sielunrauha... (anti mennä, jatka vain ;)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.