Onkohan tämä nyt sitä? Sitä, jota ei nimeltä saa mainita. Sitä U-juttua? Kun vaikuttaa ihan siltä, että leppoisasta ja lupsakasta lapsestani on kuoriutumassa ensimmäisen luokan drama queen. Silloin kun asiat eivät mene arvon näyttelijätär S:n mukaan, saattaa hän heittäytyä suurieleisesti lattialle ja vollottaa hervottoman kokoisia krokotiilin kyyneliä käsivarteensa. Meillä ei siis esiinny mikään selällään potkiva raivotar vaan kylkimakuussa päänsä käsivartensa suojiin peittävä dramaattinen femme fatale. Mistä lie tuonkin oppinut?

Toinen taktiikka on heittäminen. Harmituksen iskiessä kädestä lentää (jälleen suurieleisesti) mikä tahansa asia mikä siinä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Näyttelijättären suureksi harmistukseksi siinä on usein jotain mieluista kuten leipä (suurinta herkkua). Voitte kuvitella miten draaman kaari etenee, kun huomiomme keskipiste tajuaa, ettei saakaan sitä leipää sieltä lattialta takaisin. "Kuinka nuo palvelijani kehtaavat!" 

Tässä kohtaa palvelijat eli me vanhemmat (jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi) olemme pakotettuja aloittamaan sen K-jutun. Olimmehan me niin tuudittautuneet siihen uskoon, että koska S on niin tai-ta-va niin häntä ei tarvinne lainkaan kasvattaa. (Joo, älä nyt hikeenny siellä. Tää oli vitsi. Vit-si. Rauhotu.) Siispä liittoudumme mieheni kanssa yhteiseen rintamaan ja olemme nostamatta sitä pirun leipää sieltä lattialta. Ollaan niinku tiukkoina.

Tosin kaikkien (paitsi mieheni) yllätykseksi, mulle tekeekin vaikeeta olla tiukkana. Mä olisin jo monta kertaa nostanut sen leivän sieltä pöydän alta, puhaltanut pahimmat hiekat ja roskat pois (eiku meillähän oli just siivottu. Niinhän mun piti sanoa) ja antanut sen pikku mussukalle käteen, vain nostaakseni sen nanosekunnin päästä uudestaan. Onneksi, onneksi olen hankkinut tuon riiviön (kaikella rakkaudella) pikkasen itseäni jämäkämmän ihmisen kanssa. Hän nimittäin kasvattaa sekä tytärtään että vaimoaan. Perustelee meille molemmille miksi se leipä nyt jää sinne lattialle. Miksi ruokaa ei saa heitellä. Ihana tyyppi. Kyllä mä hyvin valitsin <3

Ja onneksi S leppyy (vielä) näistä romahduksistaan nopeasti. Olen jopa todistanut kohtausta, jossa dramaattisesti heitetään ämpäri, mutta kun äidin huomio ei kiinnitykään pikku raivottareen niin se ihana ämpäri käydäänkin ihan muina taaperoina hakemassa takaisin ja jatketaan leikkiä. Tosin hieman siellä silmäkulmassa vilkkuu se seuraava kerta. Että miten sen heittämisen ja heittäytymisen voisi tehdä hieman vielä dramaattisemmin, jotta äiti varmasti huomaa. Jatko-osaa siis odotellessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Itseironinen ja avoimen avuton blogi niistä elämän matkoista, joihin päättää hypätä. Hypyn voi suunnitella, mutta lopputulos ei koskaan se mitä luulit!

Welcome aboard!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram