Kirjoitukset avainsanalla äidin yksinäisyys

Tajusin sen toisen lapsen vauvavuonna, kerran hiekkalaatikon reunalla taas yhden surkeasti nukutun yön jälkeen. Olin syksyisessä lähipuistossa, seurana lasten lisäksi ainoastaan korvissa puhaltava viima ja vieressä lentelevät vaahteranlehdet. Yksin. Ne silloin tällöin vastaantulevat perhepäivähoitajatkin lapsineen olivat jo varmaan sille aamua käyneet. Muita kotiäitejä ja -isejä näkyi vielä harvemmin, eikä jutunjuurta tahtonut löytyä nukkumiseen ja syömiseen liittyvää jaarittelua pidemmälle muutenkaan. Kaipasin kipeästi ystävää, ihan oikeaa valituksen kestävää kanssasisarta ja myötäkulkijaa, kenen kanssa jakaa aikaa ja ajatuksia arjesta. Kenen kanssa sopia leikkitreffejä, pyytää kahville tai mennä vaikka lenkille. Ihan mitä vain, ettei pää tuntuisi jatkuvasti hajoavan haastavan vauvan ja uhmiksen temppuilujen keskellä.

Alue, missä tuohon aikaan asuimme oli ihanteellinen. Järvi, kaunis luonto, kivat puistot ja ulkoilupaikat sekä jopa pari hevosta ihmeteltäväksi löytyivät ihan läheltä. Muita lapsiperheitä taloyhtiössämme ei ollut ja koko alueellakin vain jokunen. Suurin osa läheisistäni asui myös kaukana toisilla paikkakunnilla, enkä ole varmaan koskaan ikävöinyt heitä enempää kuin tuolloin. Ajatus kävelymatkan päässä kokoontuvasta seurakunnan perhekerhosta ei tuntunut houkuttelevalta, ja vierastin sanaa vertaistuki. Minullahan oli ystäviä myös täällä - tosin he olivat töissä ja lapsettomia, mutta mitä väliä sillä nyt muka oli? Olihan sillä, suurestikin. Ihan käytännössä, kun yksinäisyys kolkutti takaraivoa nimenomaan päivisin, ja pikkuväki sitoi minut tehokkaasti kotioven sisäpuolelle myös miehen viikonlopputöiden aikana.

Vaikka olin vastahakoinen uusien ystävyyksien luomiseen "lapset yhdistävät aikuisia" -periaatteella, niin silti tutustuimme seuraavana kesänä samaisen hiekkalaatikon reunalla naapuritalon yksilapsiseen perheeseen. Selvisi, että olemme seilanneet vierekkäisissä veneissä, pähkäilleet samankaltaisen asioiden juurella, olleet tahoillamme yksinäisiä ja vailla seuraa. Samanhenkisen äiti-ihmisen tapaamisen myötä puistotie muuttui näin kertaheitolla mukavammaksi kulkea, ja seinät kotonakin antoivat taas tilaa hengittää.

Syy sille, miksi pitkään kielsin olevani yksinäinen oli syyllisyys. Siitä, että olen kiittämätön tarvitessani perheonnen lisäksi jotain muutakin. Pyytäessäni aina vain lisää, vaikka olen jo saanut niin paljon. Silti tiedostaen, että sielua vihlova yksinäisyys ei myöskään voi olla terveellinen osa yhtälöä. Että myös minä saatan tarvita nimenomaan samassa tilanteessa olevan ymmärrystä. 

Toivon, että jokaiselle kotivanhemmalle ja työssä käyvällekin löytyy edes se yksi ystävä tai arkikaveri, eikä kenenkään tarvitsisi tuntea jäävänsä yksin. Oli se sitten lähipiiri, työympäristö, muskari, päiväkoti tai hiekkalaatikko; mikä vain voi olla se paikka, jossa on joku toinen, joka myös kaipaa ystävää. Ja joskus ainut asia, mitä yksinäisyyden selättämiseen tarvitaan aloitteen tekemisen lisäksi, on avoin mieli.

Kommentit (6)

Vierailija

Voi, kirjoitit aivan kuin minun elämästä. Päivät menee vauvan ja taaperon kanssa, ystävät ovat töissä eikä omaa aikaa ole kun tukiverkostoa ei ole. Perhekerho ja muskari on paikkoja joissa näkee muita lapsellisia mutta eipä siinä ystäviä saa kun juoksee taaperon perässä vauva kainalossa. Mies tekee pitkää päivää eikä alkuunkaan ymmärrä kun välillä kiukuttaa tämä neljän seinän sisällä olo. Hänestä kun kauppareissulla jo riittää että näkee ihmisiä- ventovieraita.... Ja kun itse olen vielä tarkkailija luonteeltani, suin päin en ventovieraita ala höpöttelemään niin yksinäisyys on taattu. Mutta eihän tästä saisi puhua, kaikkihan on hyvin kun on upeat lapset ja mahdollisuus olla kotona heidän kanssaan. Mutta antaisin melkein mitä vaan lenkkiseurasta edes kerran kuussa ja mukavaa kahvittelutuokiota ilman lapsia!!

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Meilläkin oli tuolloin muskariharrastus, mikä oli kyllä ihan mukavaa - kun oli hyvä syy lähteä kotitieltä muuallekin. Mutta se häsellys varsinkin lopussa ja pukiessa oli kyllä tehokas kaiken jutustelun torppaaja. Tsemppiä tilanteeseesi! <3

sessejapoika
Liittynyt20.5.2016

Mä tiesin jo esikoista odottaessani, etten tule viihtymään pelkästään kotona! Silloin löytyi paikallisen mammayhdistyksen keskustelufoorumin kautta kavereita. Nyt olen parissa Facebook-ryhmässä ja WhatsApp-ryhmässä, joissa huudellaan puisto- ja kahviseuraa :)

Mä olen aika huono olemaan yksin - siis yksin lasten kanssa -  ainakaan pitkiä aikoja, enkä ole kyllä hetkeäkään tuntenut siitä mitään syyllisyyttä ;D

Oma blogini: Sesse ja poika

Blogini somessa: Facebook Instagram 

Heinähattu
Liittynyt28.4.2016

Ihana kirjoitus! Olen ajatellut, että minun on opittava olemaan vähän "tyrkky". Siis on vain työnnettävä itsensä tilanteisiin, joissa voi saada ystäviä/juttuseuraa. Kun on päivät pitkät jatkuvaa hoitoa vaativan vauvan kanssa, parasta tuuletusta on se, kun saa jutella jollekin aikuiselle. Ja juuri, nimenomaan sellaiselle, joka kestää myös sen arjesta valittamisen. Siksi olen mennyt (vaikkei aina olisi huvittanutkaan) vauvan kanssa muskariin ja mll:n äiti-vauvaryhmään. Tuo jälkimmäinen on jo jäänyt pois ohjelmasta, mutta sieltä löytyi ihana vaunuttelukaveri. Kerran viikossa tuuletetaan päätä ja puhistaan ulos arjen paineita yhteisellä kävelylenkillä. Suosittelen menemään inhottavaltakin kuulostaviin ryhmiin; sieltä juuri voi löytyä se yksi, itselle sopiva äitikaveri... <3

Oma blogini on Heinähattu, Valto ja Viljo.
Meidät löytää myös Facebookista ja Instagramista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.