Kirjoitukset avainsanalla onnellisuus

Kun minusta tuli äiti -blogin Hennan haaste äitienpäivälupauksen tekemiseen osui tähän hetkeen kuin nakutettu, sillä olen joutunut viime aikoina pohtimaan paljon äitiyttä ja ajankäyttöön liittyviä valintojani. Vaikka useimmiten kartan (turhien) lupausten tekemistä, sillä tilanteen kuin tilanteen muuttaminen vaatii aina enemmän kuin päätöksen toimia toisin, jo lupausten miettiminen on mielestäni silti tärkeä osa asioiden prosessointia. Mitä toivoisin pystyväni tekemään toisin? Mitä haluaisin muuttaa ja miksi?

Aloitin äitiysloman jälkeen työt viime syksynä, ja sen jälkeen vuosi on mennyt melkoisessa hulinassa ja loputtomien tehtävälistojen pyörremyrskyssä. Sisältäen siis ison määrän kiirettä, epätoivoiselta tuntuvia sairastelujaksoja ja lähes kroonista väsymyksen tunnetta. Inhokkini yli kaiken on kuitenkin ajankäyttöön liittyvä riittämättömyys. Se, ettei vuorokaudessa yksinkertaisesti tunnu olevan tarpeeksi tunteja kodinhoitoon, leikkiin ja läsnäoloon - parisuhteen liekin ylläpidosta puhumattakaan. Ja voi sitä nipottamisen määrää, jota olen harrastanut erinäisissä tunnetiloissa nimenomaan ensimmäiseen - vähimmän tärkeään - liittyen.

Siispä, koska yhteistä aikaa tässä työvuorojen, päivähoidon ja harrastusten sekamelskassa on muutenkin niin kamalan vähän, tahdon vähentää höyryämistä ja keskittyä enemmän siihen, millä on oikeasti merkitystä. Lopettaa turha nipottaminen siivouksen suhteen ja antaa niiden reppujen ja sukkien vaikka joskus lojua. Antaa sen sijaan aikaa ja jakamaton huomioni lapsille, miehelle ja jopa itselleni. Sille, että ollaan vaan ja jutellaan. Ihmetellään yhdessä toukokuista lumisadetta ja pihaan kerääntyviä talitinttejä. Juodaan kiireetön kupponen kuumaa. Kaivetaan imurin sijaan kaapista patjat ja harjoitellaan sittenkin kuperkeikkoja. Nauretaan, ja nautitaan tästä hetkestä, ilman huolta huomisesta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hyörinä ja höpötys. Laulelu ja kikatus. Pehmoinen pää painuu poskea vasten. Pienet sormet löytävät äidin pitkän tukan. Näpertelevät ja pyörittelevät, kunnes liike alkaa hidastua. Hengityksen sävy syvenee ja sinisimmut painuvat kiinni. Pikkuinen kämmen rentoutuu jääden lepäämään sille paikalleen. Kuin varmistaakseen, että joku on siinä vieressä - unenkin tietä turvaamassa.

Tunnen rauhallisuutta ja pakahduttavaa onnea. Järjetöntä kiitollisuutta siitä, että saan kuunnella tuhinaa vierelläni. Kuinka tärkeältä se kiireisten päivien jälkeen voikaan tuntua. Että on saanut ensin yhdessä purkaa väsymyksen saduiksi, ja kaipuun loputtomiksi halauksiksi. Sitten vielä saatellut höyhensaarille jokaisen oman, ja vielä jonkun niin pienenkin. Miten myyty yhä onkaan, kun saa katsoa noita onnellisia kasvoja ja silitellä lämmintä poskea. Kuunnella maailman parasta ääntä. Sellaista, josta tietää, että kaikki on hyvin.

Huomisen kiireitä en edes ajattele. Nämä ovat niitä hetkiä, joihin tahtoisi jäädä. Joka ilta.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ärsyyntyneisyys lasten nahinaan, itsekseen puhaltelu (ja havaittavampikin kivahtelu), väsymys ja "seinät-kaatuu-niskaan" - tunne ovat selviä merkkejä siitä, että vanhempi on tauon tarpeessa. Mutta miksi ei voisi ottaa aikaa itselleen jo ennen noita vähemmän mairittelevia hetkiä? Ikään kuin ennaltaehkäisevästi. Opetella olemaan vähän itsekäs - nipistää yhteisestä ajasta pienenpienen osan oman pääkopan hellimiselle ja rentoutumiselle. Koittaa unohtaa turha syyllisyys ja takaraivossa piilevä itsekkyysvaroitin - jollainen aika varmasti jokaiselta meiltä löytyy - ja tehdä jotain sellaista, mistä itse nauttii. Latautumista kun kuitenkin tarvitsee ihan meistä jokainen, eikä suinkaan vähiten sellainen, jonka on oltava valppaana koko hereilläolonsa ajan.

Oman ajan ei tarvitse ajatella olla nimenomaan aikaa vievää, eikä siihen tarvita aina rahaa tai kummempia järjestelyjä. Sielunruokaa ovat jo aivan pienetkin irtautumiset metelistä ja lelukaaoksesta, sillä ne tuovat tarvittavaa tasapainoa velvollisuuksien täyttämään arkeen ja toimivat myös merkityksellisinä jaksamisen puskureina. Uskon, että jokaisen on joskus hyvä olla yksin ja saada kuulla omat ajatuksensa taustahälinää selvempinä.

Hiljaisuus ja oma rauha. Se, että saan lukea kirjaa tai käydä kävelyllä kuunnellen ainoastaan luonnon ääniä. Ne ovat minulle juttuja, jotka rentouttavat ja elävöittävät. Tuovat iloa, kohentavat mieltä ja ennenkaikkea virkistävät. Välitön vaikutus kaikkeen muuhun on myös merkittävä; miten paljon helpompaa onkaan heittäytyä lasten mielikuvitusmaailmaan hetken huilanneena kuin henkisen väsymyskuilun partaalla; miten paljon paremmin ongelmalliset tilanteet hoituvat, kun hermo venyy taas kuin HubbaBubba; miten yhtäkkiä jaksaakin ottaa ne vesivärit kaapista esiin ja aloittaa paljon pyydellyn taideprojektin. 

Tunnustan, että syyllisyysmörkö pitää vanhanaikaisesti näitä lepuutushetkiä vielä jokseenkin harvassa, mutta omien jaksamisen rajojen tunnistaminen auttaa. Ja se, että muistaa välillä muistuttaa itseään sekä puolisoa pitämään taukoa ja antamaan aikaa ihan vain itselleen ehdottomasti auttaa.

Muistathan sinäkin pitää pieniä taukoja arjessasi?

Lue myös Älyllistä äitiyttä -blogin teksti Pikkulapsiarjessa jaksaakseen on opittava olemaan vähän röyhkeä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iltahulinat alkavat olla lopuillaan: hampit on pesty, iltasatu luettu ja pehmoiset kaverit taputeltu untenmaille. Isosisarukset kömpivät jo sänkyihinsä, kun taapero huomaa äidin sylin kutsuvan. Tämä hoipertelee pienillä askelillaan kohti. Avaa käsivartensa ja pääsee nostokyydillä viuhahtaen ylös kaulalle. Lämpöinen poski löytää toisen. Tyttö puristaa kovempaa. Miten onnekas olenkaan, kun saan kokea tuon niin aidon ja ehdottoman hellyyden.

Läheisyydentarve on hektisessä perhearjessa suuri, ja lämpimässä kosketuksessa tuntuukin olevan aivan ihmeellistä voimaa. Lapselle se, että otetaan syliin, silitellään ja pusutellaan viestii välittämisestä, rakkaudesta ja hyväksymisestä. Tässä hetkessä, juuri nyt, kun hän sitä tarvitsee. Vanhemman käsivarret ovat kuin turvallisuuden satama, josta vielä isompikin lapsi saattaa (ja saa!) hakea tankkausta omilta vesiltään. Halaamiselle ei saisi ajatella olevan yläikarajaa - vaikkei koululainen enää suoraan kehtaisikaan sanoa, voi hän joskus silti kaivata omalta osaltaan läheisyyttä. Kiukuttelu ja kokeesta stressaaminen voivatkin yllättäen helpottaa, kun päivän kuulumiset kysellään kainalosta käsin, eikä huoneen toiselta puolen huudellen. Hankalissa tilanteissa pienempien lasten kanssa silittelyllä poistetaan mielipahaa ja saadaan se äkäpussikin sieltä kaikkoamaan. Iltaisin helliminen taas rauhoittaa villin viikarin helpommin kuin sata sanallista kehotusta.

Vanhemman näkökulmasta lapsen hellyydenosoitus on melkoinen voimavara sekä väsymyksen ja murheiden luottoselättäjä. Työssäkäyvälle halihyökkäys päiväkodin pihalla on kuin onnellisuuslataus, joka auttaa jaksamaan ja unohtamaan päivän tylsemmätkin tapahtumat. Se, että lapsi haluaa syliin, kertoo myös molemminpuolisesta ikävästä. Että vanhempikin on rakastettu ja kaivattu, vaikka kaikki ei menisikään aina ihan putkeen. Vaikka äiti ei aamulla eteisraivarista huolimatta ollutkaan älynnyt, että se oli sukka mikä piti suoristaa, eikä paidanhelma.

Lämmin kosketus ei luo ainoastaan läheisyyttä, vaan myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä, että toinen on toiselle läsnä. Että jokainen perheenjäsen tuntee olevansa muille tärkeä, ja jokaiselle löytyy myös oma paikkansa. Sydämissä ja siinä ihan lähellä, käsi kädessä tai poski poskea vasten. Eikä siihen tullakseen tarvitse pyytää lupaa, tai olla mitään muuta kuin oma ihana itsensä.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.