Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään, saatatte muistaa erinäiset vaiheet, joita meillä on ollut näiden nukkumishommien kanssa. Välillä ollaan nukahdettu ihan itsekseen, välillä on saanut itse nukahtaa lattialle lapsen sängyn viereen kakaran yhä valvoessa. Välillä ollaan nukuttu kiltisti omassa sängyssä ja välillä vain äidin kainalossa isossa sängyssä.

Noh, nyt on ollut pidempään sellainen hyvä kausi. Tyyppi on nukahtanut jopa päiväunille itsekseen ja ihan sinne omaan punkkaansa. Olishan se pitänyt arvata, että tyyntä myrskyn edellä. Tai ettei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tai jotain muuta aivan yhtä älytöntä ja asiaan lopulta sopimatonta sananlaskua.

Pääsiäinen ja ehkä myös perjantain treffipäivän (siitä myöhemmin lisää, teki niiiiiiiin hyvää parisuhteelle) aiheuttama ikävä sai minut lankeamaan tyhmimpään ansaan ja nukkumaan lauantaina päikkärit Sipu kainalossa. Tiedän! FAIL! Mutta kun oli niin ihana saada se tuhisija siihen kainaloon. Sipuhan huomasi heti tilaisuutensa koittaneen ja vaati myös sunnuntaina ja tietenkin myös tänään maanantaina päästä isoon sänkyyn. Ja koska olen välillä täysin selkärangaton äiti mitä tulee läheisyyteen tuon tärpästikkelini kanssa, niin minähän sanoin että joo, tottakai.

Voi sitä stand up shown määrää! Suuri osa tosin toteutettiin makuultaan, joten pitäiskö sitä sittenkin kutsua lay down showksi. Mä leikin nukkuvaa ja hautasin päätäni peiton alle, purin poskiani ja yritin kyyneleet silmissä olla nauramatta ääneen. S lauloi "paljon onnea vaan" ehkä viis kertaa (en vieläkään tosin tiedä kenelle), luetteli pitkät pätkät "Hyvän yön höyryjuna"-kirjastaan ulkoa, laski tarmokkaasti (ja hieman hyppelehtien) ainakin seitsemään, luetteli kaikki tietämänsä värit, nauroi, kikatti, puhui siansaksaa ja häsläsi. Peitto pois, peitto takaisin, isin peitto, minun peitto, peittopeittopeitto.

Kun se tyyppi vihdoin sammui siihen viereeni, pitäen kaulastani hennolla kuristusotteella varmistaen etten varmasti pääsisi huomaamatta karkaamaan (voi harmi, oli pakko ottaa kans päikkärit), niin kummastelin omaa reagoimistani. Miten joskus ne ihan samat pelleilyt saavat minut raivon valtaan ja olen ihan epätoivoinen että "eikö toi perhanan kakara IKINÄ nuku!" ja sitten toisella kertaa, niinkuin tänään, nauran katketakseni sen jutuille. Miten ohut voikaan olla se veteen piirretty viiva, jossa oma jaksaminen heilauttaa mielialaa ja joustamisvaraa suuntaan tai toiseen. Kummallista tämä äitiys. Niin ihanan kummallista.

Kommentit (2)

Annika P. Hullabaloota

Tosi hauska kirjoitus! Tunnistan ihan itseni tuosta " Eikö tuo perhanan kakara ikinä nuku." lauseesta. Välillä lapsen temppuiluja jaksaa paremmin, ja kun itse on oikein väsynyt, ei sitä jaksaisi sitten millään. Toivotaan että teillä jatkossakin nukuttaisiin hyvin!

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Jos minulla olis valta, muuttaisin sanonnan että uni vanhin voitehista. Kun on itse saanut nukkua niin kummasti jaksaa enemmän. Huojentavaa kuulla, että meitä kakaroitaan välillä kiroavia äitejä on enemmänkin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Itseironinen ja avoimen avuton blogi niistä elämän matkoista, joihin päättää hypätä. Hypyn voi suunnitella, mutta lopputulos ei koskaan se mitä luulit!

Welcome aboard!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram