Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Tuntuuko tutulta: muuten suhteellisen lungi tapaus alkaa iltaa myöden nostaan kierroksia niinku pahempikin Latelan tuunaama peli. Rauhallisesta ja jopa pohtivasta askelluksesta siirrytään ravin kautta täyteen laukkaan ja kanta-askeltajan äitinä olen kovin onnellinen siitä ettei meillä ole alakertaa, jossa se potentiaalinen lastenvihaaja-kerrostalokyylä asuisi tavaamassa taloyhtiön sääntökirjaa. Desibelit nousevat yli työturvallisuusmääräysten (jos tässä työssä sellaisia olis, mutta kun ei ole palkkaakaan niin kukas pienistä nyt välittäis) ja alat ihan tosissaan pohtia, josko ne lapselle ostetut Peltorit mahtuis sulle, kun ei se kersa niitä kuitenkaan suostu itse käyttämään.

Nukkumatin seistessä jo oven pielessä jalkaansa naputtaen ja kelloaan taputtaen (ihanaa, riimittelyä. Pitäisköhän osallistua johonkin räppibattleen?) on napero kuitenkin sitä mieltä, että vois ihan hyvin lukee sen saman kirjan vielä kerran. (Samalla kun itse ajattelen, että vois ihan hyvin vaan mystisesti tuhoutua se sama kirja) Tai ainakin vois ihan hyvin vielä levittää kaikki legot lattialle (mutta ei tietenkään jaksa leikkiä niillä. Puhumattakaan siivoamisesta) sekä tietenkin repiä äidin vaatekaapista kaikki hienosti viikatut työpaidat lattialle. Mitä tahansa muuta koordinaattia kuin se, missä se sänky sijaitsee.

Sitä on itse jo menettämässä toivonsa siitä hetkestä yksinään sohvalla tai parhaimmillaan sen tyypin kainalossa, jonka kanssa tämä perheleikki on aloitettu. Tuskissaan miettii, että miten toi kakara koskaan muka tosta rauhottuu ja nukahtaa. Maalailee jo piruja seinille, että pitääkö (taas) venyttää periaatteita ja ottaa se vaikka viereen nukkumaan, jotta edes joku nukkuis yöllä. Edes hetken. (Ja tällä tarkoitan miestä, joka saa vapaudun potkunyrkkeilykehästä -kortin ja siirtyy evakkoon sohvalle.)

Mutta sitten se Slinky-vieteri yllättääkin jälleen, nappaa unilelut (jatkuvasti kasvavassa monikossa) kainaloonsa ja kiipeää itse omaan sänkyynsä ja huokaisee syvään. Päivän agenda on suoritettu ja seuraavan episodin suunnittelu voi alkaa.

Että sellainen iltavilli meillä. Mites teillä?

Kommentit (2)

Vierailija

Iltavilliys alkoi täällä 1-vuotiaana, kun lapsi oppi kävelemään. Huutoa, naurua, juoksemista, hyppimistä. Joskus yritin jopa pitää väkisin kiinni ettei satuttaisi itseään, mutta en pystynyt.. Maailman väsynein lapsi muuttui villiapinaksi juuri sillä hetkellä, kun sanoin hyvää yötä ja laitoin peittoa päälle. Ja pahimmillaan meno jatkui 4-5 tuntia.. eli lapsi nukahti yhden aikaan yöllä.

Nyt lapsi on 4 vee ja joskus saattaa villiys vieläkin iskeä, mutta onneksi olemme saaneet iltaenergian suunnattua kirjoihin, värityskirjaan, piirtämiseen. Edelleen valvoo klo 22-23 asti ja pärjää 7-8h yöunilla eli meillä ei ole vanhempien omaa aikaa iltaisin. Joskus saatan nukahtaa ennen lasta, mutta kaikille parempi ratkaisu on tämä että ketään ei pakoteta nukkumaan.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Apua! Teillähän on ollut ihan täyspitkän elokuvan näytös joka ilta. Mutta viisaus piilee kyllä varmasti tuossa, että oppii kunkin lapsen omat juonenkäänteet ja kirjoittaa sitten siihen sopivan käsikirjoituksen. Tsemppiä.
P.s. Mä olisin kans useammin ennen lasta nukkumassa mutta miehen mielestä ei voi mennä kahdeksalta nukkuun. Outo.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ensin sitä pystyi vetoamaan siihen, että oli raskaan. "Joo, siis nää hormoonit. Ihan kreisiä." Sitten vedottiin synnytyksen jälkeiseen hormonihöyryyn, imetyshormoneihin, naishormoneihin ja hormoneihin. Että kyllähän sä tiiät, en mä tälle mitään voi.

Luulin kuitenkin, että tää homma vähän rauhottuu ajan myötä. Mutta ei. Yhä edelleen saan keräillä ripsivärejä silmäpusseilta aina kun vaan kuulenkin jossain lapsen itkua. Ei oo kuule yhtään turvallista ajaa pyörällä töihin tuhatta ja sataa, kuunnellen radiota kun sieltä ihan äkkiarvaamatta pärähtää itkevä mukula eetteriin. Siinä kyynelten läpi mitään näe ja saattaa ajaa jonkun hitaamman mummon yli. Vois vähän miettiä jotain vastuukysymyksiä noikin mainosmaakarit! 

Ja pikkasen noloa on myös kyynelehtiä Mäkkärin jonossa kun kovikselta näyttävä isä ottaa jo kouluikäisen poikansa syliin ihan vaan koska toisella on paha mieli. Jäi melkein jätski ostamatta kun mietien, että voi kauheeta jos ne näkee että mua itkettää ihan kauheesti koska onhan se nyt vaan ihanaa, ettei koskaan ole väärä paikka tai liian vanha syliin.

Kyyneleet silmissä on myös vaikea osua makuuhuoneen oviaukosta ulos kun on ensin katsellut nukahtavaa riiviötään. Ne kyyneleet saattavat myös olla osiltaan ihan helpotuksen kyyneliä (että vihdoin omaa aikaa!), mutta kyllä osansa on silläkin kuinka pieneltä se tyyppi silti vielä näyttää siinä aikuisen käden silittäessä hennosti kohoilevaa selkää. Kuinka pieni ja haavoittuvainen toinen vielä on.

Niin että koskas tää nyt sit loppuu? Joutuuko vielä kauankin käyttään vedenkestävää ripsiväriä ja tummia aurinkolaseja tai valehteleen että on allerginen siitepölylle. Talvella. Vai oonko mä nyt sit lopun elämääni se itkuvammainen äiti, joka saa lapseltaan porttikiellon koulun joulunäytelmään, koska "ei siellä kato äiti kukaan kuule mitään, jos tuut sinne vollottaan. Katot sit videolta."?

Kommentit (4)

piia
Liittynyt27.4.2016

I feel you! Olen yrittänyt ajatella, että ei se nyt niin vakavaa ole. Kamalampaa olisi, jos ei liikuttuisi mistään! Mutta lasten mielestä mun vetistelyni tulee varmasti olemaan maailman nolointa! Sitä odotellessa. Kyllä toi vetistely silti elämää hankaloittaa. Kevätjuhlan Suvivirsi? Ihan mahdoton kuunnella/laulaa itkemättä! Hankalaksi homma menee siinä kohtaa, kun pitäisi olla itse vetovastuussa. Entä Finlandia? VIelä pahempi! Lavalla satapäisen yleisön edessä laulaessa melkein pahinta, mitä voi olla. 

Aurinkoista viikon jatkoa! :)

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Onneks mä olen tajunnut sen, etten osaa julkisesti laulaa. (Kotona olen toki melkein Rhianna) Mutta kiva tietää, etten ole ainoa äiti, joka aiheuttaa jonkin sortin traumoja lapsilleen kyynelehtimällä. (Vaikka olenkin samaa mieltä kanssasis iitä, että mieluummin liikaa tunteita kuin ei lainkaan. Miten tylsää se olis jos mikään ei koskaan tuntuis miltään!)

Vierailija

Lapsi jo 9v ja se on jo jonkun aikaa toivonut, etten itkisi, kun koululla on äitienpäiväkonsertti tai kevätjuhlat tai jotain. Itken silti jopa vanhempainilloissa, missä lapsi ei onneksi näe, kun opettaja kertoo niiden päivistä. Ei sille voi mitään, kun on tyyppi, joka itkee kaikissa leffoissakin.... Lapsi senkin jo tietää...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Eli ei toivoa käänteestä parempaan? Pitää siis oppia vaan elämään tän kanssa. Ja ehkä osallistua johonkin "loppuelämän Nessut"-arvontaan...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lupasin edellisessä postauksessa palata näihin fiilisasioihin. Että miltä nyt tuntuu. (Kuulostaa ihan siltä ku olisin voittanut olympiamitalin ja Kaj Kunnas olis saanut kampattua mut haastatteluun. En oo, mutta ei siitä kyllä mitään haittaakaan olis jos joku ihan sellasen pienen palkinnon mulle antais. Vaikka sellasen tontin.) En siis oo ihan varma vielä itsekään miltä tuntuu. Mutta tuntuu. Isosti.

Päivät on yhtä tunteiden vuoristorataa. Lounaalla tuijottelen muiden lapsia huokaillen, välillä salaa kyyneliä silmäkulmasta pyyhkien ja omaani ikävöiden. Käyttäydyn ku vastarakastunut teinityttö, tuijottelen pupillit sydämenmuotoisina typykän kuvia ja pääsääntöisesti höpötän vaan siitä: "S kato eilen teki sitä ja S on kato sellanen ja voi että ku S on niin mainio ku se...". Kohta saan kyllä lounaallakin istua ihan yksin kun ei muut enää jaksa kuunnella, edes kohteliaisuudesta. Kehityskeskustelussakin varmaan käydään läpi se, kuinka olis hippasen tehokkaampaa, jos en ihan koko ajan katselis tippa linssissä videoita siitä, kuinka S syö hiekkaa tai kävelee kaatumatta. Tai jos edes katselisin vaan itse enkä pakottais työkaveriakin katsomaan.

Olis pitänyt uskoa ystävääni, kun hän kertoi omista kokemuksistaan työhönpaluusta. Siitä kuinka koko ajan tuntui kuin olis ollut väärässä paikassa. Työpäivät menee suht hyvin (teen mä töitäkin, enkä vaan ikävöi ja ulise) mut pahinta on se kun lähden kotiin. Sillon sitä on jossain omituisessa välitilassa, jossa ajan ja tilan funktio venyy potenssiin sata vähän niinku jossain omituisessa unessa, jossa juokset ja juokset mutta et pääse eteenpäin. Pitäis olla jo kotona, eikä jossain typerässä ruuhkassa autossa jonottamassa tai pyörällä liian jyrkässä mäessä tyhjää sutimassa. Missä on se teleportaatiolaite kun sitä eniten tarvitsee?!

Ja mitä ihmettä tapahtui sille: "nyt kun meen töihin niin saan taas oman elämäni eri roolit takaisin ja pääsen toteuttamaan itseäni kokonaisvaltaisesti." (Okei, en mä noin ajatellut, mutta olisin voinut. Olis kuulostanut aika aikuismaiselta, vai mitä?) Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti. Kaikki vapaa-aika pitää käyttää siihen, että on äiti. Jo pelkkä ajatuskin siitä, että tekis jotain ihan vaan muina mimmeinä, saa aikaan pienen huonon omantunnon piston sydämessä. "Enhän mä nyt voi, kun se on ollut musta jo koko päivän erossa muutenkin. Kyllä mä nyt vaan menen ihan suoraan kotiin."

Ei helvetti. Eihän tässä nyt oo taas mitään järkeä! Miten ihmeessä onnistun aina vetämään asiat sillain ihan pikkasen vaan äärilaitaan? Mites sit toi parisuhde? Ystävät? Harrastukset? Onks niitä kohta jos en ala hieman puhkomaan tätä vauvakuplaa? Tuokaa nyt joku mulle hyvänen aika sellanen neula! Iso ja terävä!

Kommentit (6)

Vierailija

Pahoittelen, tuo sama tuttu tunne että oot aina väärässä paikassa (pitäis olla töissä kun oot kotona ja kotona kun oot töissä ja harrastaa ja nähdä ystäviä ja ainiinjoo-onhan-mulla-se-aviomieskin) tulee jatkumaan vielä monta vuotta.
Mutta jos yhtään lohduttaa niin et ole yksin! Sama ongelma on monen monituisella muullakin naisella! Itsellänikin ollut jo monta vuotta... Nimimerkillä esikoinen menee syksyllä kouluun mutta tää tunne ei oo poistunut.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi ei. Mä jotenkin luulin, että pääsisin kohta tästä huonosta omasta tunnosta eroon ja voisin keskittyä johonkin toiseen neuroosiin :) Mitenköhän kauan toi mies jaksaa mun höpinöitä ennen ku heittää mut pihalle? (Ja tällä tarkoitan siis ihan kirjaimellisesti ulos, pois kotoa, omiin puuhiin ja omaa aikaa viettämään. No drama here ;) )

Vierailija

Asian ytimeen menit Mirva! olen seurannut vierestä montaa äitiä jotka ovat läpikäyneet saman mutta sinusta poiketen he eivät ole tajunneet että elämässä on muutakin kuin se Lapsi. Lapsettomana ihmisenä en ole koskaan päässyt siihen äitien salakerhoon ja näin ollen olen menettänyt monta ystävää. Hienoa oivallusta! P.s töissä en jaksa YHTÄÄN vauva-jaarittelua! Tiettyyn pisteeseen asti niitä ninnu-herberttien kuvia jaksaa katsella mutta liika on aina liikaa...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi miten surullista molempien osapuolten kannalta jos ystävyys hiipuu lapsien takia. Ei tässä salakerhossa kyllä mitään niin hienoa ole että voisin lapsettomista ystävistä sen vuoksi luopua! Välillä sitä oikein tarvitsee niitä lapsettomia puhkaisemaan sitä omaa vauvakuplaa ja juttelemaan jostain muustakin kuin "no, ei sit nukuttu viime yönä koska hampaat"-jutuista.

"ninnu-herbertti" LOL :)

Teija / Pirppunen-blogi

Itse olen ollut vuoden verran takaisin töissä (tosin vuodenvaihteeseen asti joustavalla hoitovapaalla 3 pvää vkossa) ja nyt se töihin täysillä paneutuminen onnistuu jo aika hyvin. Meillä päiväkodin aloittaminen meni loistavasti ja neiti viihtyy siellä; varmaan sekin omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että töissä pystyy keskittymään (yleensä) täysillä töihin. 

Mutta voin täysin samaistua tähän: "Oma oleminen on typistynyt siihen äitiyteen. Työn ulkopuolella mua ei ole olemassa ilman lasta. Mä oon vaan äiti. Mä en halua olla muuta ku äiti." 

Itseltä ei oikeasti löydy aikaa mihinkään muuhun kuin työhön ja äitiyteen. Kun on ollut pitkän työpäivän erossa lapsesta, en halua tehdä mitään muuta kuin viettää aikaa lapseni kanssa nukkumaanmenoaikaan asti. Välillä on pakko, mutta yleensä teen kaikki muut "välttämättömät" asiat vasta kun lapsi nukkuu. Joka tarkoittaa sitä, että illat kuluvat kotitöissä ja ns. omaa aikaa ei juurikaan ole, parisuhdeaikaa vielä vähemmän. Mutta en tiedä miten muutenkaan tätä elämänvaihetta voisi elää; jos lapsi viettää työpäivän ajan erossa äidistään, minusta on väärin istuttaa hänet kotona television ääreen, jotta äiti saa hetken levätä - vaikka selkeästi monesti itse sellaista lepohetkeä kaipaisi. 

Olen kyllä ihmetellyt, että miten sitä ennen oli töiden jälkeen niiiiiin paljon vapaa-aikaa ja vaikkapa kotitöistä ei koskaan tullut ongelmaa. Nyt tuntuu, että tiski- ja pyykkikoneen täyttäminen yhden illan aikana on jo huippusuoritus. 

http://pirppunen.blogspot.fi

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Teija, ollaan siis kohtalontovereita tämän eroahdistuksemme kanssa. Meilläkin S menee päiväkotiin vasta elokuussa. Tieto että tirppana on isin kanssa puuhailemassa, helpottaa kummasti. Saa nähdä kuinka paljon itken sitten syksyllä. No, kuulette siitä varmasti. Ihan ku mä nyt hiljaa osaisin olla...

Mutta joo, noi kotityöt. Mistä niitä aina tuleekin? Kun justhan mä ne lasten vaatteet pesin. Outoa. Tosin täytyy myöntää että vihasin ennenkin imurointia. Ja nykyään tulee lattiat pestyä paljon useemmin kun on toi likaindikaattori (jota lattialla möyriväksi lapseksikin kutsutaan) joka melko tehokkaasti paljastaa jos on luistanut moppihommista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.