Kirjoitukset avainsanalla nukuttaminen

Joku turjake meni mulle sanomaan, että kun nää kääpiöt täyttää vuoden, niin ne alkaa ihan sillain muina muksuina nukkuun kokonaisia öitä ja sitten aikuisilla on niinku sitä omaa aikaa ja nekin saa nukkua silmäpussinsa kirpparille. No, arvatkaas menikö ihan noin meillä? No, ei menny ei.

Yks vuotis päivä oli ja meni ja yhä herättiin vähintään sen kerran perustelemaan neidille, miks sen pitäis vielä nukkua. Jostain syytä "kello on vielä niin vähän eli kaks yöllä" tai "kun äitiäkin väsyttää" eivät olleet lainkaan valideja perusteluja hänen ylhäisyytensä mielestä.

Jossain, tai oikeastaan aika monessa vaiheessa luultiin, että nyt, NYT ollaan siinä tilanteessa että ne kokonaiset yöt on todellisuutta eikä vain tapahtumarikkaan Tunteita ja Tuoksuja -jakson nimi, mutta oltiin väärässä. Hyvä vaihe nukkumisissa tuntui vaan ennustavan omituisempaa vaihetta ja muutaman yön kaava ei tarkoittanut mitään vakavaa sitoutumista lopuksi iäksi. Vaihe seurasi toistaan täydellisen epärationaalisesti ja omasta toiminnasta riippumatta. Tuntui kuin olis ollut joku marionetti-nukke, joka yrittää epätoivoisesti toteuttaa ohjaajansa visioita ja toimia niinkuin ne narut yrittää kertoa. Sotkeutuakseen joka ilta omaan näppäryyteensä.

Välillä Sipu nukahti melkein itsekseen ja välillä sitä piti silitellä, jotta rauhottui sänkyynsä. Välillä oli kausi, jolloin hän nukkui aamuun asti omassa sängyssä ja välillä tepsuttelevat tassutukset herättivät meidät ennen imaginaarisen kukon laulua joka yö. Välillä tepasteltiin itse meidän sänkyyn ja välillä "äiti nappaa tästä"-henkinen huuto kuului sängystä kun omien jalkojen funktionaalisuus oli vissiin täysin kadoksissa. Välillä riitti että yöllä nosti tutin suuhun tai laittoi peiton päälle, välillä lattialle piti jäädä nukkumaan niin pitkäksi aikaa, että virallinen tarkastus äidin läsnäolosta oltiin ehditty tehdä ainakin kolmesti.

Olen yrittänyt nukuttamistraditioissa kaikkea kuun ja NASAn löytämien maan kaltaisten planeettojen väliltä: Olen silitellyt ja ollut toisella puolella huonetta selkä Sipuun päin. Olen lukenut, laulanut ja ollut ihan hiljaa reagoimatta hänen lisääntyviin vaatimuksiinsa, jotka yleensä ovat muotoa: Äiti kato! Olen pääsääntöisesti pitänyt kiinni traditioista kuten iltarutiineista ja mutta välillä tehnyt epätieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä tapahtuu jos kaikkie ei menekään totuttuun tapaan. Ainoa säännönmukaisuus, jonka olen huomannut on se, että hyvin suurella todennäköisyydellä se, mikä toimi viimeksi, ei toimi enää seuraavalla kerralla. Eli sellainen klassinen "ainoa varma asia on epävarmuus ja ainoa asia mikä ei muutu on se että kaikki muuttuu" -tilanne. 

Katkeruutta tihkuvalla äänellä minun pitää myös myöntää, että jostain syystä mies on yleensä parempi näissä nukuttamishommissa ku minä. En tajua. Oli kausi jolloin Juhiksen nukuttama Sipu nukkui poikkeuksetta aamuun asti ja mun nukuttama versio heräs aina kello neljä. Jos syy tähän on se, että lapseni reklamoi tapaani käyttää häntä ihmistutkimuksen ilmaisena koekaniinina siinä missä isänsä vaan rennon letkeesti käy heivaamassa kakaran sänkyynsä, niin onhan se nyt väärin! Mähän yritän kaikkeni, jotta löytäisin sen oikean tavan. Yrittääkö tuo mukula kertoa ettei mitään tapaa ole? (Onneks Juhiskin joutuu joskus kokemaan sen, ettei isin magic touch toimikaan niin pääsen tuulahtamaan paikalle. Tekis silloin mieli huutaa "mama to the rescue!, mutta se saatettaisiin tulkita hieman negatiivisesti siinä mielentilassa ja aikavyöhykkeessä.)

Tällä hetkellä nukkumisen yliopiston kurssitarjonnasta on nukahtaminen ilman äidin/isin hengailua käden ulottuvilla. Olen kerran (wuut wuut!) saanut Sipun jäämään omaan sänkyynsä itsekseen nukahtamaan kun olen siirtynyt ulos huoneesta puuhastelemaan omiani. Olen mm. pessyt meikit pois ja vaihtanut yökkärit päälle kolistelee ja ravistellen sillä ajatuksella että lapsi kuulee minun olevan ihan lähellä. Tämä menestystarinani tosin päättyi sitten jo kymmenen aikaan illalla kun S heräsi vatsakipuun ja könysi meidän viereen nukkumaan. Mutta se nukahti itsekseen! Oikeesti! 

Jännittävintä tässä on se, että me tehdään täällä  kaikkemme ja sitten ihan sata varmasti tulee mummi, jonka kanssa se sammuu ku seinälyhty ja sitten ne saa kahdestaan nauraa meille: ai vitsi noi on pöhköjä. Mutta niinhän me ollaan. Ihan pöhköjä rakkaudesta.

Kommentit (8)

Laura, Tehtävänimikkeenä Laura...

meidän neiti 1v 8 kk ei nuku vieläkään IKINÄ kokonaista yötä. Äidin silmäpussit kasvaa mutta toivosta en luovu, ehkä vielä joksus :D esikoinen oli niiiin hyvä nukkuja, aloitti kokonaiset yöt 2kk iässä joten ehkä me nyt sitten saadaan valvoa nekin valvomiset ;)

Äityliini

Meillä esikoinen 2v 3 kk ei ole ikinä nukkunut kokonaista yötä ja tähän kun lisätään 7 kk vanha kuopus niin silmäpussit on melkoiset eikä äidin yöunista ole tietoakaan kun herrathan heräilevät eri aikoihin totta kai! Mut jospa tämä joskus iloksi muuttuu, nyt yritetään vaan selvitä päivästä toiseen jotenkin...

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Auts! Meillä on sentään joitain hyviäkin kausia tässä nukun-en nuku -kilpailussa takana. Toivotan sinne tsemppiä, isoja kahvikuppeja ja toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin Nukku Matin unihiekkatoimitusta. Isoa sellaista!

Siitäkin selvittiin

Meillä lapsi nukkui 1-vuotiaaksi yöt läpi ja siihen se sitten loppui. Poskihampaat vaivasivat kamalasti, ja sitten tuli korvavaivaa ja muuta. Usein ihan ilman syytäkin hilluttiin. Meillä auttoi lopulta päiväunien napakka rajaaminen yhteen 1,5 tunnin session pian puolenpäivän jälkeen.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Kaikista eniten Mä tykkään tosta sun nimimerkistä! ❤ kaikkea omituista nää tyypit keksii ja aina on joku vaihe. Mutta toivoa antaa se että joskus ne kaikki ikävät jutut väistyy ja tulee taas se kiva vaihe. Meilläkin jossain vaiheessa nukuttiin KOLME kertaa yli seitsemään. Se voi siis olla mahdollista toistekin! 😂

Vierailija

Lapset on erilaisia. Meillä yksi nukkui jo 2kk koko yön ja toinen 3v ja ei vieläkään koko yötä nuku. Melatomiiniä ehdotettu avuksi, vielä en vaan ole halunnut mitään lääkettä näin pienelle käyttää.

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

No, ehkä joo tuntuu hieman liioittelulta ainakaan ihan ensimmäisenä turvautua lääkkeisiin. Mutta tunnen luissani tuskasi. Nim. viimeyönä nukuin 1,5 tuntia lattialla ja ylös noustessa tuntui kuin olis halvaantunut.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ihan yks kaks yllättäen tajuttiin miehen kanssa, että typykkä oli oppinut huonoille tavoille. Se oli kietonut meidät molemmat pikkurillinsä ympärille ja kiikututti itsensä joka yö meidän väliin nukkumaan. Ja me syvässä unihorroksessa lastenhuoneeseen raahautuvat ihmiszombiethan teimme mitä tahansa, jotta yöunet olis mahdollisimman nopeesti jatkuneet. Edes hetken. Eli kun tytön sisäinen herätyskello pirisi siinä aamuyön tunteina niin ei tarvittu kuin pikkuinen tyytymättömyyttä osoittava vinkaisu niin palvelija kantoi prinsessan jatkamaan uniaan. Tämähän ei itsessään olis lainkaan huono juttu, jos se olis ollut vaan näin yksinkertaista. Unet lapsi kainalossa on yks maailman parhaista asioista. Paitsi silloin kun a) se lapsi ei nuku, b) sä et nuku, koska sulla on joko varpaat suussa tai pää naaman päällä tai c) molemmat edellä mainitut skenaariot. Meillä alkoi mennä niin vahvasti tohon c kategoriaan että alkoi huumori ehtymään. Sitten vielä kun "aamuyö" oli enää 101-bändin laulu (Ai et oo ikinä kuullutkaan? Ei ollut meidän tyttökään.) ja siirtymäriitit hoidettiin parhaimmillaan jo ennen vuorokauden vaihtumista, niin mulle riitti. Sanoin että nyt alkaa unikoulu!

Ei kyllä ollut yhtään mitään käryä siitä, mitä se tarkoittaa. Yritin epätoivoisesti lukea ohjeita netistä (mm. MLL:n sivuilla on muutamia vaihtoehtoja), mutta mikään niistä ei oikein tuntunut soveltuvan meille. Meillä kun ei ollut ongelmana yösyöpöttely (ei ainakaan tytön sellainen) eikä itse nukkumaan menokaan, niin moni ohje tuntui melko absurdilta. Huudatusunikouluun taas ei tämän äidin hermot eikä sydän olis pystynyt. Sitten luin sellaisesta unikoulusta, jossa herätetään lapsi jonkin aikaa ennen kuin hän itse herää. Mitenköhän tän sit olis toteuttanut, kun lapsi saattoi herätä ihan milloin tahansa kello 23 ja 5 välillä? Mikään noista ei oikein tuntunut natsaavan meidän tilanteeseen.

No, sit mä mietin että oonhan mä ennenkin tehnyt ite (ja säästänyt) joten koitetaan nyt ihan maalaisjärjellä. Yritin ennen ensimmäistä yötä käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot (toiveajattelua) ja päättää etukäteen miten sitten fiksuna äitinä toimin. En näet todellakaan luottanut väsyneeseen itseeni ja siihen logiikkaan jota aamuyö tarjoaisi. Päätin, että kävi mitä kävi, meidän sänkyyn tyttöä en kanna. Kun typy herää, käyn laskemassa takaisin makuulleen, pidän kättä selän, mahan tai minkä tahansa ruumiin osan päällä maksimoidakseni mahdollisuuden että lapsi myös jäisi makuulleen. Jos (tai ollakseni realisti, kun) itku oikeen yltyy, niin hetken rauhottelen sylissä ja sitten taas yritän laskea omaan sänkyynsä. Ja alussa, jos on tarvis, niin nukun sitten vaikka itse siinä lastenhuoneen sohvalla ettei tule mitään traumoja hylätyksi tulemisesta. Tämä varotoimi oli kyllä ehkä enempi äidille kuin lapselle.

Ensimmäinen yö oli ihan kauhee. Voin kuule kertoa, että yöllä se lapsen itku on jotenkin todella kovaäänistä. Oon ihan varma, että sen kuuli kaikki kilometrin säteellä ja mietti, et eikö se perhana saa lastaan hiljaseks. Toinen puskee ylös eikä halua nukkua omassa sängyssä ja äiti vaan pakottaa takas pitkälleen. Lopulta en ees jaksanut juosta omasta sängystä hyssyttelemään vaan otin peittoni ja jäin sohvalle. Tässä kohtaa muuten oli hyötyä siitä, että oli etukäteen päättänyt taktiikan. Kävin meinaan itseni kanssa melko vilkkaan dialogin siitä pitäisikö lapsi sittenkin ottaa sängystä viereen nukkuun. EI. Edes siihen sohvalle. EI. No edes tohon lattialle maton päälle. Usko nyt jo että EI! Ja kyllähän se lopulta sinne sänkyynsä jäi, kun ei se sieltä vielä itse poiskaan pääse. Aamulla oltiin kyllä molemmat väsyneitä.

Nyt me ollaan toimittu tällä mallilla viikko. Jokainen yö on ollut helpompi kuin edellinen. En oo nukkunut sohvalla enää ollenkaan vaan mut on päästetty takas omaan sänkyyn. Varsinkin noi miehen vahtivuoron yöt menee kauheen lepposasti. Jostain kumman syystä mies ei joudu nousemaan läheskään niin monta kertaa yössä kuin minä. Ja edellisyön tyttö nukkui putkeen 20:30-6:00! Nyt kun vielä saatais se nukkumaan ihan vähän pidempään aamuisin, edes seiskaan. Ah, sehän olis luksusta!

Kommentit (2)

Vierailija

Minkä ikäinen lapsi kyseessä? Mietin, että kokeillaanko samaa tyyliä meidän taloudessa..

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

S on nyt reilun vuoden eli 13kk. Nukkui ensin sivuvaunussa meidän makkarissa kunnes siirrettiin omaan huoneeseen noin 10-11kk iässä. En ees enää muista koska. Mutta nyt sitten annettiin porttikielto meidän sänkyyn kokonaan ja on ollut hyvä päätös. Loppuviimein mennyt melko kivuttomasti. Paitsi se eka yö...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on pääsääntöisesti tuo nukkumaan meno iltaisin ollut aika suoraviivaista puuhaa: iltapuuro, yökkärit päälle, iltamaito, hampaiden pesu, unilaulu ja krooh pyyh. Pääsääntöisesti. "Poikkeus vahvistaa säännön"-hetki koettiin tässä eräänä iltana kun typykkä päättikin että nyt ei muuten nukuta, nyt nauretaan! Taisi vaivihkaa ja puolisalaa ottaa jotkut powernapit kun silmä vältti, sillä tuona iltana meillekin selvisi termin "iltavilli" merkitys. Tyyppi painoi menemään taaperokärryllään niin että alle jäi koira ja duplopalikat. Onneks ei asuta kerrostalossa, sillä heippa-lappuja olis ollut odotettavissa sekä alakerrasta että seinänaapureilta. Sen verran kovaäänistä tuo ilakointi oli. Että anteeksi vaan naapurit. 

Ajateltiin sitten, että telmiipähän energiat minimiin, nukahtaa varmaan ihan hetkessä. Oliskohan sitä voinut enempää väärässä olla? Normaalisti nukuttamiseen menee maksimissaan se Sinisen unen neljä säkeistöä, mutta tuona iltana olisin voinut laulaa koko Ipanapan tuotannon eikä uni olisi tullut. Tyyppi ponkaisi pystyyn jatkamaan alakerrassa aloittamaansa hillumistaan. Nauroi, kikatti ja teki kaikki (omasta mielestään) hauskat ilmeet. Puuttui enää että alkais tekeen kainalopieruja. Onneks ei sitä vielä osaa, sillä sit olis pokka pettänyt lopullisesti. Muutenkin oli haastavaa olla naama peruslukemilla, kun toinen vetää sellaista stand up showta (ihan kirjaimellisesti) että vois melkein jo buukata sen johonkin Kultsan lavalle. Yritin kovasti muistella mitä niissä lasten kasvatusoppaissa sanottiin näistä tilanteista, mutta ei tullut kyllä mitään mieleen. Siinä sitten vaan purtiin poskia ettei repeilis ääneen. Välillä lähdin poiskin siitä huoneesta, mutta sama meno vaan jatku. Huhuilu yltyi ja jossain vaiheessa muuttui itkuks. Kun sitten menin katsomaan niin kävi ilmi, ettei se edes mitään oikeaa itkua ollut! Tyyppi ryökäle on siis oppinut täydellisen tekoitkun. Anna mun kaikki kestää! Kun astuin sisään tuohon puujalkavitsien luvattuun huoneeseen, niin kikatus vaan jatkui. Muistan miettineeni että sen siitä saa kun tällä huumorintajulla lasta kasvattaa. Omaan nilkkaanhan se kopsahtaa. (Tai sitten siitä tulee runoilija. On sen verran vahvaa riimittelyä meinaan.)

Aikansa kutakin, mietti tyttö ja jossain vaiheessa kyllästyi yleisönsä huumorintajuttomuuteen. Noin tunnin esityksen jälkeen, ihan ilman kahvia ja pullaa (noin jälkikäteen ajateltuna, ei olis ollut pahitteeksi), esirippu laskeutui ja sain tytön pysymään makuuasennossa ilman ilmastointiteippiä. En sitten tiedä jäikö häneltä omasta mielestään keikka kesken vai mikä oli, mutta myös loppuyö oli levoton ja päättyikin siihen, että minä kilttinä äitinä raahasin peiton ja tyynyn lastenhuoneen sohvalle ja nukuimme loppuyön poski poskea vasten. Tai tyttö nukkui. 

Tuon yön jälkeen pidimme tytölle kehityskeskustelun, jonka yhteydessä toivoimme vastaavanlaisten öiden poistumista tilausvalikoimista. Hän kuitenkin halusi pidättää oikeuden iltavilliin ja yölliseen stand upiin vedoten ikäkauteen kuuluvaan tyypilliseen käyttäytymiseen ja mm. uusien taitojen kuten kävelemään oppimisen sivutuotteena väistämättä esiintyvien oireiden lajikirjoon. Totesimme olevamme pulassa näiden perustelujen kanssa ja päätimme että tutkimme jatkossa hieman tarkemmin direktiiviä "vanhempien oikeuksia hyviin yöuniin" ja palaamme sitten neuvottelupöytään. Siihen asti toimimme vanhan sopimuksen puitteissa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 Me ollaan oltu siirtämässä tyttöä omaan huoneeseen nukkumaan ehkä noin kolme kuukautta. Tai neljä. Projektin keston perusteella vois luulla, että a) matka olisi pitkä tai b) se sisältäisi sarjan monimutkaisia ja laajamittaisia tavaransiirtoja joita ei ole voinut toteuttaa ilman muuttopalvelua. Totuus on kuitenkin ollut se, että lukuisien tekosyiden viidakko on toiminut kamalan kätevästi muuttoa estävänä elementtinä. Ensin oli tulossa se Espanjan reissu (siellä se nukkuu kuitenkin meidän kanssa niin ihan turhaa). Sitten tultiin kotiin niin pitihän tilanne normalisoida. Ihan välttämätöntä. Joo. No sitten oltiin kipeitä jolloin ei voi mitään muutoksia lähtee tekeen. Ja olisihan se kato pitänyt saada sisutettua kuntoon ennen muuttoa. Koska vauvahan siitä ymmärtää ihan hirveesti. Sitten en vaan ehtinyt, saanut aikaiseksi, muistanut. 

 Kunnes yksi päivä jätin ajattelun hetkeksi sikseen, nappasin pinnasängyn kainaloon ja raahasin sen naisellisesti puhisten ja puhkuen tytön (melkein) omaan huoneeseen. (Melkein koska se toimii vieläKIN kotina myös kaikenmaailman lastenhuoneeseen sopimattomalle romulle kuten crostrainerille, pölyiselle sellaiselle, sekä miehen pelipenkille. Niin juuri. Luit aivan oikein. Huokaus) Tämä hurahdus oli osa viikkosiivous-angstia mikä selittää hetkellisen katkoksen ajattelussa. 

Meinaan sillä sekunnilla kun sänky oli paikoillaan ja sen vanha paikka meidän makkarissa suorastaan ammotti tyhjyyttään, meinasin purskahtaa itkuun. Nytkö se nyytti jo lähtee? Kohta se jo luuhaa yötäkin pois kotoo ja varmaan ihan vähän ajan päästä muuttaa jo poiskin. Enkö enää saakaan kuunnella sen tuhinaa, kääntymisiä, inahduksia ja samalla kirota sitä että jos JOSKUS sais ihan koko yön nukkua putkeen. Olin kohdannut ensimmäisen eroahdistuskohtaukseni. Eiku ensimmäinenhän taisikin olla jo silloin kun se nukku niitä pitkiä päikkäreitä vaunuissa (ah niitä aikoja). Tää oli siis jo vähintään toinen. Oonkohan mä jotenkin poikkeavan läheisriippuvainen? Mutta siis eikös se eroahdistus pitänyt olla vauvojen juttu? Onko se näin tarttuvaa?

 No, mä sit suunnittelin että nukun muutaman yön siinä tytön huoneen nitisevällä sohvalla, ettei pikku mussukka vaan ahdistu yllättävästä nukkumispaikan vaihdosta. (Ihan niinku se ei olis koskaan aiemmin muualla nukkunut. Niinku mökillä. Tai veneessä. Tai Espanjassa. Just.) Ystäväni sit kuitenkin puhui mulle (hetkeks) järkeä päähän ja annoin tytön mennä ihan rauhassa yksinään nukkumaan. Tai siis nukutin sen sinne omaan huoneeseensa ihan niinku aina meidänkin huoneeseen. Eihän siinä muuttunut ku tapetti sängyn vieressä. Noin niinku periaatteessa. 

Tässä on nyt neljä yötä treenattu ja voin sanoa, että ei mennyt alusta asti ihan putkeen. Tais olla omassa takaraivossa jo se fiilis ettei homma onnistu, niin sitten mokasin jutun omalla hötkyilylläni. Ekana yönä nappasin paketin meidän sänkyyn jo vähän sen jälkeen kun tuhkimon kärryt oli muuttuneet kurpitsaksi ja tytön pyöriessä loppuyön siinä vieressä, epäilen että ne olivat siirtyneet mun silmien alle. Siis ne kurpitsat. Toisena yönä jatkoin maanista jokaisen inahduksen kuuntelua ja ravasin pinniksen luona asettelemassa intiaani Seisovaa Karhua takaisin makuuasentoon. Sitten kun typy nukahti, niin itse valvoin pahimmillaan seuraavaan herätykseen. Kurpitsat alkoivat muistuttaa jo maalaismarkkinoiden palkintoversioita. Kolmantena yönä luovutin ja nukuin puolet yöstä siinä sohvalla. Oli ainakin lyhyempi matka työmaalle. Moraali (ja huumori) alkoi rapistumaan kuin Sotsin olympiakylä. 

 Neljännen yön iltana tyttö oli superväsynyt, koska kaiken hyvänhän kruunaa se, ettei nukuta päikkäreitä. Joo siis aivan mahtava pikku mauste tähän kaikkeen. Mietin jo että mitäköhän tästäkin tulee. Ensimmäiset itkut kävin lohduttamassa jo puoli 12. Ei oo todellakaan tytön tyylistä herätä tuollain itkien ihan kunnolla. (Jälkikäteen ajateltuna saattoi liittyä päivän dramaattiseen hylkäämiskokemukseen johon liittyi äiti ja 10min vankeusaika kuntosalin lapsiparkissa, mutta tästä projektista sitten myöhemmin lisää) Mietin jo että nyt taidetaan juosta sängyn vieressä tunnin välein. (Löytyyköhän tuo pinnisjuoksu Heija Heijasta? Että jos ottaisin ihan kuntoilun kannalta? Lisäpainot nilkkoihin?) No, seuraavan kerran heräsikin heti perään kello viisi! Siis nukuin ainakin viis tuntia putkeen! Uskomaton fiilis! Ja siis silloinkin heräsin itsekseni ja ihan vaan hetken mietin että onkohan se tyttö hengissä siellä kun ei mitään kuulu. Puoli kuudelta kävi käsky alamaisille ja prinsessa noudettiin meidän sänkyyn. Tapahtui vielä toinenkin ihme, sillä nukkumatti tainnutti tyypin uudestaan ja se heräs vasta puoli kahdeksan! Jos ei kahta ilman kolmatta niin tänään kyllä lottoan. 

Olisko tää pitänyt tehdä aikaisemmin? Ehkä. Olisiko tyttö ollut siihen valmis? Ehkä. Olisinko mä ollut siihen valmis? En todellakaan! Meneekö tästä eteenpäin kaikki helpommin? Tuskin. Nukkuuko tyttö jatkossa aina vaan omassa sängyssä? Tuskin. Oonko kuitenkin tyytyväinen että tehtiin tää? Ehdottomasti! Kaikkein rankinta tässä tulee olen se että joutuu ihan nouseen ylös, käveleen ainakin 10 askelta toiseen huoneeseen ja vielä takasinkin!  Toisaalta kaikkein (ainakin melkein) ihaninta tässä on se, että saa taas iltaisin lukea. (Tai siis nukkua kirjan kanssa kunnes siippa tökkää ja julmasti herättää vaikka mä ihan vaan vähän lepuutin silmiä). Omaa aikaa! Ainakin 5 minuuttia lisää joka iltaan. Huimaa! Eiköhän tää oo ihan win-win situaatio sillä luulen että myös S nukkuu jatkossa paremmin. Saa lisää omaa aikaa kun läheisriippuvainen mutsi ei oo koko aikaa vieressä hössöttämässä. Mutta eihän siitä nyt sit kasva liian itsenäinen? Et kai se nyt joskus vielä haluaa nukkua mun kainalossa? Ees välillä? 

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.