No eiköhän tää tauti mut niellyt ja täällä ollaan sängyn pohjalla. 
Olo on kauhee ja morkkis siitä, että treenit jää katkolle, vielä kauheampi. 
Mutta koska olen superpositiivinen ihminen löydän tästäkin sairastuvasta yhden positiivisen kannan:
 ulkona ei ole yhtään ihmisystävällinen sää, että ajankohtana ihan ok sairastaa.
Kaikista kamalinta sairastamisessa on se, kun ei oikeasti pääse mihinkään liikkumaan.
Ihmisenä, joka ei osaa olla paikallaan, on tuskaa tunnista toiseen tuijotella samoja nurkkia.
Ollessani äitiyslomalla,siinä missä rakastin sitä niin oli se aikas raskasta aikaa.
Täällä tuppukylässä on aika rajallisesti tekemistä ja mä en ole yhtään sellainen äitikerhomiittinki-tyyppi.
Mä olen supersosiaalinen ja tulen kaikkien kanssa toimeen, 
mutta silti mä en jaksa herätä aamulla aikasin vaan sen takia, 
että voin keskustella niin oman kuin muiden lasten kakka-analyysejä muiden
 "mammojen" (mun vihatuimmat sanat kärkipää) kanssa. 
Samalla jutella miten on pituus ja painokäyrät nollilla ja plussilla 
kun ne omat hellantertut juoksee vieressä.
  Tossahan ne kirmaa, voidaanko puhua jostain muusta! 
Mä en ole sen sortin mamma en.
Joillekin nämä sopii ja saavat hyvää vertaistukea mutta mulle ne paikat on vaan karmivia.
Puistoilut sopii samaan kastiin, siellä on ne omat kuppikuntansa jotka ei halua leikkiä sun kanssa.
Ja kun ne omat ystävät on kaikki lapsettomia työssä tai koulussa käyviä heppuja, 
koostuu sun päivät oikeestaan siitä, että päivität vuoron perään facebookkia 
tai selailet ostoskanavien ja kokkiohjelmien välillä. 
Aina kun lapsi herää, oot jo menossa sen kanssa paikasta toiseen, 
kunhan ei tarvi minuuttiakaan enempää katsella kuinka ne seinät kaatuu sun päälle.
Mä en ole tyyppi joka nauttii yksinään olosta, mä ahdistun siitä. 
Olen opetellut siihen ja toisinaan on ihan kivakin olla pari tuntia yksin omassa ylhäisyydessään, 
mutta puhuttaessa kokonaisesta päivästä rupee jo kurkkua kuristamaan.
No, pojan kanssa en koskaan ole yk-sin, mutta neljän seinän sisällä silti. 
Kyllä sen pojan kanssa se yksi päivä menee helposti sisällä hengatessa, 
mutta jomman kumman ollessa kipeänä, 
kun tiedostat että se päivä ei ole jäämässä yhteen, ahdistuu.
Meille siis sopi erihyvin se, että lähin osarina töihin.
Poika on edelleen kotihoidossa, mä en ole kokoajan kotona, 
mutta saan myös nauttia siitä että näen pojan kasvavan.
Pitäisi varmaan opetella nauttimaan siitä omasta ylhäisyydestään.
Miten te sen teette?

Kommentit (4)

ootko ikinä käyny "mammakerhoissa"? :D ite oon paristi käyny ja en oo ikinä puhunu siellä kakasta. ollaa juteltu kouluista, töihin paluusta yms normaalista, ja tietty lapsista, mut onko se nii kauheeta? :D voi riippua kerhoista ja ihmisistä tietty. :)

Oon käynyt muutaman kerran, kakkakeskustelu oli nyt vaan kärjistetty. Enkä sanonut että on kauheeta, ei vaan mun juttu :)

Se voisi toisaalta olla myös aika huvittava keskustelu :D ja siis tottakai mäkin tykkään puhua myös lapsestani, onhan se mun ylpeyden aihe. Mutta kaikella rajansa:) jotenkin en vaan tunne kuuluvani joukkoon noissa kerhohenkisissä paikoissa, voipi toki olla, että en ole löytänyt vielä oikeaa ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blog archive

2015
2014

Kategoriat