Kirjoitukset avainsanalla muutos

Vähänkö on siisti fiilis olla se, joka tuo leivän pöytään. (Ei kyllä kirjaimellisesti, koska olen viimeks käynyt ruokakaupassa aikana ennen töihin paluuta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei kyllä ihan käytännössäkään. Mutta kuulostaa hienolta!). Silti ihan rehvakkaasti voin tässä todeta, että olen tällä hetkellä meidän perheestä se, joka käy töissä. Enää en siis voi jäädä himaan hengaileen pyjamahousuissa puoleen päivään vaan naamaa pitää näyttää meikkipussille ja vaatekaapista valita jotain sellaista päälle, ettei työkaverit ole supisemassa hermoromahduksesta. Kuitenkin siistimpää kuin se, että voi taas pitää kivoja vaatteita (ilman ruokatahroja ja venyneitä kaula-aukkoja) on se, että tuolla mun miehellä on nyt mahdollisuus olla tytön kanssa kotona.

Vaikka kieltämättä aamuisin hieman kirpaisee, kun toinen jää sänkyyn köllimään ja saa hakea aamu-unisen ja hyväntuulisen tuhisijan siihen kainaloonsa heräämään, niin onhan se nyt vaan siistiä että meitä on ihan aidosti kaksi jotka tuota lasta hoitavat. Että ihan aidosti voin luottaa siihen, että Juhis tietää mitä lapsi syö ja milloin, tietää miten lohduttaa (ei jos vaan) kun se Kolhu-Korppi kaatuu ja satuttaa taas itsensä (ollut vähän ilmassa viime aikoina) ja tietää mua paremmin niksit joilla yliväsyneenkin lapsen saa tainnutettua päiväunille.

Juhis tietää myös miten mut saa pidettyä rauhallisena. Päivän työjärjestykseen kuuluu aktiivinen raportointi sekä sanallisesti että kuvin ja videoin. Siinä mä sitten typerä hymy kasvoillani naputtelen sähköpostia menemään kun oon ensin vähän aikaa tuijotellut noiden kahden puuhia. Ne näyttää niin onnelisilta molemmat. Ah, tätä siirappia!

No, ollaan rehellisiä. Kyllä mä välillä ihan hetken aikaa joudun katsettani tarkentaan että "Mitä ihmettä sillä on päällä?!?!" (Siis lapsella, ei Juhiksella) Mistä se välillä keksiikään niitä öh, "innovatiivisia" (noi launausmerkit sillain toooosi isosti ja teatraalisesti käsillä viitottuna) yhdistelmiä, joita ehkä joku asukokonaisuuksiksikin voisi kutsua? Vaikka mitäs senkään nyt toisaalta on mitään väliä. On sentään vaatteet. Ei tosin yleensä puhtaat, mutta se ei ole Juhiksen vika. Toi syömispuoli on meillä vielä ihan pikkasen "learning by doing"-teorian kokeilu-vaiheessa. Kokeillaan meneekö se ruoka suuhun vai poskelle. Vai lattialle. Että silleen.

Sit mulla on kans fiilis, että joka päivä S on oppinut jotain hurjan hyödyllisiä ja elämässä pärjäämisen kannalta ehdottoman tärkeää. Kuten pyörimään ympyrää, nyökyttelemään ymmärtämättä sen syvällisempää merkitystä (eiks isän pitäis opettaa tyttönsä sanomaan painokkaasti EI) ja nousemaan isän reppuselkään jotta saa kyydityksen rappusia alas. Muutenkin noilla kahdella tuntuu olevan ihan omat jutut. Ne kattelee toisiaan ja naureskelee keskenään (varmaan mulle). Eikä mua haittaa yhtään. Ne näyttää niin onnellisilta.

Kyllä jokaisen isän pitäis päästä kokemaan tää. Ja äidin näkemään se. Ei vitsi miten siistiä.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jos nyt pääsisin juttelemaan sen Mirvan kanssa, jolla ei vielä ole lasta ja joka pikkasen itsevarmempana julisti, että näin minä kyllä omaa lastani kasvattaisin, niin tulis kyllä iso ja mehevä riita. Ai hitto, miten ärsyttävä se muikkeli olikaan. Eihän sillä ollut mitään hajua koko asiasta. Höpisi vaan suu vaahdossa läpiä päähänsä.

Ihan ensiks, olen koko ajan kovaan ääneen valistanut, että "lapsi ei saa muuttaa perheen dynamiikkaa liikaa. Lapsi tulee perheeseen eikä niin, että perhe muuttaa kaiken lapsen takia." No, onhan tässä vinha perä ja joltain kulmalta voihan meidän elämä siltäkin näyttää. Jos oikein siristää meinaan. Mutta pitäähän se myöntää, että aika moni asia tehdään kyllä tytön ehdoilla. Varsinkin tuo toimintojen ajoitus menee kyllä ihan itsesuojelunkin nimissä mm. tytön unirytmien mukaan. Ei viitsi ihan tieten tahtoen tökkiä nukkuvaa karhua. 

"Ja meillähän ei noita tavaroita nostella pois, kyllä tytön pitää oppia mihin saa koskea ja mihin ei.". No mites on ton kiinni teipatun vitriinikaapin kanssa? Et sitten jaksanut enää kieltää, kun ei mennyt perille vai? Kumma juttu.

"Lapsi syö ruoka-aikaan eikä sen kanssa aleta pelleilemään. Jos ei syö, niin ruoka pois ja saa vasta seuraavalla aterialla." Vaikka meillä onkin ollut aina suhteellisen hyvä syömäri, niin miten sitä silti onkaan sortunut kikkailemaan sen ruuan kanssa, tarjoamaan vielä kolmatta sorttia ja keksimään leikkejä. Onneks tiedän etten ole yksin. Ystäväni kertoi kuinka leikkii kukkuu-leikkiä, jotta saisi pahaa aavistamattoman muksunsa suun auki ja sitten törkkää lusikan sisään. Tämä ässä hihasta on meillä vielä kokeilematta. Toinen meitä hieman pohdituttava asia on se, että saako näille antaa ruokaa jos ne kerjää? Kun koirillehan se ei niinku oo ihan hyvä juttu. Toisaalta, jos typy aina syö puolet mun leivästä niin se pitää mun kalorin saannit kohillaan eikä pääse pehva leviin. Hmm. Ehkä lisään sen painonhallinnan vinkkeihini...

"Meillä eletään normaalia elämää vaikka lapsi nukkuisi. Ei pidä hissutella ja hiippailla, jotta toinen ei tottuisi nukkumaan vain hiljaisuudessa." No, miksi sitten sydän hyppää kurkkuun, jos ovikello soi kesken päiväunien? Ja miksi melkein läväyttää toista, jos se yskäsee illalla. Tai niistää! Herranen aika! Tajusin, että opettelin jopa nukkumaan sukat jalassa, jottei yöllä kuuluis ääntä, kun yritän suorittaa poistumista lastenhuoneesta, poistumista josta itse ninjakin olisi kateellinen.

"Meillä ei kyllä katsella mitään videoita samalla kun syödään." Tästä olen yrittänyt pitää kiinni, koska mun mielestä ruokapöydässä olis ehkä ihan kohtuu kiva seurustella toisten ihmisten kanssa eikä niin, että kaikki tuijottavat sinisenä hohtavaa ruutua samalla kun lappaavat pöperöä naamariinsa. Välillä olen kuitenkin joutunut vähän venymään. Tässäkin. Ravintolassa ostin itselleni hyvä mutsi-pisteitä niin ihanan kauniisti käyttäytyvän lapsen avulla, kun hetkeksi annoin katsella Kaupungin sankareita ennen ruokaa. Niin kiltisti jaksoi typykkä odotella ruokaansa että! Kuitenkin tein sitten ihan numeron siitä, että ruokailun ajaksi video laitetaan pois. Tein siis numeron itselleni. Kukaan muu tuskin huomasi mitään.

Ainoa mikä ei ole muuttunut on se, että vertaan lasten kasvatusta yhä koirien kasvattamiseen.Onhan siinä nyt vaan jotain samaa. Kummatkin tottelee, jos luulevat siitä jotenkin hyötyvänsä ja osaavat esittää supersöpöä, jotta saavat haluamansa asian. Asiaa tarkemmin ajateltuani: kumpikohan tässä nyt kasvattaa kumpaa?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.