Lähiaikoina olen pohtinut paljon elämän rajallisuutta. Blogissa "Jos huomenna kaikki on toisin" pohdiskelin sitä, että tulevaa ei voi pelätä. Pyrkimys elää tässä hetkessä on tavoittelemisen arvoista, sillä siten olisi mahdollista maksimoida hyvien hetkien kokemuksia sekä aitoa läsnäoloa. Siipieni suojaan- tekstissä käsittelin omia pelkojani suhteessa lasten kasvamiseen. Nyt haluaisin jatkaa vielä saman aiheen ympärillä. Muutaman päivän sisällä perheemme isot lapset ovat omalta osaltaan saaneet sydämeni tykyttelemään hieman normaalia nopeampaan tahtiin. Myös palantunne kurkussa on ollut viimepäivinä vieraana. Nuo tuntemukset ovat johtuneet säikähdyksestä tai pelosta.

 

 

Sunnuntai-iltana olin katsomassa keskimmäisen lapsemme, 15-vuotiaan pojan, lätkäpeliä. Tuntui mahtavalta olla todistamassa ottelua, jossa nuori into ja voitontahto välittyi kaukalon ulkopuolelle asti. Näitä pelejä katsoessani minua usein jännittää, koska nuorten miesten tunteet kuumenevat helposti ja pelit alkavat olla suhteellisen fyysisiä. Toisen erän loppupuolella pojallamme oli kiekko hallussaan, kun hän sai voimakkaan taklauksen osakseen. Poika lennähti selälleen jäähän ja tilanne näytti aika pahalta. Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että poika makaa liikkumattomana jään pinnassa. Aika pysähtyi ja mieleni valtasi pelko. Kuin filminauhana silmissäni vilisi erinäisiä pelitilanteita, joita tuon nuorenmiehen matkassa olen ollut todistamassa.

Näin miten joukkueen huoltajat menivät poikamme luo tarkastamaan tilannetta. Sekunnit tuntuivat pitkiltä ja liikkeet jäällä näyttivät hidastetuilta. Hetken kuluttua kaksi aikuista auttoi poikamme pystyyn ja taluttivat pois kaukalosta pukukoppiin. Nieleskelin itsekseni ja yritin hengittää syvään. Sydän hakkasi ja jalat tutisivat. Mietin, miten pahasti oli mahtanut käydä.

 

 

Tänään Ylläkseltä tuli vanhimman pojan viesti, jossa liitteenä oli ylläoleva kuva sekä teksti "Voin lähteä moottoritielle." Nuoret miehet ajoivat edellisenä viikonloppuna pohjoiseen laskettelemaan ja melkoista haipakkaa on rinteitä näköjään alas tultu. Lähes 120km/h vauhti huimaa minua, jopa täällä kotisohvalla.  Nuoren miehen ajatuksissa mäenlaskut yhä nopeammin ja nopeammin on täyttä vauhdin hurmaa ja niin kai kuuluukin. Äitinä minulla on mielessä vain yksi kysymys: "Kuinka minä näitä huimapäitä suojelen?"

 

Tunteita nostaa myös pintaan vanhimman tyttären vaihto-oppilasvuoden lähestyminen. Miten osaan siihen valmistautua? Miksi se pelottaa minua niin? Onhan todella mahtavaa, että nuori pääsee vaihtoon ja saa sellaisen kokemuksen itselleen. Mutta silti samaan aikaan sekä iloitsen, että suren hänen lähtöään. Minua pelottaa, siitä en pääse mihinkään. Mieheni ajattelee asioita järjellä ja näkee kaikessa vain mahdollisuuksia. Minä, tunnehöppänä, näen herkemmin ne tiessä olevat kuopat tai liukkaat mukulakivet, joihin tyttö saattaa astua ja loukata itsensä. Eikö tietä voisi jotenkin silottaa? 

 

 

Toki vastaus on minulle päivän selvä. Kompurointi matkalla on minutkin tuonut siihen missä nyt olen. Monien epäonnistumisten kautta olen saavuttanut asioita, joista nautin ja jotka ovat minulle merkityksellisiä. Kantapään kautta olen halunnut asioita opetella, koska se on tuntunut hyvältä. Ja edelleen ajattelen kuten sanonnassa sanotaan "se mikä ei tapa, se vahvistaa".

 

Miksi yrityksen ja erehdyksen tie on sitten niin vaikeaa nähdä omissa lapsissa? Kaiketi siksi, kun on äiti. Kaiketi siksi, koska olisi helpompaa, jos voisi hallita muiden tekemisiä kokonaan itse. Kaiketi juuri siksi, että nyt on vain tultava toimeen omien pelkojen ja jännitysten kanssa. On annettava lasten elää täysillä, onnistua ja epäonnistua. On katsottava sivusta, kuljettava rinnalla, oltava tukena ja ennen kaikkea luotettava.

 

No loppujen lopuksi kiekkoilijamme pääsi kolmanteen erään taas pelaamaan. Taklauksesta selvittiin säikähdyksellä ja pelin lopuksi taklaaja ja taklattu kättelivät toisiaan reilusti. Lisäksi joukkue voitti pelin ja asema sarjan kärkisijoilla lujittui. Kun vastasin vanhimman pojan viestiin ja kerroin huolestani, lupasi tämä olla varovainen. Toisaalta tiedän, että vauhdinhurma vie mukanaan, olenhan itsekin ollut nuori ja hurjapäinen. Myös vaihto-oppilasvuosi lähestyy vääjäämättä, sillekään en mitään voi. Iloitsen ja jännitän tyttäremme kanssa yhdessä. Onhan hänellä mahtava seikkailu alkamassa.

 

Asia mihin voin itse vaikuttaa on yhteys noihin ihaniin nuoriin. Nuoriin, jotka avoimesti ja rehellisesti kertovat asioistaan meille vanhemmille ja pyytävät tarvittaessa apua. Luotto on rakentunut ja lujittunut ajan kuluessa ja se on mittaamattoman arvokas asia. Se on asia, josta iloitsen päivittäin. Ja jos minua pelottaa, voin sanoa sen ääneen, koska lapset tietävät sen sanomattakin. Mielessäni mietin ajoittain, että kunpa ei sattuisi mitään. Siihen täytyy myös uskoa ja luottaa, että elämä kannattelee.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Suurperheen äiti, kätilö/sairaanhoitaja, auktorisoitu seksuaalineuvoja ja vaimo. Sydän täynnä sanoja rakkaudesta ja rakkaudella. Vaimolta miehelle, äidiltä lapselle, lapselta vanhemmalle. Iloja, suruja ja kasvukipuja. Suurperheen arkea, äidin ajatuksia, kannustuksen ja lohdun sanoja. Elämän pienistä ihmeistä koottuja tarinoita, kaikki rakkaudesta sanottu.

http://www.vauva.fi/artikkeli/vauvafin-uusi-bloggaaja-toivon-etta-tekste...

Seuraa myös Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä:

https://www.facebook.com/RakkaudestaSanottu/ 

https://www.instagram.com/rakkaudetasanottu/

https://twitter.com/NinaMolsa

Instagram