Kirjoitukset avainsanalla äidin juttuja

Kun porhaltaa sata lasissa päiväkodin, työpaikan ja kodin väliä, voi vauhti jäädä päälle myös silloin kun ei oikeasti ole menoa mihinkään. Jos ei muutenkaan ole hölläilijätyyppiä, saattaa pienet omat hetket kulua helposti siivoilun, pyykkäämisen tai ties minkälaisen näpertelyn merkeissä. Tämä on pätenyt valitettavan hyvin itseeni. Mikäs sen mukavampaa kuin taaperon neulemekon tai synttärikutsujen väkertäminen höyryävän kahvikupin kera Pikku Kakkosen musiikin kilkattaessa taustalla. Paitsi että tarkemmin ajateltuna olen juonut aika usein sen kahvin kylmänä siinä vaiheessa, kun keskeytysten tulva on vihdoin tyrehtynyt, ja huomannut, etten oikeastaan saanutkaan mitään kunnolla aikaiseksi.

Rennosti ottaminen ja go with the flow -ajattelu ei ole koskaan oikein iskoutunut minuun. En ole hengailija, ja minun on vaikea istua paikallani jos on jotain tehtävää. Kun kuitenkin lapsia on nyt neljä, pyykin määrä ja tekemisten virta on vain yksinkertaisesti loputon. Olen ottanut viime aikoina tietoisesti asiakseni pysähtyä ja antaa itselleni luvan höllätä seuraavin kehoituksin:

1. Pyhitä hetki päiväkahville. Minulla on kropan määrittämä kahden kupin kahvikiintiö per päivä, ja toisen kupin "säästän" aina siihen, kun päivän virallinen työosio on taputeltu ja olemme päässeet kotiin. Vaikka itse hörpiskelyhetki koittaa vasta halittelun ja lauman ruokkimisen jälkeen, jo se, että laittaa kahvin tippumaan silloin kun ollaan riisuuduttu ulkovaatteista, saa aikaan pienen siirtymän kohti hengähtämismoodia. Kahvihetken ajan pyrin olemaan rauhassa, pihamaata tuijotellen ja kynttilänliekin lepattaessa - ainakin niin monta minuuttia, tai sen puolikasta, kuin mahdollista.

2. Uppoudu lastenleikkiin. Aika usein arki-iltapäivät ovat lasten kanssa oikeasti tosi lyhyitä, ja haluan käyt​​​​​​tää tuon ajan viisaasti. Siivouksen, pyykkäämisen ja aivan kaiken muun ehtii myöhemminkin, mutta hukattua aikaa omien kullannuppujen kanssa ei saa takaisin. Huomaan myös rentoutuvani huomattavasti leikin, laulelun ja höpöttelyn lomassa. Siinä kun ollaan vaan ja ihmetellään. Miettien hetken päästä, mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin juuri tämä.

3. Muista, että aina on viikonloppu. Jos ja kun pyykkikasat tuppaavat kasvamaan muurahaiskeon lailla, aina voi ajatella, että viikonloppuna sitä sitten ehtii ja jaksaa. Silloin myös meillä lapset saattavat innostua lajittelemaan omat vaatteensa, mikä ei ehkä nopeuta hommaa, mutta tekee siitä kaikille tuplasti hauskempaa. Viikonloppuillat ovat myös oivallista aikaa niille keskeneräisille neuletöille, tai muulle kotiharrastukselle, jos sellainen enää siinä vaiheessa huvittaa. 

Vauhtisokeuden tunnistaminen on jo itsessään askel kohti tietoisempaa arjenpyöritystä. Uskallus antaa itsensä pysähtyä ei tule välttämättä itsestään, mutta tärkeintä onkin muistaa myös se toinen loputon lista - ne kultaakin arvokkaammat asiat, mitä saa tilalle.

Hellyys, halit, rakkaus, lämpö, ilo, hymy, nauru, kikatus, supatus, höpötys, ihmettely, tutkailu, leikit, laulut, taputukset, muistot, rentous, yhdessä olo, perhehenki, yhteys, sympatia, sielunrauha... (anti mennä, jatka vain ;)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Luin äskettäin jostain, että jos ystävyys on kestänyt seitsemän vuotta, tulee se kestämään ikuisesti. Aloin miettiä näitä kahdeksaa  äitivuotta muutoksineen ja myrskyineen sekä niitä ihania parhaita ystäviä, jotka ovat yhä tiukasti osa elämääni. Ystävyys ei ole sattumaa, eikä se kestä vuosia tai jopa vuosikymmeniä itsestään ilman molemminpuolista huolenpitoa. Tässä pari tärkeää pohdinnan tulosta omasta ystävä-äiti-ihmisen näkövinkkelistäni, ja siitä, miksi uskon pitkien ystävyyksieni kantaneen läpi monenmoisten puhurien ja kaamosaikojen.

Ajankululla ei ole väliä. Aikaa, raskauksia ja kakkavaippoja voi kulua vaikka kuinka paljon, mutta yhteys ja ymmärrys ystävän kanssa säilyy. Vaikka emme näkisi usein, tiedämme olevamme silti toisillemme tärkeitä. Minusta tämä kiteytyy siihen, että tulee se tunne kuin mikään ei olisi muuttunut - vaikka asiasisällöissä vilahtelisivatkin uutuuksina pellavapäiden kommellukset ja ne viileimmät leikkilandiat.

Sillä missä asumme, ei ole merkitystä. Kilometrit välillämme eivät määritä henkistä etäisyyttä - onneksi! Moni hyvä ystäväni asuu toisella paikkakunnalla tuntien ajomatkan päässä. Ralli kiireen kanssa on usein vain mutkan päässä epätoivoisesta, mutta onhan meillä Whatsappit, sanapelit chatti-ikkunalla sekä ihan perinteinen puhelinmekanismikin siellä älyn alla. Ja lyhyt yhteydenotto saattaa lämmittää mieltä ihan yhtä pitkään kuin sielunsyvä puhelinmaratooni.

Sanoja ei aina tarvita. Puhumattomuus on oikeasti vain puhelinsoiton päässä, ja sen molemminpuolinen tiedostaminen on jo pitkälti se, mitä tarvitaan. Se, että minulla on perhettä suurella kauhalla, ei tätä faktaa muuta. Ystävä voi yhä soittaa minulle, ja minun kuuluu myös itse soittaa hänelle.

Kuuntelen, vaikka en aina pysy kärryillä. Joskus aikuistenvälinen keskustelu on hyvin katkonaista pikkuihmisten tarpeiden ja epämukavien "öö, mitä sanoitkaan" -kyselyiden takia, mutta tämä ei tarkoita, ettenkö välittäisi ystävän asioista. Päinvastoin, on noloa ja ärsyttävää pudota kärryiltä asiassa, joka oikeasti kiinnostaa. Jos meillä kummallakin on lapsia, asia on joko kaksinverroin helpompi (lasten tullessa juttuun) tai kymmenen kertaa vaikeampi (lasten roikkuessa joka hihassa ja lahkeessa häiriköimässä ja salakuuntelemassa).

Leivon, mutta muuten olen sama tyyppi. En usko, että äitiys muuttaa kenenkään sisintä. Ystäväni tietävät, että olen yhä sama ihminen, vaikka osaan nykyään leipoa, kokata ja lorutella (ja tehdä näitä samanaikaisesti) samalla kun puhun puhelimessa. 

Ystävyys ei puhumisesta kulu. Vaikka univaje on tehnyt minusta vähän hörhön ja saatan selittää samat asiat moneen kertaan, ystävä ei tällaisesta piittaa vaan lähtee yhä uudestaan mukaan juttuun - tai hienovaraisesti hoputtaa siirtymään asiassa seuraavaan. Eikös se jauhaminen kuulu asiaan kuin asiaan?

Kaiken se kestää? Höpsistä. Jos juttuni alkavat kiertää selvää oravanpyörää lastentautien ja ruokalistojen ympärillä, enkä älyä ottaa toista huomioon, siitä saa ja pitää huomauttaa. Kummankin puheenaiheet, oli lapsia tai ei, ovat yhtä merkityksellisiä. Ja jos totta puhutaan, on ihanaa puhua välillä jostain, mikä ei liity mitenkään lapsiin!

Sisarus voi myös olla paras ystävä. Joskus ystävyys sisaruksen kanssa syttyy vasta aikuisena, mutta sille on usein annettava mahdollisuus. Meillä tädit on äidille luottokavereita ja lapsille idoleita. Toivon, että omat lapseni näkisivät myös toisissaan ystävän - ainakin tulevaisuudessa.

Muistetaan muistaa ystäviämme kiireenkin keskellä ja kaikkina vuodenaikoina.

"Hyvät ystävät ovat kuin lyhdyt tiellä - eivät lyhennä matkaa, mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea." (Aforismeja ystävyydestä)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meidän perheessä on lasten lisäksi muita, jotka pitävät makeasta. Tunnustan sen tässä, olen herkkuhiiri, enkä pysty muuttumaan - ainakaan juuri nyt. Näin kuulen itseni selittelevän kun keittiön jemmakaapissa lojuva lakupussi alkaa huhuilla nimeäni iltahämärissä lasten nukkuessa, tai joskus päivisin kun talon on vallannut joukko mörrimöykkyjä, tai silloin kun työjutut ahdistaa, tai... Tähän keksisi vaikka mitä! En ole koskaan ruokaa laittaessa nauttinut viiniä, mutta myönnettäköön, ettei suklaapalat kuulosta yhtä hienolta ja aikuismaiselta.

En muista lapsena kuulleeni juurikaan terveellisen ruuan tärkeydestä. Papan kanssa juotiin aina punaista maitoa ja syötiin paljon nisuja (niin kuin siellä päin tavataan pullia kutsua). Kotonakaan ei kertoiltu tarinoita Pate Parsakaalista ja Pipsa Porkkanasta, tai muista värikkäistä hahmoista, joiden avulla kasvisten syömisestä tulisi hauska osa arkirutiineja. Olen opetellut monipuoliseen ruokavalioon vasta aikuisena, ja kokkauksen ihmeellinen maailma alkoi avautua siinä vaiheessa, kun esikoinen osoitti tarvitsevansa rintamaitoa tujumpaa mahantäytettä. Napostelu on silti yhä heikkouteni, jonka avulla toisaalta kuvittelen selättäväni kiireen, stressiin, kiukunpuuskat ja jopa ajoittaisen voimakkaan väsymyksen. Vai onko syy sittenkin seuraus? Tämä menee selvästi muna vai kana-tyylisten arvoitusten kategoriaan, enkä voi lukita kumpaakaan vaihtoehtoa. 

Sen kuitenkin tiedän, että haluaisin pystyä vastustamaan kiusauksia, valita ompun Tuplan sijaan. Uskoa itse siihen, mitä omat lapset jo tietävät ruokahalun pilaamisesta ja herkuttelun harmeista. Pystyn siihen vielä, ehken tänään tai huomenna, mutta viimeistään silloin kun alan jäädä kiinni näistä salaisista sokeritreffeistä.

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.