Kun aloin odottaa esikoistani, tiesin sisimmässäni, että minusta tulee äiti yksin. Oli selvä, että minun ja hänen isänsä yhteiselo ei onnistuisi. Tulevan lapseni isättömyys mietitytti paljon.

 

Lapseni isä halusi vain minut. Minä en halunnut häntä miehekseni, vain ainoastaan isäksi lapselleni. Emme päässeet yhteisymmärrykseen ja tiet erosivat lopullisesti.

 

Otin asian puheeksi neuvolassa ja lastenvalvojan luona. Pohdimme yhdessä, miten aikanaan kertoisin lapselleni hänen isästään. Halusin puhua totta ja jättää negatiiviset asiat taakseni.

 

Aika kului.

 

Tapasin murun. Murun kanssa puhuimme lapseeni liittyvät asiat selville parien ensimmäisten treffien aikana. Muru oli kanssani samaa mieltä siitä, että kertoisimme totuuden lapselleni, kun hän alkaisi kysellä asiasta. 

 

Murusta tuli lapselleni isä. Isä, joka oli läsnä elämässä jokaisena päivänä, ottamassa vastaan tunteet kiukusta iloon. Me muodostimme perheen. Saman katon alle muutimme jo parin kuukauden seurustelun jälkeen.

 

Saimme murun kanssa yhteisen biologisen lapsen. Esikoiseni oli silloin jo 4-vuotias. Tuli SE hetki. Tuli kysymys, jota olin odottanut ja pelännyt.

 

”Kuka laittoi äiti minun vauvasiemeneni sinun pimppiisi? Ethän sinä ollut isin kanssa vielä silloin, kun minä synnyin. ”

 

Oli aika kertoa hänelle, että olin ollut rakastunut toiseen mieheen kuin muruun, kun hän sai alkunsa. Vuosien varrella olimme kertoneet esikoiselle ajasta, jolloin olin hänen kanssaan kahden. Nyt vain jatkoimme tarinaa. 

 

Kysyin, halusiko hän nähdä kuvan biologisesta isästään. Hän halusi. Jännitys oli läsnä hetkessä, jolloin avasin laatikon, jossa kuvat olivat.

 

Kaikki tapahtui nopeasti. 4-vuotias oli hetken hyvin utelias. Muru vakuutti, että hän on yhtä paljon isä hänelle kuin aiemminkin.  Esikoinen sai kysymykselleen vastauksen ja kerroimme, että hän saa aina kysyä asiasta. Sitten hän palasi legojen luo. Elämä jatkui.

 

Välissä on kulunut vuosia. Nyt esikoisen 10-vuotissyntymäpäivät ovat jo lähellä. Hänen biologisesta isästään on puhuttu. Kuvia on katseltu satunnaisesti koko perheen voimin. Ikinä he eivät ole tavanneet. Uskon, että hiljalleen alkanut murrosikä nostaa myös tämän asian pinnalle.

 

Olen iloinen, että uusperheessämme on näin avoin ilmapiiri. Tästä olisi voinut kasvaa iso ruma salaisuus, jota vähän pelkäsin.  Uskon itse totuuteen ja se on auttanut pelon sekä epävarmuuden sietämisessä. Uskon ennen kaikkea lapseni oikeuteen kuulla totuus isästään. Haluan, että hän voi olla ylpeä kaikista juuristaan. 

 

En tiedä, koska tulee se hetki, kun esikoinen sanoo: ”Haluan tavata biologisen isäni”. Se jännittää, mutta sitäkin olen odottanut. Haluan, että hän saa olla kokonainen. Tiedän, että hän on kyllin vahva käsittelemään tämän kaiken minun ja murun kanssa. Olen sopinut jo vuosia sitten esikoiseni biologisen isän kanssa, että häneen voi ottaa yhteyttä kun on sen aika.

 

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Jotkut asiat aiheuttavat kirvelevää pahaa mieltä jälkikäteen ja tekee mieli salata ne. En minäkään olisi halunnut, että esikoiseni äidiksi tulo menee näin! 

 

Osa ihmisistä voi vain lisätä kirvelyä. Se saa kirvelyn pahenemaan ja siitä tulee häpeää. Häpeä saattaa kuiskia korviin hyvin synkkiä asioita ja käskeä tukkimaan suun. Älkää suostuko siihen. Hakekaa apua ja yrittäkää selvittää häpeän juuret. Jokaisella on oikeus virheisiin ja yleensä olemme itse itsemme pahimpia syyllistäjiä.

 

Miten olisikin lempeys? Armollisuus? Ymmärrys? Tämän meidän perheen tarinankin voi tulkita monella tapaa. Yhteen blogikirjoitukseen kun mahtuu vain pintaraapaisu. Onko siitä silti mitään hyötyä, että tuomitsee itsensä tai muita? Suurin osa meistä yrittää toimia niin hyvin kuin pystyy vaikeinakin hetkinä. 

 

Olen lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa täysin samaa mieltä. Siksi haluan tähän loppuun jakaa hänen neuvonsa, joka antoi minulle voimaa kirjoittaa tästä minulle vaikeasta aiheesta:

 

”Kun lapselle kertoo myös ikävistä asioista, samalla rakentaa lapsen luottamusta. Kun lapsi oppii, että kurjistakin asioista voi puhua, hän uskaltaa ehkä itsekin myöhemmin puhua omista ongelmistaan vanhemmille. Hän oppii luottamaan, että vanhempi ei vähästä hätkähdä ja että yhdessä voi selvitä vaikeistakin asioista.” (Helsingin Sanomat 17.4.2017

 

 

 

*Oletko sinä joutunut kantamaan lastasi koskevaa salaisuutta? Miltä se on tuntunut? Oletko kertonut hänelle totuuden? Mitä sitten tapahtui? Tai onko sinulta jätetty kertomatta tai kerrottu lapsena jokin sinuun liittyvä salaisuus? Jos joku kertoo tänne oman tarinansa, toivon että kaikki kunnioittavat häntä. En suvaitse tänne kommentteihin minkäänlaista haukkumista. Muistetaan armollisuus. <3

Kommentit (6)

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos Faijahommia. =) Ehkä se kertominen lapselle jännitti ja aavistuksen pelotti. Se auttoi, että olimme aina pikku hiljaa kertoneet tarinaa hänelle. Ja toisaalta murun tuki, me olimme yhdessä siinä.

Uskon, että vanhemman tunteet heijastuvat lapseen noissa tilanteissa ja siksi on tärkeää olla itse sinut tilanteen kanssa. Mutta eivät nämä yksinkertaisia asioita ole. Siksi jokaisen vanhemman täytyy itse punnita ja löytää oikea tapansa toimia. Tämä oli meille oikea ja työ jatkuu läpi elämän. 

Lisbeth

Minun lapseni isä kuoli itsemurhan kautta kun lapseni oli parin kk ikäinen. Vuosia itse pelkäsin ja odotin että milloin kysyy missä hänen isä on. Nyt päälle 4 vuotta ja ollaan välillä katseltu kuvia ja olen kertonut muistoja. Olen kertonut että iskä sairastui pahasti eikä enää jaksanut elää. Se on riittänyt tältä erää. Olen samaa mieltä että vaikeistakin ja ikävistäkin asioista pitää puhua lasten kanssa.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos Lisbeth kokemuksesi jakamisesta. <3 On varmasti ollut välillä rankkaa kantaa lapsen asiaa sisälläsi oman surusi rinnalla. Hienoa, että olet kuitenkin uskaltanut kertoa lapsellesi hänen isästään pala palalta. Tuo kuvien katselu ja muistojen muistelu tuntuu olevan hyvä tapa. Se antaa hyvin tilaa lapsen kysymyksillekin ja luo suhdetta menehtyneeseen isään. Voimia arkeen ja ihanaa kevät aurinkoa. =)

-Tiitiäinen -

Meillä vähän sama tilanne. Nykyinen muruni on toiminut isänä esikoiselleni 1-vuotiaasta saakka. Esikoiseni isä vaan kylmästi jätti minut aikanaan ja sanoi ettei halunnut olla miasään tekemisissä lapsen kanssa. Nykyinen muruni on ollut maailman paras isä esikoiselleni ja myös kahdelle yhteiselle lapsellemme. Odottelemme itsekin tilannetta,että hän kysyy itse asiasta jotain. Olemme sopineet kertovamme myös silloin. Asiaa tosin ei yhtään helpota oma äitini joka vähän väliä möläyttelee tahallaan vaikka ja mitä :( ja ihan vaan kiusallaan.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos kokemuksesi jakamisesta -Tiitiäinen-. <3 Teidän tilanne tosiaan kuulostaa samalta. Ihanaa, että sinäkin olet löytänyt ihanan oman murun rinnalle ja perhe on kasvanut. Esikoisen biologisesta isästä puhuminen menee varmasti oikein hyvin, kun te olette asiasta samaa mieltä murusi kanssa. Toivottavasti äitisi ei möläyttelisi ja antaisi teille rauhan kertoa. Se ei varmasti tunnu kivalta. 

Ehkä sinä voisit näyttää äidillesi tätä blogia ja yrittää selittää asiaa? Äitisi tuskin kuitenkaan haluaa mitään pahaa sinulle. Energiaa asian selvittämiseen! =)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti, vaimo, tytär, isosisko, miniä, koripalloilija, naapuri, seksuaaliterapeutti - yksi nainen, monta roolia. PIkkulapsiperheen arkea ja rakkauden kipinän kanssa taiteilua Marja Kihlströmin tavalla.

Seuraa somessa
Facebook

Ota yhteys bloggariin
puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram