Kirjoitukset avainsanalla kävelemään oppiminen

 Ette usko, mutta musta tuntuu että S lukee salaa mun blogia! Ja ei, mun hämmästyksen aihe ei lainkaan ole se että se osais jo lukea (koska onhan se nyt vaan niin taitava) vaan se että se tais oppia käveleen! Jonkun (kateellisen) mielestä se vois olla vaan äidin käsiin kaatumista, mutta koska siinä seisomisen ja tasapainon totaalisen katoamisen välissä jalat muutaman eri kerran koski lattiaan, niin mä nyt lasken tän kävelyks. Ja mistäs muusta se olis tän taidon tajunnut kuin jos lukee näitä postauksia. Ihan selkee syy-seuraussuhde minusta. Ihan yhtä vahva kuin siinä että koska kesällä syödään paljon jäätelöä ja silloin hukkuu eniten ihmisiä niin jäätelön syönti aiheuttaa hukkumisia. 

 Olen siis viime päivät viettänyt enemmän tai vähemmän lattiatasossa kädet auki houkutellen pikku tepastelijaa ottamaan niitä isoja pieniä askelia. (Nyt ymmärrän sanonnan baby steps. Voi muuten ihan hyvin ottaa vaikka miten monta askelta mutta silti koordinaatit vaan pysyy samana. Toisaalta, matkustamiseenhan näillä on palvelijat. Et miks vaivautua.) Typy kikattaa ihan hervottomasti jo päästäessään tuesta irti ja syöksyessään syliin. Mutta osaa se myös olla ovela. Kun palkintona on äidin syli, suukot ja kehut niin välillä skipataan se kävely-vaihe kokonaan ja tullaan lunastamaan palkkio. Kontaten. Ja ihan muina vauvoina ollaan muka täysin tietämättömiä siitä missä meni vikaan. 

 Nyt tais meidän perheessä alkaa uusi "uhka vai mahdollisuus"-aikakausi. Toisaalta on ihanaa kun kohta ei tarvii jatkuvasti toimia kantojuhtana. Toisaalta pitää alkaa venyttään aikatauluja kunnon Hubba Bubba moodiin sillä voin myös kuvitella että tulee hetkiä kun joudun kaivamaan aikuisten zen-värityskirjaa esille odotellessani jälkikasvuni siirtymistä paikasta A paikkaan B eikä välttämättä sitä suorinta vektoria pitkin. Ja tietenkin minä itte-metodilla. 

 Toinen hitti ja huti momentti tullaan varmasti kokemaan kenkien kanssa. Taustatietona voin avata tätä problematiikkaa myöntämällä olevani itse ihan hieman kenkäaddikti. Ihan hieman vaan. Ja tällä hetkellä Melkein jo kuivilla. En oo viimeisen kuukauden aikana ostanut ku kahdet kengät. Muistaakseni. No joka tapauksessa, nyt kun miehelle voi alkaa näennäisen järkevästi perustelemaan kenkävalikoiman kasvattamista (tytön. Omien kenkien ostoperusteluihin otetaan vinkkejä vastaan) niin toisaalta saatamme olla jännän äärellä sen kanssa suostuuko tyttö pitämään kenkiä ollenkaan. Tai mikä vielä järkyttävämpää, suostuuko pitämään oikeanvärisiä kenkiä oikeiden vaatteiden kanssa! Ja kuinka monet kengät lapsella pitää olla jotta varmasti löytyy joka tilanteeseen ne oikeat? Mun pitää varmaan pyytää Juhista tekeen tyttärelleen jonkun kenkäkaapin.

 Tämän ihanan ja odotetun virstanpylvään lisäksi eräs toinenkin asia on viime viikon laittanut mun päätä vähän kierroksille. Onneks on olemassa ystävät ja äitien vapaaillat. Mutta siitä sitten lisää ensi viikolla! 😉

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 Ihmislapset ei oo niinkuin eläinlapset.  Noin niinku periaatteessa.  Jos et tienny. (Jos et oikeesti tienny, niin suosittelisin soittamaan biologian opettajallesi ja kertomaan ettei ehkä kannata rehvastella olevansa mikään kovin kummonen kansankynttilä) Siinä kun vastasyntynyt varsa esim nousee jaloilleen jo muutaman tunnin ikäisenä, passauttaa vauva omia hovinarrejaan, joita myös vanhemmiksi kai jossain kutsutaan, keskimäärin noin vuoden verran ennenkuin hänen korkeutensa päättää laskeutua tavan kansan joukkoon ja ällistyttää alamaisiaan taidoillaan. (Tässä kohtaa kansa hurraa ja taputtaa: On se taitava!)

 Meillä tuo tyyppi pitää meitä vielä kantotuoleinaan ja antaa odottaa ensiaskeleita. Se ei tosin tarkoita sitä, etteikö pikkuneiti pyörremyrsky  liikkuisi. Konttauksesta löytyy sekä "joo, joo, ihan kohta"-vaihde että "äkkiä tekemään tihutöitä kun äidin silmä välttää"-turbovaihde. Pelisilmän puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää, sillä nanosekunninkin kuilut vartioinnin pettämisessä saattavat johtaa rappusten valloitukseen tai luvattomaan pesuhuone-ekskursioon. Pitää äidin sopivasti varpaillaan koko ajan. On se hauskaa. (Tähän se sarkastinen ja hieman väsynyt hymähdys) Typy myös seisoo ilman tukea ihan vallan mainiosti ja huojumisesta huolimatta osaa myös laskeutua pehmeästi kuin parhaimpien lomalentojen kapteenit. Humalaiset turistit vyölaukkuineen ja Karjala-lippiksineen vaan puuttuu. Onneks. 

 Koska mä olen mallia nythetikaikkimulleäkkiäniinkuinolisjo, niin halusin ehdottomasti hommata tytölle taaperokärryn. Jos se vaikka vähän auttais tossa kävelyn oppimisessa  Mutta koska olen myös ärsyttävä värinatsi ja neuroottinen värikoordinoija niin  enhän mä kelpuuttanut niitä kaikenmaailman lapsellisen värisiä (eihän ne kärryt sille lapselle ole. Eiku...) ja sisutukseen vaan nyt yhtään sopimattomia kärryjä meille. Ehei. Itsehän ne piti tehdä. Koska onhan tässä nyt ihan liikaa vapaa-aikaa eikä mitään järkevämpääkään tekemistä. Että silleen.

 
Bongasin Tori.fistä halvalla käytetyt Brion taaperokärryt ja ilmoitin kotona että hion niistä maalit pois ja maalaan uusiks. Miehen pitäis vaan purkaa se osiin. Sit sillain sopivasti unohdin aina sen hiomisen tai sit tuli jotain muuta ja hups keikkaa, miehen meni hermot ja se hio sen mun puolesta. Kauheen kätevää. (Tää on myös toiminut kerran vanhemmillani, kun ilmoitin että haluan bataattilaatikkoa jouluna ja teen kyllä itse, mutta kun ei alkanut pehva liikkuun sohvalta niin isä teki sen mun puolesta. Hyvää oli.) Ennenku alatte ilmotteleen johonkin miesten suojeluun eli tekeen misuja (oliskin muuten viime aikojen parisuhdekeskustelujen valossa ihan tarpeellinen instanssi) niin kerron, että kyllä  mä sen sitten maalasin. Ehkä hienoisen panostuksen alla, mutta maalasin kuitenkin. Ja ihan kiva siitä tulikin, vaikka itse sanonkin. (Jos joku muu olis kehunut, niin ei tarttis ite mutta näillä mennään)

Käytin Chalky Vintage Look-maaleja ja näytin kulmille hieman hiomapaperia. Alle kunnon kerros valkoista ja sitten päälle kuivalla sudilla vaaleanpunaista.  Taisin hioakin sitä pintaa vielä vähän lisää. Mitä suurpiirteisemmin tän tekee, sen parempi. Olen maalannut samalla tekniikalla S:lle myös lelulaatikon Legoille. Että ovat sitten samaa sarjaa ja sopivat söpösti huoneen sisustukseen. Kun se huonehan siis tulee aina oleen ihan ku jostain sisustuslehdestä. Tip top ja kaikki tavarat paikoillaan värikoordinoiduissa laatikoissa. Että tervetuloa vaan hermoromahdus, sulle pedataan täällä paikkaa ihan urakalla. Lisäksi olen "ihastuttanut" kaasojani itsemaalatuilla valokuvakehyksillä, joihin laitoin kuvat meistä häissä. Olen toisella kaasoistani nähnyt tämän kehyksen yöpöydällään. Joko hän oikeasti tykkää siitä tai sitten reppana joutuu aina kaivamaan sen kiireessä esille kun olen tulossa käymään. Oisko yllätysratsian paikka?

   
   
Pysyäkseni taas totuudessa niin tuohon maalaamiseen se mun osuus taas jäi. Mies sen kokos, laitto kunnon gripin (oikean värisen, tietysti) ja kiikutti tytölle käyttöön. Taisi siis itsekin innostua tästä tuunausprojektista. Voisin kuvitella ettei ole viimeinen kulkuväline joka tytölle päätyy hieman muuna kuin vakiona. Että niitä viritettyjä mopoja ja poliisisetien puhutteluja odotellessa. Perustanpa jo jonkinlaisen sakkotilin.

Sillä isäänsä on tuo tuulispää tullut. Painelee kärryllä olohuoneesta eteiseen ja takaisin. Välillä jää jumiin ja pitää auttaa, välillä hyppää itsekin kyytiin seisomaan ja vaatii että työnnetään. Mitä kovempaa, sen parempi. Nyt alkaa osoittaa merkkejä siitä, että haluaisi potkia toisella jalalla lisää vauhtia. Askel on koko ajan vakaampi ja tuntuu, että se voisi ihan koska tahansa ottaa sen ensiaskeleensa. Jos vaan luottaisi. Ja mä katselen vierestä hengitystä pidättäen, että mihin se mun pieni vauva oikein on hävinnyt?!

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.