Kirjoitukset avainsanalla huono omatunto

Meillä oli tuossa viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Sellainen pumpulinen siis. Ja koska itse olin ehdottanut sellaista järjestelyä, että lahjojen sijaan vuorovuosina järkkäillään toinen toisillemme jotain hääpäiväjuhlallisuuksia, niin eihän siinä auttanut kuin kaivella hyvien ideoiden pussukkaa ihan pohjia myöden ja laittaa yllätystä kasaan. (Ja siis mitä mä oikein ajattelin? "Ei tarvii mitään lahjoja". Kyllä sitä ihminen on välillä tyhmä.)

Olin suunnitelmissani hieman itsekäs. Siis ihan sillain terveesti vaan. Halusin irtioton arjesta ja vähän sellaista aikuisten kesken juhlimista. Tiettäkste? Sillain ettei tarvii ravintolassa joko juosta lapsen perässä tai sitten istua yksin kun on toisen vuoro leikkiä Usain Boltia. Tai Boltia. Sitä koiraa. Ja sillain ettei tarvii miettiä voinko ottaa vielä toisenkin lasin viiniä. Tai mennä ajoissa nukkumaan. Tai... No, kyllä te tiedätte.

Päätin siis, että perjantaina me lähdetään kohti Länsisatamaa ja koko viikonlopun vietämme Etelä-Helsingissä. (Tää tarkoittaa siis Tallinnaa. suom.huom.) Lillutaan kylpylässä, käydään hieronnassa, syödään hyvin ja juhlitaan.Tän Juhis varmaan arvaskin, vaikka herrasmiehenä yritti esittää, ettei ollut mitään hajua. (Ei Oscaria tästä roolisuorituksesta). Mutta sitä se ei arvannut, että lauantaina kylpylässä ihan iholle asti sukeltanut heppu oliskin hänen bestmaninsa ja että allasbaarin tiskillä maljaa nostaisikin koko meidän hääseurue, bestman ja kaasot puolisoineen. Ullatuus!

Tällaisten kinkereiden harvinaisuus on samaa luokkaa Big Footin näköhavaintojen kanssa: neljästä pariskunnasta kolmella on alle 3-v lapsi. Että ihan ei joka viikonloppu saa tätä jengiä kasaan ilman niitä pikku vipeltäjiä. (Tapahtuman harvinaisuudesta johtuen voitte vain kuvitella, että viikonlopun kuvamateriaali oli samaa tasoa niiden Big Foot-kuvien kanssa...)

Oli siis aivan mahtava viikonloppu. Mutta samalla tuskainen. Mun pään sisällä nimittäin jylläs niin ristiriitaiset fiilikset että mietin jo ilmoittautumista Kauniiden ja Rohkeiden käsikirjoitus-tiimiin. Kesken naurunremakan tuli meinaan se hidastus ja jähmetys ja kauhee ikävä. Mun ja Sipun henkinen napanuora on kesän aikana lyhentynyt taas ihan minimiin ja vaikka se symbioottinen elämänmuoto alkaakin kiristään kaikkien pinnaa, niin silti olikin yllättävän haikeeta kun se ei ollutkaan mukana. Kaikkialla näki vaan suloisia lapsia ja mietti, että voi vitsi ku Sipukin olis tässä, kun se niin tykkäis tästä ja tosta ja...

Ja sitten vielä se huono omatunto. Oonko ihan huono äiti kun ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen tunteettomasti hylkään lapseni vaan jotta pääsen miehen kanssa pois. (Oikeesti en haluu tähän mitään sellaisia vastauksia, että MÄ en kyllä olis lähtenyt koska MÄ oon uhrautuvainen äiti ja MÄ kyllä pystyn odottamaan, että mun lapseni on täysikäinen ennen kuin alan itse elään koska MÄ olen täydellinen äiti. Että pidä vaan ne mielipiteet siellä paremman äidin käsikirjan välissä.) Kovasti yritin itselleni vakuutella ja järkisyin perustella että mummi ja Bobi-koira ovat Sipulle niin läheisiä ja rakkaita että sillä on kaikki hyvin. Että loppuviimein tää tekee kaikille hyvää. Että tää on ihan ok.

Ja niinhän se olikin. Ja jos ei koskaan ole terveesti itsekäs ja vaan suorittaa äitiyttä, koska jonkun mielestä niin pitää tehdä, niin jossain vaiheessa palaa loppuun. Ja unohtuu se, että oletkin ihmisenä jotain enemmän kuin äiti. Olet vaimo. Ystävä. Nainen (vaikka käyttäydytkin kuin pahainen pikkulikka). Kyllä näistä rooleista ja niiden keskinäisistä ristiriidoista saa ihan hyvät skitsofrenia-bileet aikaan. Ei sihen tarvita enää mitään "Täydelliset äitylit"-ryhmän joukkolynkkausta.

Mutta nyt juuri mä tarvitsisin unta. Paljon unta. On se vaan niin pirun raskasta olla terveesti itsekäs.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lupasin edellisessä postauksessa palata näihin fiilisasioihin. Että miltä nyt tuntuu. (Kuulostaa ihan siltä ku olisin voittanut olympiamitalin ja Kaj Kunnas olis saanut kampattua mut haastatteluun. En oo, mutta ei siitä kyllä mitään haittaakaan olis jos joku ihan sellasen pienen palkinnon mulle antais. Vaikka sellasen tontin.) En siis oo ihan varma vielä itsekään miltä tuntuu. Mutta tuntuu. Isosti.

Päivät on yhtä tunteiden vuoristorataa. Lounaalla tuijottelen muiden lapsia huokaillen, välillä salaa kyyneliä silmäkulmasta pyyhkien ja omaani ikävöiden. Käyttäydyn ku vastarakastunut teinityttö, tuijottelen pupillit sydämenmuotoisina typykän kuvia ja pääsääntöisesti höpötän vaan siitä: "S kato eilen teki sitä ja S on kato sellanen ja voi että ku S on niin mainio ku se...". Kohta saan kyllä lounaallakin istua ihan yksin kun ei muut enää jaksa kuunnella, edes kohteliaisuudesta. Kehityskeskustelussakin varmaan käydään läpi se, kuinka olis hippasen tehokkaampaa, jos en ihan koko ajan katselis tippa linssissä videoita siitä, kuinka S syö hiekkaa tai kävelee kaatumatta. Tai jos edes katselisin vaan itse enkä pakottais työkaveriakin katsomaan.

Olis pitänyt uskoa ystävääni, kun hän kertoi omista kokemuksistaan työhönpaluusta. Siitä kuinka koko ajan tuntui kuin olis ollut väärässä paikassa. Työpäivät menee suht hyvin (teen mä töitäkin, enkä vaan ikävöi ja ulise) mut pahinta on se kun lähden kotiin. Sillon sitä on jossain omituisessa välitilassa, jossa ajan ja tilan funktio venyy potenssiin sata vähän niinku jossain omituisessa unessa, jossa juokset ja juokset mutta et pääse eteenpäin. Pitäis olla jo kotona, eikä jossain typerässä ruuhkassa autossa jonottamassa tai pyörällä liian jyrkässä mäessä tyhjää sutimassa. Missä on se teleportaatiolaite kun sitä eniten tarvitsee?!

Ja mitä ihmettä tapahtui sille: "nyt kun meen töihin niin saan taas oman elämäni eri roolit takaisin ja pääsen toteuttamaan itseäni kokonaisvaltaisesti." (Okei, en mä noin ajatellut, mutta olisin voinut. Olis kuulostanut aika aikuismaiselta, vai mitä?) Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti. Kaikki vapaa-aika pitää käyttää siihen, että on äiti. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että tekis jotain ihan vaan muina mimmeinä, saa aikaan pienen huonon omantunnon piston sydämessä. "Enhän mä nyt voi, kun se on ollut musta jo koko päivän erossa muutenkin. Kyllä mä nyt vaan menen ihan suoraan kotiin."

Ei helvetti. Eihän tässä nyt oo taas mitään järkeä! Miten ihmeessä onnistun aina vetämään asiat sillain ihan pikkasen vaan äärilaitaan? Mites sit toi parisuhde? Ystävät? Harrastukset? Onks niitä kohta jos en ala hieman puhkomaan tätä vauvakuplaa? Tuokaa nyt joku mulle hyvänen aika sellanen neula! Iso ja terävä!

Kommentit (6)

Vierailija

Pahoittelen, tuo sama tuttu tunne että oot aina väärässä paikassa (pitäis olla töissä kun oot kotona ja kotona kun oot töissä ja harrastaa ja nähdä ystäviä ja ainiinjoo-onhan-mulla-se-aviomieskin) tulee jatkumaan vielä monta vuotta.
Mutta jos yhtään lohduttaa niin et ole yksin! Sama ongelma on monen monituisella muullakin naisella! Itsellänikin ollut jo monta vuotta... Nimimerkillä esikoinen menee syksyllä kouluun mutta tää tunne ei oo poistunut.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi ei. Mä jotenkin luulin, että pääsisin kohta tästä huonosta omasta tunnosta eroon ja voisin keskittyä johonkin toiseen neuroosiin :) Mitenköhän kauan toi mies jaksaa mun höpinöitä ennen ku heittää mut pihalle? (Ja tällä tarkoitan siis ihan kirjaimellisesti ulos, pois kotoa, omiin puuhiin ja omaa aikaa viettämään. No drama here ;) )

Vierailija

Asian ytimeen menit Mirva! olen seurannut vierestä montaa äitiä jotka ovat läpikäyneet saman mutta sinusta poiketen he eivät ole tajunneet että elämässä on muutakin kuin se Lapsi. Lapsettomana ihmisenä en ole koskaan päässyt siihen äitien salakerhoon ja näin ollen olen menettänyt monta ystävää. Hienoa oivallusta! P.s töissä en jaksa YHTÄÄN vauva-jaarittelua! Tiettyyn pisteeseen asti niitä ninnu-herberttien kuvia jaksaa katsella mutta liika on aina liikaa...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi miten surullista molempien osapuolten kannalta jos ystävyys hiipuu lapsien takia. Ei tässä salakerhossa kyllä mitään niin hienoa ole että voisin lapsettomista ystävistä sen vuoksi luopua! Välillä sitä oikein tarvitsee niitä lapsettomia puhkaisemaan sitä omaa vauvakuplaa ja juttelemaan jostain muustakin kuin "no, ei sit nukuttu viime yönä koska hampaat"-jutuista.

"ninnu-herbertti" LOL :)

Teija / Pirppunen-blogi

Itse olen ollut vuoden verran takaisin töissä (tosin vuodenvaihteeseen asti joustavalla hoitovapaalla 3 pvää vkossa) ja nyt se töihin täysillä paneutuminen onnistuu jo aika hyvin. Meillä päiväkodin aloittaminen meni loistavasti ja neiti viihtyy siellä; varmaan sekin omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että töissä pystyy keskittymään (yleensä) täysillä töihin. 

Mutta voin täysin samaistua tähän: "Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti." 

Itseltä ei oikeasti löydy aikaa mihinkään muuhun kuin työhön ja äitiyteen. Kun on ollut pitkän työpäivän erossa lapsesta, en halua tehdä mitään muuta kuin viettää aikaa lapseni kanssa nukkumaanmenoaikaan asti. Välillä on pakko, mutta yleensä teen kaikki muut "välttämättömät" asiat vasta kun lapsi nukkuu. Joka tarkoittaa sitä, että illat kuluvat kotitöissä ja ns. omaa aikaa ei juurikaan ole, parisuhdeaikaa vielä vähemmän. Mutta en tiedä miten muutenkaan tätä elämänvaihetta voisi elää; jos lapsi viettää työpäivän ajan erossa äidistään, minusta on väärin istuttaa hänet kotona television ääreen, jotta äiti saa hetken levätä - vaikka selkeästi monesti itse sellaista lepohetkeä kaipaisi. 

Olen kyllä ihmetellyt, että miten sitä ennen oli töiden jälkeen niiiiiin paljon vapaa-aikaa ja vaikkapa kotitöistä ei koskaan tullut ongelmaa. Nyt tuntuu, että tiski- ja pyykkikoneen täyttäminen yhden illan aikana on jo huippusuoritus. 

http://pirppunen.blogspot.fi

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Teija, ollaan siis kohtalontovereita tämän eroahdistuksemme kanssa. Meilläkin S menee päiväkotiin vasta elokuussa. Tieto että tirppana on isin kanssa puuhailemassa, helpottaa kummasti. Saa nähdä kuinka paljon itken sitten syksyllä. No, kuulette siitä varmasti. Ihan ku mä nyt hiljaa osaisin olla...

Mutta joo, noi kotityöt. Mistä niitä aina tuleekin? Kun justhan mä ne lasten vaatteet pesin. Outoa. Tosin täytyy myöntää että vihasin ennenkin imurointia. Ja nykyään tulee lattiat pestyä paljon useemmin kun on toi likaindikaattori (jota lattialla möyriväksi lapseksikin kutsutaan) joka melko tehokkaasti paljastaa jos on luistanut moppihommista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.