Kirjoitukset avainsanalla paluu töihin

Lupasin edellisessä postauksessa palata näihin fiilisasioihin. Että miltä nyt tuntuu. (Kuulostaa ihan siltä ku olisin voittanut olympiamitalin ja Kaj Kunnas olis saanut kampattua mut haastatteluun. En oo, mutta ei siitä kyllä mitään haittaakaan olis jos joku ihan sellasen pienen palkinnon mulle antais. Vaikka sellasen tontin.) En siis oo ihan varma vielä itsekään miltä tuntuu. Mutta tuntuu. Isosti.

Päivät on yhtä tunteiden vuoristorataa. Lounaalla tuijottelen muiden lapsia huokaillen, välillä salaa kyyneliä silmäkulmasta pyyhkien ja omaani ikävöiden. Käyttäydyn ku vastarakastunut teinityttö, tuijottelen pupillit sydämenmuotoisina typykän kuvia ja pääsääntöisesti höpötän vaan siitä: "S kato eilen teki sitä ja S on kato sellanen ja voi että ku S on niin mainio ku se...". Kohta saan kyllä lounaallakin istua ihan yksin kun ei muut enää jaksa kuunnella, edes kohteliaisuudesta. Kehityskeskustelussakin varmaan käydään läpi se, kuinka olis hippasen tehokkaampaa, jos en ihan koko ajan katselis tippa linssissä videoita siitä, kuinka S syö hiekkaa tai kävelee kaatumatta. Tai jos edes katselisin vaan itse enkä pakottais työkaveriakin katsomaan.

Olis pitänyt uskoa ystävääni, kun hän kertoi omista kokemuksistaan työhönpaluusta. Siitä kuinka koko ajan tuntui kuin olis ollut väärässä paikassa. Työpäivät menee suht hyvin (teen mä töitäkin, enkä vaan ikävöi ja ulise) mut pahinta on se kun lähden kotiin. Sillon sitä on jossain omituisessa välitilassa, jossa ajan ja tilan funktio venyy potenssiin sata vähän niinku jossain omituisessa unessa, jossa juokset ja juokset mutta et pääse eteenpäin. Pitäis olla jo kotona, eikä jossain typerässä ruuhkassa autossa jonottamassa tai pyörällä liian jyrkässä mäessä tyhjää sutimassa. Missä on se teleportaatiolaite kun sitä eniten tarvitsee?!

Ja mitä ihmettä tapahtui sille: "nyt kun meen töihin niin saan taas oman elämäni eri roolit takaisin ja pääsen toteuttamaan itseäni kokonaisvaltaisesti." (Okei, en mä noin ajatellut, mutta olisin voinut. Olis kuulostanut aika aikuismaiselta, vai mitä?) Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti. Kaikki vapaa-aika pitää käyttää siihen, että on äiti. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että tekis jotain ihan vaan muina mimmeinä, saa aikaan pienen huonon omantunnon piston sydämessä. "Enhän mä nyt voi, kun se on ollut musta jo koko päivän erossa muutenkin. Kyllä mä nyt vaan menen ihan suoraan kotiin."

Ei helvetti. Eihän tässä nyt oo taas mitään järkeä! Miten ihmeessä onnistun aina vetämään asiat sillain ihan pikkasen vaan äärilaitaan? Mites sit toi parisuhde? Ystävät? Harrastukset? Onks niitä kohta jos en ala hieman puhkomaan tätä vauvakuplaa? Tuokaa nyt joku mulle hyvänen aika sellanen neula! Iso ja terävä!

Kommentit (6)

Vierailija

Pahoittelen, tuo sama tuttu tunne että oot aina väärässä paikassa (pitäis olla töissä kun oot kotona ja kotona kun oot töissä ja harrastaa ja nähdä ystäviä ja ainiinjoo-onhan-mulla-se-aviomieskin) tulee jatkumaan vielä monta vuotta.
Mutta jos yhtään lohduttaa niin et ole yksin! Sama ongelma on monen monituisella muullakin naisella! Itsellänikin ollut jo monta vuotta... Nimimerkillä esikoinen menee syksyllä kouluun mutta tää tunne ei oo poistunut.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi ei. Mä jotenkin luulin, että pääsisin kohta tästä huonosta omasta tunnosta eroon ja voisin keskittyä johonkin toiseen neuroosiin :) Mitenköhän kauan toi mies jaksaa mun höpinöitä ennen ku heittää mut pihalle? (Ja tällä tarkoitan siis ihan kirjaimellisesti ulos, pois kotoa, omiin puuhiin ja omaa aikaa viettämään. No drama here ;) )

Vierailija

Asian ytimeen menit Mirva! olen seurannut vierestä montaa äitiä jotka ovat läpikäyneet saman mutta sinusta poiketen he eivät ole tajunneet että elämässä on muutakin kuin se Lapsi. Lapsettomana ihmisenä en ole koskaan päässyt siihen äitien salakerhoon ja näin ollen olen menettänyt monta ystävää. Hienoa oivallusta! P.s töissä en jaksa YHTÄÄN vauva-jaarittelua! Tiettyyn pisteeseen asti niitä ninnu-herberttien kuvia jaksaa katsella mutta liika on aina liikaa...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi miten surullista molempien osapuolten kannalta jos ystävyys hiipuu lapsien takia. Ei tässä salakerhossa kyllä mitään niin hienoa ole että voisin lapsettomista ystävistä sen vuoksi luopua! Välillä sitä oikein tarvitsee niitä lapsettomia puhkaisemaan sitä omaa vauvakuplaa ja juttelemaan jostain muustakin kuin "no, ei sit nukuttu viime yönä koska hampaat"-jutuista.

"ninnu-herbertti" LOL :)

Teija / Pirppunen-blogi

Itse olen ollut vuoden verran takaisin töissä (tosin vuodenvaihteeseen asti joustavalla hoitovapaalla 3 pvää vkossa) ja nyt se töihin täysillä paneutuminen onnistuu jo aika hyvin. Meillä päiväkodin aloittaminen meni loistavasti ja neiti viihtyy siellä; varmaan sekin omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että töissä pystyy keskittymään (yleensä) täysillä töihin. 

Mutta voin täysin samaistua tähän: "Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti." 

Itseltä ei oikeasti löydy aikaa mihinkään muuhun kuin työhön ja äitiyteen. Kun on ollut pitkän työpäivän erossa lapsesta, en halua tehdä mitään muuta kuin viettää aikaa lapseni kanssa nukkumaanmenoaikaan asti. Välillä on pakko, mutta yleensä teen kaikki muut "välttämättömät" asiat vasta kun lapsi nukkuu. Joka tarkoittaa sitä, että illat kuluvat kotitöissä ja ns. omaa aikaa ei juurikaan ole, parisuhdeaikaa vielä vähemmän. Mutta en tiedä miten muutenkaan tätä elämänvaihetta voisi elää; jos lapsi viettää työpäivän ajan erossa äidistään, minusta on väärin istuttaa hänet kotona television ääreen, jotta äiti saa hetken levätä - vaikka selkeästi monesti itse sellaista lepohetkeä kaipaisi. 

Olen kyllä ihmetellyt, että miten sitä ennen oli töiden jälkeen niiiiiin paljon vapaa-aikaa ja vaikkapa kotitöistä ei koskaan tullut ongelmaa. Nyt tuntuu, että tiski- ja pyykkikoneen täyttäminen yhden illan aikana on jo huippusuoritus. 

http://pirppunen.blogspot.fi

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Teija, ollaan siis kohtalontovereita tämän eroahdistuksemme kanssa. Meilläkin S menee päiväkotiin vasta elokuussa. Tieto että tirppana on isin kanssa puuhailemassa, helpottaa kummasti. Saa nähdä kuinka paljon itken sitten syksyllä. No, kuulette siitä varmasti. Ihan ku mä nyt hiljaa osaisin olla...

Mutta joo, noi kotityöt. Mistä niitä aina tuleekin? Kun justhan mä ne lasten vaatteet pesin. Outoa. Tosin täytyy myöntää että vihasin ennenkin imurointia. Ja nykyään tulee lattiat pestyä paljon useemmin kun on toi likaindikaattori (jota lattialla möyriväksi lapseksikin kutsutaan) joka melko tehokkaasti paljastaa jos on luistanut moppihommista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ensimmäinen viikko töissä on takana. Selvisin siis todistettavasti hengissä. Ainakin fyysisesti. (Paitsi se mustelma kun törmäsin pöydän kulmaan. Onko se muka aina ollut siinä?) Pelkäsin aika paljon pahempaa, mutta ihan kaikkeen en (taaskaan) osannut varautua.

Oletettavasti pehmeet laskut on niiiiin last season, uusinta hottia on heittää vaan suoraan tositoimiin. Taisi pomoni, kahden lapsen äiti, tietää miten pitää mut poissa vessasta itkemästä. Oikeesti, onhan se sekä imartelevaa että ihan aavistuksen pelottavaa, että joku luottaa sun hoitavan hommat ihan niinku ennenkin. Luottavan siihen ettei se vauvakupla olis ainakaan ihan kaikkea tietoa ja osaamista liuottanut aivoista muodostaen vain yksitavuisia, tunnistamattomia tavuja sisältäviä vastauksen tapaisia muminoita.

Koska kyllähän ne aivot nyt vaan on hieman... hmmmm.. miten mä nyt tän sanoisin kauniisti... öö... no, sellaset ettei niissä tunnu pysyvän enää ne sata asiaa järjestyksessä (niinku muka ennen, hah. Juu. Ihan varmasti), kaikki ennen ihan itsestäänselvät loogiset prosessit on sekoittuneet joksikin hieroglyfeiksi päässä ja työtehtävistä on sielun silmissä sellainen epäselvä, hieman tärähtänyt kuva jonka yksityiskohdista ei ihan saa selvää. Edes siristelemällä. Siristelin aika paljon ekalla viikolla. Särki päätä illalla.

Eikä kroppakaan ihan mukisematta oo sopeutunut tuohon jatkuvaan istumiseen. Siis siihen jota viimeksi oon tehnyt silloin kun vauva oli vielä ihan pieni ja sitoi mut siihen sohvan nurkkaan.  Siihen josta muuten valitin, kun en tajunnut että "istu nyt, kohta et enää ehdi"-ohje olis ollut ihan yhtä hyvä kuin "nuku nyt, kohta et enää pysty"-ohje loppuraskaudessa. Yhtä mahdollinen toteuttaa. Mutta nyt kun on ollut istumatta sen vuoden niin koko päivä takapuolen päällä tuntuu jotenkin niin tehottomalta. Joitain pakkoliikkeen omaisia säntäyksiä kohti oman pään sisällä itkevää lasta lukuunottamatta melko vähän oli dynamiikkaa tuossa liikehdinnässä.

Ensimmäinen päivä meni ihan humauksessa. Kotimatka ei sitten niinkään. Että kiitos vaan HSL kun lakkautitte vanhan suoran linjan töihin ja tarjositte tilalle kahden vaihdon ja 30 min pidemmän vaihtoehdon. Ihan selvä parannus palveluun juu. Ihan ääneen tässä kiitän. Luulin tosin että ongelmia tulis vasta talvella, mutta eiiiiii! Ongelmia tuli siinä vaiheessa kun se pirun eka bussi siitä kolmen kombosta ei sitten tullut ku 15 minuuttia myöhässä. Eihän se oo paljoo. Eihän se muuta ku sotki koko lopun matkasuunnitelman. Onneks on herrasmiehiä, jotka tulevat pelastamaan hötkyilevän äidin pysäkiltä ja tarjoavat kyydin kotiin. (Ja ihan oli tuttu miekkonen, ei siis mikään random tyyppi. Että laske nyt vaan se luuri, ei Seiskaa kiinnosta.)

Oon kuitenkin ihan supertyytyväinen, että menin töihin. On kiva jutella niitä kokonaisia lauseita, joiden sisällöltä odotetaan loogisuutta ja sidonnaisuutta edelliseen lauseeseen. On kiva tuntea olevansa eri tavalla tarpeellinen ja eri tavalla osa yhteisöä. Mutta tähän tunnekuohuun en sitten ollutkaan ihan niin valmis kuin luulin. Mun pitää vähän vielä sulatella sitä, miltä musta oikeesti tuntuu. Miltä tuntuu lähteä ennen ku typykkä herää, miltä tuntuu katsoa videoita toisen puistoleikeistä, miltä tuntuu viettää hänen kanssaan 3 tuntia sen aikaisemman 14 sijaan. Mut mä palaan asiaan heti kun pystyn kirjottaan siitä niin, etten koko aikaa itke. Saan muuten porttikiellon käyttää Juhiksen läppäriä. Kyyneleiden suola ei kuulemma oo hyvä näppiksen puhdistaja. Missä niin muka lukee?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.