Kirjoitukset avainsanalla yhteiskunta

Eräänä kauniina kevätpäivänä muutama vuosi takaperin, istuin jännittyneenä työhaastattelussa. Tutkinnon suorittamisen jälkeen elämäni toisessa sellaisessa. Olin tuolloin kolmen alle kuusivuotiaan lapsen äiti, hakemassa työpaikkaa, joka vastasi täysin koulutustani ja oli, ennen kaikkea, mielestäni sopiva juuri minulle. Unelma suorastaan. Olin kuitenkin ehtinyt jo kuulla kauhutarinoita siitä, kuinka nihkeästi työmarkkinoilla pienten lasten äiteihin suhtaudutaan ("varsinkin kun sulla on noin monta"). Vaikka kuinka olin ottavinani tsemppiasenteen, ehkä silti olin jollakin tasolla valmistautunut pettymykseen. 

Siinä ollessani en peitellyt innostustani työpaikkaan liittyen, mutta silti vastauksissani kainostelin, tiedostaen jatkuvasti ansioluettelossani olevat aukot äitiyslomien kohdalla. Valmistautuen selittämään. "Vaikka eihän mulla työkokemusta ole", kuulin itseni jopa sanovan ääneen. Haastattelijan reaktio tähän lausahdukseeni oli yllättävä ja välitön, niin nopea, että sen oli oltava vilpitön. Vastapäätä istuva, kymmenisen vuotta itseäni vanhempi nainen suorastaan huudahti: "Mutta sullahan on kolme lasta, ja varmasti organisointikykyä enemmän kuin monella muulla ikäiselläsi." Sitten hän luetteli lisää asioita, jotka olivat jo edukseni, minun tiedostamattani.

Vaikka haastattelu lopulta poiki vain pari työkeikkaa, tuo oli se hetki, jolloin sisäistin, ettei kenelläkään olisi oikeutta määrittää minua työnhakijana pelkän lapsiluvun perusteella. Se ei myöskään saisi olla se asia, joka toimii blokkina työhaastattelussa tai sulkee ovia työelämässä. Toisaalta, näen nyt myös, miten voi kääntää tietyissä tilanteissa voitoksi sen, että on ollut kotiäitinä useammankin vuoden. Tuossakin tilanteessa olisin tajutessani hyvin voinut heti alkujaan korostaa sitä, millainen moniosaaja nykyään olen - sen sijaan, että pelkäsin noita CV:n piilottamia vuosia. Miten olen suorastaan erinomainen a) neuvottelutaidoiltani ja erilaisten ihmisluonteiden ymmärtämisessä, b) ongelmanratkaisussa, ja c) järjestelyissä ja aikatauluttamisessa. Ja jos kävisikin niin, että jonakin päivänä vastapäätä istuisi joku hyvin erilaisen näkökulman omaava, ehkä silloin voisi ajatella, ettei siinä paikassa todennäköisesti edes arvostettaisi kaltaiseni, sitoutuneen ja ahkeran työntekijän panosta. Se ei olisi minua varten.

Tänä päivänä olen äiti neljälle enkä koe olevani työntekijänä heikommassa asemassa kuin muut. Päinvastoin, tunnen arvostusta syistä, jotka liittyvät nimenomaan siihen, millainen olen työntekijänä ja kollegana - tunnollinen ja aikaansaava. Käytänkin toki työaikani tehokkaasti, koska kotona ei ole edes rästeihin mahdollisuutta. Joskus kohtaan silti alallani tilanteita, joissa lapsilukumme herättää ihmettelyä ja jopa vaikenemista, mutta en koe enää tarvetta selittelylle. Elämämme on omannäköistämme. Kiireistä, mutta tasapainoista ja onnellista. Mutkaton tai helppo ei tiemme ole ollut, mutta sitä se ei taatusti olisi kotiäitinäkään.

Onkin hyvä muistaa, että siinä missä toinen suurperheen äiti viihtyy kotona, toinen voi kaivata työelämän haasteita ja ammatillisen osaamisensa kehittämistä. Joskus ratkaisuun voi johtaa myös taloudellinen tilanne. Ottaen huomioon, miten vaikeaa työllistyminen ylipäätään tänä päivänä voi olla, jokaisella tulisi olla silti oikeus pyrkiä työelämään niin halutessaan - ja pärjätä siellä. Ilman ulkoista painostusta, arvostelua tai syyllistämistä. Saada kokea ennakkoluuloton ensikohtaaminen työnantajan kanssa ja mahdollisuus päästä näyttämään kyntensä - ja yllättää siinä samalla ehkä myös itsensä. Oli lapsia sitten yksi, neljä tai vaikka kymmenen.

Aiheeseen liittyen kannattaa lukea myös Älyllistä äitiyttä: 10 +1 syytä palkata äiti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Serkusparvi juoksee hippaa ympäri alakertaa. Meno yltyy ja yltyy, kunnes kuuluu rysähdys ja alkaa itkuinen huuto. Aiii, äitiii! Sattuu! Sylkkyyn! Kuusivuotias on ottanut kantapääosuman jonkun toisen paiskaamasta ovesta. Kun poika tuodaan äidin käsivarsille, ulvonta vaimentuu pikku hiljaa nyyhkytykseksi. Tarkastetaan vahinko, puhallellaan pipi pois ja silitellään. Sitten poika rutistaa vielä kerran ja kirmaa matkoihinsa.

Kunpa sylin turva yltäisikin kodin seinien ulkopuolelle. Kunpa se olisi kuin kilpi, jolla lapset pystyisivät suojautumaan myös tosielämän vahingoilta. Kaikelta siltä, mitä ympärillämme tapahtuu. Kunpa maailma, johon heidät lähetämme, lakkaisi olemasta niin epävakaa, täynnä levottomuutta, henkistä pahoinvointia ja väkivaltaa. Kunpa olisikin olemassa puhallus, joka olisi niin voimakas, että se parantaisi jo syntyneet haavat. Auttaisi selviämään pahimman yli ja unohtamaankin, kun sen aika on. Päästämään irti ja jatkamaan matkaa.

Ojennan käteni kulman takana häpeilevälle serkkupojalle: tule vain, eiköhän tästä kaikki oppineet jotain. Toivon tosissaan, että näin on. Että yhteiskuntammekin olisi matkalla kohti parempaa, valoisampaa tulevaisuutta. Missä vanhemmat voisivat tuntea pystyvänsä luomaan lapsilleen enemmän turvaa. Tarjoamaan vain hyvän elämän rakennuspalikoita. Antamaan uskoa tulevaisuuteen, jossa ei suojakilpiä tarvita.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram