Elettiin syksyä 2014. Henkisesti raskaan keskenmenon jälkeen olimme ikionnellisia, kun testi näytti parin kuukauden päästä positiivista. Tutut raskausoireet olivat nostaneet päätään jo pari päivää aikaisemmin, joten tulos ei sinällään tullut yllätyksenä. Seuraavaksi jäin innolla odottelemaan lisäoireita, jotta kaikki tuntuisi vielä todellisemmalta - ja hälventäisi osaltaan pelkoa uudesta keskenmenosta.

Kun raskausviikkoja oli tasan viisi, alkoi pahoinvointi, joka oli suoralta kädeltä pahempaa kuin aikaisemmissa raskauksissa. Oksensin heti samana päivänä ensimmäisen kerran, ja huomasin muutenkin hyvin pian vanhojen kikkojen tehottomuuden. Vaikka kuinka olisin haukannut vähän väliä jotain pientä, sillä ei ollut merkitystä. Vaikka kuinka otin pieniä nestehörppyjä ja koitin lepäillä, se ei auttanut. Oksentamisen saattoi laukaista hajut, joita en aikaisemmin ollut edes huomannut - pahimpien kärjessä hajusteeton pesuaineemme, kirkas näyttö tai jopa kosketus. Edes uni ei auttanut pakoon, vaan heräsin huonovointisena myös öisin. Aikaisemmissa raskauksissa yksi helpotus oli ollut lämmin suihku, joka oli nyt vähien voimien taistelu pysyä edes puoliksi tolpillaan. Kolme päivää pahoinvoinnin alkamisesta aloin tuntea tajunnan menetystä, ja jouduin ensimmäistä kertaa osastolle.

Vastaanottava lääkäri epäili, että raskaus on kohdun ulkopuolella, tai että odotan vähintäänkin kaksosia. Näin ei kuitenkaan ollut, ja hän totesi, että jostain syystä pahoinvointi vain on tällä kertaa vakavampi. Diagnoosi oli hyperemeesi, josta kärsii Suomessa noin 1,2% odottajista. Sikiöllä ei ollut hätää, mutta koeteltavana olivat odottajan voimat ja jaksaminen.

Yhteensä olin pahoinvoinnin takia sairaalassa kolme kertaa, ja suonensisäinen nesteytys oli ainoa asia, joka oloon oikeasti auttoi. Työssä käyminen oli muutamaan viikkoon mahdotonta, ja tarvitsimme arjenpyöritykseen miehen ollessa töissä ulkopuolista apua. Pahimmillaan en voinut olla pystyasennossa ollenkaan, saati sitten leikkiä tai laittaa ruokaa. Päivät kuluivat maaten, ja sängyn, keittiön ja vessan väliä ravaten. Yrittäen saada edes pieniä puraisuja tai vesitippoja pysymään alhaalla.  Vellova epätoivo oli tunteena päällimmäisin, ja jatkuva pohdinta siitä, milloin tämä loppuu.

Viimeisen nesteytyksen jälkeen tilanne alkoi onneksi helpottua ja aloin päästä taas jonkinlaiseen rytmiin syömisen ja juomisen suhteen. Yhä oksentelin useamman kerran päivässä, myös töihin palattuani, ja siihen saakka, kunnes pahoinvointi vihdoin loppui 16:n raskausviikon jälkeen.

Muistan tuon ajan hyvin raskaana koko perheellemme, ja haluan kannustaa jokaista samassa tilanteessa olevaa pyytämään rohkeasti apua - läheisiltä, ystäviltä, tuttavilta, naapurilta tai neuvolasta. Hyperemeesi ei ole tahdosta tai jaksamisesta riippuva tila, vaan sairaus. Et ole itse sitä aiheuttanut, vaikka raskautta olet toivonutkin.

Tänään vietetään kansainvälistä hyperemeesipäivää. Lisätietoa aiheesta löydät esimerkiksi Mothers in Business -blogista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa, arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram