Myönnän ihan kärkeen, että mua tämä päiväkodin aloitus pelotti. Että miten sitä reagoi. Osaako olla aikuinen ja osaako olla nolaamatta itseään kyynelehtimällä dramaattisesti päiväkodin pukukaapissa myötähäpeästä punaisen tarhantädin lohduttaessa ja miettiessä, että " mua niin tarvittais muualla. Ryhdistäydy!".

Tästä syystä toimin niinkuin kuka tahansa korkeasti koulutettu ja sofistikoitunut ihminen: delegoin. Delegoin niin railakkaasti etten ensimmäiseen 1,5 viikkoon vienyt enkä hakenut Sipua. Ihan jotenkin vaivihkaa hoidin homman niin (oikeesti vahingossa) että isi vei ja mummi haki. Luulivat varmaan päiväkodissa, että olin saanut vähintään hermoromahduksen. Olivat varmaan ihan tyytyväisiä.

Mutta tärkeintähän tässä on se, että kyyneliä nolla!

Tai ehkä kuitenkin tärkeintä on se, että kaikki on mennyt hyvin. Sipu on kerännyt mulle sadan vuoden edestä ylpeyden aiheita. Jos vielä tulee paljonkin lisää niin rinta kääntyy kaikesta röyhistelystä ympäri. Meidän pieni ihmisen alku on kuulemma oikein valmis päiväkotiin (tarkoittaako tämä sitten kuitenkin samaa kuin helposti laitostuva?), reipas, iloinen ja oikea ilo hoitajille. Voisiko äidin sydäntä ja sielua paremmin helliä? (No, suklaa toimii kans aina...)

Eli olen saanut olla tytöstä ihan superylpeä. Paitsi silloin kun s oli napauttanut toista lasta lelulla päähän. Kauhean typerä fiilis tuli itselle. Ihan kuin olis itse mennyt pamauttaan sitä lasta. Ihan ku se olis mun vika jotenkin. Olin hippasen nolona. Odotellaans vaan sitä hetkeä kun tulee kotiin viestin kanssa: läimäytti pussaamista yrittävää poikaa. Tai vielä pahempi: yritti väkisin pussata poikaa. Apua!

Lisäksi S on ottanut hoitajiaan kohtaan saman taktiikan kuin kotona: pikku tihutöistä pääsee paremmin pälkähästä kun joko a) ei kuuntele tai b) hymyilee kauniisti vaikka jatkaa tekemistään. Korvat on välillä ihan koristeena ja vaikka kuuleekin ihan hyvin että kielletään, niin saattaa vaan katsoa olan yli ja jatkaa matkaa. Yleensä ojaan. Yleensä siellä on vettä.

S nukkuu päiväkodissa hyvin (tosin vähemmän kuin kotona, täällä on niin tylsää että uni maistuu), syö muidenkin ruuat (koko rahalla, kun kerran on maksettu) ja leikkii reippaasti. Tankkaa välillä aikusten sylissä turvaa ja sitten juoksee taas leikkeihin. Kaikki ajettavat laitteet ovat kovalla kulutuksella. Päiväkodissa sanottu ensimmäinen sana oli auto. Isin tyttö.

Ja S on tainnut löytää ensimmäisen parhaan kaverin! M:n kanssa tanssitaan Kengurumeininkiä ja kikatellaan omille jutuille. Kuinka hellyyttävää.

Eli ei hassummin ensimmäisten viikkojen saldoksi. Mites teillä muilla on mennyt?

 

Kommentit (2)

-lorea

Ihanaa, voin samaistua tekstiisi! Meidän 1v 2kk tyttö aloitti viikko sitten ja myös minä delegoin hakuhommat, mieheni on vienyt ja hakenut. Kaikki on mennyt hyvin, tyttö odottaa aamuisin innoissaan että pääsee muiden lasten luokse. En olisi uskonut että meidän arkuuteen taipuvainen tytär voi olla noin onnellinen ja sosiaalinen. Näköjään nyt oli paras mahdollinen aika mennä päiväkotiin, kun tyttö on niin kiinnostunut muista ihmisistä. Ensi viikolla minäkin alan viemään, tiedän jo että pitää antaa lapsi hoitajan syliin ja huiskuttaa pikaiset heipat, ei tarvi jäädä halailemaan vaikka kuinka tekisi mieli...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi Lorea miten ihana kuulla! On ihana huomata, että kaikkihan meneekin ihan hyvin. Itsestä huolimatta ;) (Ihan varmasti myös ens viikolla. Mä vein ekan kerran viime viikolla ja itkuhan siitä tuli. Että silleen)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Itseironinen ja avoimen avuton blogi niistä elämän matkoista, joihin päättää hypätä. Hypyn voi suunnitella, mutta lopputulos ei koskaan se mitä luulit!

Welcome aboard!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram