Kaikki alkoi odottamattomalla tavalla, sillä alussa oli menetyksen pelko. Kätilön sanat ennen synnytystä kirjoitettiin kehooni: "Varaudu siihen, että vauvasi voi kuolla synnytyksessä."

 

Olin täynnä rakkautta, mutta en uskaltanut rakastaa. 

 

Purin huulta itkien sisäänpäin muiden edessä. En halunnut olla heikko muiden edessä. Ääneen itkin vain yksin potilashuoneessani.

(Kuvat ovat otettu samana päivänä, kun poikani syntyi. Raskausviikkoja oli silloin takana rv 31+4 ja poikani painoi 1600g.)

 

Joka hetki olin kateellinen muille äideille heidän vauvoistaan, joita he kantoivat kotiin kaukaloissa sairaalan pihalla. Välillä tuntui, että sain yksin kannettavaksi ihan liikaa. Saisinko edes omaa pientäni kotiin ikinä?

 

Kaiken hulluuden huippuna, minun huoneesi laitettiin tuore äiti vauvansa kanssa kaksi päivää poikani syntymän jälkeen. Yötä päivää kuuntelin tuon toisen vauvan itkua ja ajattelin, etten kestä sitä. Miten rumia ajatuksia voikaan ajatella tuollaisena hetkenä?

 

 Tsemppasin itseäni katselemalla digikamerasta kahta kuvaa, jotka olivat pienestä pojastani. Tunnustelin miltä äitiys tuntui.

 

Koko sairaala-aika oli rankka, mutta sain kulkea kohti rakkautta. Hoitajat olivat lempeitä ja tukivat minua äitiyden hapuilevilla ensi metreillä. Päivä päivältä poikani vahvistui, sain alkaa hoitaa häntä ja pitää sylissäni. Imetys yhdisti meidät lopullisesti. Rakkaus voitti pelon menettämisestä.

(Kuvassa poikani on ensimmäistä kertaa vauva-uinnissa 5kk ikäisenä.)

 

Muistan, mitä ajattelin tuolloin kymmenen vuotta sitten. Toivoin, että minulla olisi kristallipallo, josta näkisin tulevaisuuteen. Näkisin, miten kaikki menee pienen keskospoikani kanssa. Miltä hän mahtaa näyttää 4-vuotiaana? Tai 10-vuotiaana? Miten koulu sujuisi?

 

Nyt tiedän mitä kristallipallosta olisi näkynyt. Olisin nähnyt iloisen ja taitavan pojan, jonka kanssa olen saanut kasvaa keskellä rakkautta. Haluaisin lohduttaa tuota nuorta äitiä, joka olin kymmenen vuotta sitten ja sanoa: "Usko itseesi, ota rohkeasti muiden apua vastaan - kaikki menee hyvin. " ❤️

(Kuva on tuorein kuva pojastani. Nyt hän on 10-vuotias.)

 

*Voit myös lukea aiemman postaukseni aiheesta Äidiksi yllättäen.

*Onko sinulla ollut samanlaisia tunteita, kun olet saanut vauvasi? Oletko pelännyt rakastaa? Voit kirjoittaa kommentteihin kokemuksesi, jos haluat. Aiemmissa postauksissa olen huomannut ja saanut palautettakin, että ihmisille on tärkeää lukea muiden samanlaisista tai samankaltaisista kokemuksista. <3 

Kommentit (15)

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos. <3 No pikkumies oli kyllä ihan MINI. En tiedä ootko sä ikinä nähnyt sitä kuvaa, missä hän nuken kanssa? Ovat kuin kaksi marjaa! ;) 

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Ihanaa, että sullakin on jo niin iso pieni ihmisen taimi! <3 On nuo pienet niin sisukkaita. Onnea teidänkin 10-vuotiaalle ja kiitos kommentistasi! =)

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos ihanasta palautteestasi Nicola. Se lämmittää aina yhtä paljon mieltä. <3  Kävin tuossa katsomassa myös blogiasi ja tykkäämässä sitä facebookissa. Jatka samaan malliin! Kirjoittaminen tekee mielellekin hyvää. =)

Hh

Mulla oli samoja tunteita kun esikoinen syntyi ja joutui teholle toiseen sairaalaan. Olin pitkään varma, että lapsi viedään multa vielä pois ja ei musta äitiä tullutkaan ja jälkeenpäin ajateltuna tämä vaikutti vauva-aikaan. Onneksi vaikeasta asfyksiasta huolimatta meillä on terve 3 vee ja pikkuvelikin, jonka synnytys ja sairaala-aika paikkasi haavoja.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Hh. <3 Sairaala-aika vauvasi kanssa oli varmasti rankka. Tuo mitä kerroit, kuulostaa niin tutulta. Samoja pohdintoja ja haavoja. On onneksi ihana huomata, että meillä molempia nuorempien sisarusten syntymät ovat parantaneet noita haavoja. Antaneet korjaavia kokemuksia. Yritetään molemmat nähdä itsemme armollisesti. Toimimme varmasti niin hyvin äiteinä silloin kuin osasimme juuri niissä olosuhteissa. Kaikkea hyvää perheellenne. <3

Janzku

Meillä syntyi 2010 pieni prinsessa rv 24+6 700g syntymäpainolla..alussa kyllä.pelkäsi rakastaa.mutta oltiin jo aikanaan päätetty että jos selvitään aktiivihoidon rajalle niin selvitään kaikesta...nyt likka aloitti juuri eka luokan <3

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos kokemuksenne jakamisesta. Teidänkin tyttö on ollut noin pieni ja pienillä viikoilla. Alku oli varmasti todella pelottavaa - kaiken kaikkiaan. Miten niin hauraasta ihmisen taimesta saadaan autettua pikku hiljaa vahvistuva vauva.  Siinä on aina jotain niin ihmeellistä. Ihan varmasti teidän päätöksestä ja asenteesta on ollut apua. Ja nyt teillä on sitten pieni eka luokkalainen. Niin ihana selviytymistarina! <3 Toivottavasti koulu on lähtenyt hyvin liikkeelle. Pitäkää rakkaudesta huolta. <3

Akv

Meillä 32+5 ja 36+1 syntyneet pojat nyt 1,5v ja 7,5kk. Esikoinen rupsahti erittäin yllättäen ja suht nopeasti eikä yhtään oltu osattu varautua.. olo oli aika ns lamaantunut olihan se ihan super ihana jne mutta se järkyttävä pelko joka esti innostumasta liikaa.. kaikista inhottavinta oli ne koneet mitkä piipitti lasten vierellä yleensä turhaan ja sai aikaan melkein sydämin.. vieläkin jos sen äänen kuulee tulee sellainen ahistava olo.. nyt poika on reipas ja iloinen ikäänsä vastaava joskin siro :) nuorempi oli Senverta iso että selvisi valohoidolla ja "miljoonilla" verikokeilla :) ovat itseasiassa nyt aika saman kokoisia ja periaatteessa samaa vaatekokoa käyttävät :D

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Juu - ne piipittävät laitteet. Ja kun et kuule laitteita, mietit niitä. Yöt valvot puhelinta. Se epätietoisuus on rankkaa. Sydäntä lämmittää kuulla, että teillä on kaikki mennyt hyvin vaikka pojat ovat olleetkin pieniä. <3 <3 <3

Vierailija

Kuopukseni syntyi hätäsektiolla istukan osittaisen irtoamisen vuoksi 35+6. Ei siis mitenkään hirveän pieni, mutta lastenosaston kautta viereeni. Paino vauvalla tippui viisi pvää, vaikka pidin kiinni sovituista maitomääristä, jotka pumppasin. Purin hammasta aina ruokaa itselleni hakiessa yhteiseltä pisteeltä, etten olisi purskahtanut itkuun muita hyvinvoivia vauvoja ja äitejä nähdessäni. Huoneessani itkin paljon. Mieli oli musta mutta onneksi noista päivistä ja öistä selvittiin.
Kiva blogi sulla, aitoa asiaa:)

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kokemuksesi oli varmasti rankka. Ja tuo alun vauvan painon putoaminen saa olon niin epävarmaksi, pahimmillaan epäonnistuneeksi. Hormonit saa mielen muutenkin herkäksi ja muiden "onni" korostuu. Oli hyvä, että uskalsit itkeä. Itkusi sai tulla tulla ulos. Onneksi te molemmat selvisitte haastavan alun jälkeen hyvin.  <3

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta. <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpo-säätiössä. Hän myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista. Rakkaus kuuluu Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa
Facebook

Ota yhteys bloggariin
puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram