Olen viime viikot ollut kuin tulisilla hiilillä, kuulostelen maanisesti jokaista aivastusta ja sydän pamppaillen lukenut päiväkodin alati kasvavaa infektiolistaa: kihomatoja, parvorokkoa, enterorokkoa... Ajattelin, että sit menee kyllä hessu, jos toi muksu taas sairastuu just ennen lähtöä. Mietin jo, että pidän sen jouluun asti jossain kuplassa, ettei mikään maailman tauti koske siihen. Aivan se ja sama vaikka itsellä on viimeisen kuukauden ollut nenä tukossa, kurkku kipeä ja muutenkin sellainen olo kuin olis jäänyt katujyrän ja villihevoslauman alle  kunhan toi muksu pysyy terveenä. (Ja kunhan rakas aviomies säästyy miesflunssalta. Sitä  mä en kans ehkä kestäis.)

En ees meinannut uskaltaa alkaa pakkaamaan, etten kiroais lähtöä. Viimeksi niiden käyttämättömien kesävaatteiden purkaminen laukusta lähenteli jotain eroprosessin kieltämisvaihetta. Vielä kentälläkin mietin, etten huokaisee helpotuksesta ennen kuin koneen pyörät koskee lomakohteen maaperää. Työkaveri meinaan kertoi, että kerran (one time at a band camp..) olivat jo juhlineet että huh, koneessa ollaan. Sitten tuli kuulutus: "sairastapauksen johdosta palaamme Helsinkiin." Se tästä nyt vielä puuttuisi.

Kyseenalaistin kyllä itseni muutamaankin otteeseen tämän matkan kanssa. 12 tunnin lento  Aktiivinen lapsi. Lapsella ei omaa paikkaa. Mitä ihmettä Mä olin mennyt tekemään?!?!

Näin jälkeenpäin ajatellen lento meni ihan hyvin. Siis jos ei ota huomioon että a) tavarat mystisesti räjähtivät jalkatilaan ja ihan itsekseen kulkeutuivat naapurinkin puolelle, b) yölennosta huolimatta kauneusunet jäivät lähinnä tasolle "jos olet miss maailma niin sitten riittää." c) kun vihdoin saat rauhattoman lapsen nukahtamaan syliisi niin ettei hujopin jalat potki edessä istuvan penkkiä tai vierustoverin kylkiluita, et halua liikahtaakaan ettei nukkuva peto heräisi. Tämä aiheuttaa lihasjumeja ja nukahtavia raajoja (hyvä että edes joku osa nukkui). Ei siis mikään rentouttava matkustuksen muoto.

Tästä kaikesta huolimatta olin onnellinen ettei matkaseuralaiseni ollut se 3-vuotias Frozen-prinsessa, joka vielä kello kolme aamuyöstä huusi niin, että kone raikasi: "Mä en haluu-uu-uu-uuuuu nukkua!"  Kaikki sympatiat vanhemmille ja urhoollisuusmerkki kun eivät menettäneet hermojansa. 

P.s. Kyllä se kello sitten vääjäämättä kulki eteenpäin ja ne renkaat koskettivat vihdoin maata. Mutta missä? Sitä en kerrokaan ihan vielä. Sen voin kertoa, että kyllä tarkenee! 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Itseironinen ja avoimen avuton blogi niistä elämän matkoista, joihin päättää hypätä. Hypyn voi suunnitella, mutta lopputulos ei koskaan se mitä luulit!

Welcome aboard!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram