Kirjoitukset avainsanalla vaiheet

644A0034
644A0034

Nyt voi sanoa että valittaminen kannattaa. Kun oon teille kitissyt ja rutissut nukkumisjutuista niin sit tuo pikkutyyppi yllättää ja nukkuukin aamuviiteen ilman että pitää tehdä taikatemppuja. Ehkä ihan pelkällä valittamisella ei sit kuitenkaan saatu typykän unihommia kuosiin vaan sain aika paljon kokeilemisen arvoisia vinkkejä kanssakärsijöiltäni.

Yksi testattu ja hyväksi havaittu oli makuupussi. Joillekin toimii jopa kapalo, mutta meillä ei todellakaan voinut Sipsukkaa kapaloida kun täysbondage oli saatanasta. Mutta äitiyspakkauksen makuupussi oli pelastus jo keväällä. Se unohtui täysin kesähelteillä (tällä tarkoitan niitä kuumia öitä joita olisi voinut olla). Onneksi ystäväni muistutti tuon olemassaolosta ja ihana aappa-pussi on taas sisustukseen täysin sopimattoman värinsä kanssa helpottamassa öitä. (Tässä myös yksi hyvä puoli näissä pimeissä talvipäivissä: rumat makuupussit ei pääse täysin pilaamaan sisustusta.) Selkeästi se pussukka rauhoitteli tuota jatkuvaa ylösnousemista. Nyt kun vielä saatais tuo yhdenjaksoinen unipätkä venymään pidemmälle kuin äidin pinna niin päästäisiin silmäpusseista eroon. Siksipä seuraava projekti onkin siirtää S omaan huoneeseen. Heti kun saan raivattua sen. Eli ei ihan huomenna vielä. Tilaan vaan ensin puskutraktorin ja roskalavan. Ton huoneen perusteella mä voisin ilmoittautua hamstraajiin. Sellaset polut vaan kulkee huoneessa rojukasojen keskellä. Huoh.

644A0073
644A0073

Toinen hyvä vinkki oli nuo pimeessä hohtavat tutit. Nyt ei tarvii enää tuskan hiki otsalla etsiä sitä perhanan tuttia pimeässä hapuillen ympäri pinnasänkyä yrittäen samalla toisella kädellä tassutella (vitsi miten typerä termi) ja hipsutella (paljon kivempi vaikkakin yhtä lälly) vauvaa takaisin uneen. Jostain syystä ainakaan meillä tuo tutin etsintään itsestään selvästi kuuluva kiroilu ei auttanut vauvan rauhoittumiseen. Kummallista.

Mies oli muuten hyvin hyvin skeptinen sen suhteen toimisivatko nuo yötutit lainkaan. Luotto koko yön kestävään hohteeseen oli olematon. Mutta kuinkas sitten kävikään. Hohdetutit päättivät yhdessä vauvan kanssa näyttää meille pitkää nenää. Tai no tässä tapauksessa ehkä hohtavaa. Voin kertoa että kestää hetken tottua siihen näkyyn kun viereisen pinnasängyn pinnojen takaa nousee aavemaisesti heiluva hohtava nuppi, jonka takana tapittaa pari tummia nappisilmiä. En siis ota vastuuta mahdollisista painajaisista tämän vinkin osalta.

644A0076
644A0076

Vauvojen univinkkejä lukiessa aika usein esiin nousee rutiinit. Vauvat kuulemma rakastaa rutiineja. (Tässä haiskahtaa kyllä pikkasen jonkun kansakoulun opettajan piilotettu yritys kasvattaa meistä kaikista niitä kilttejä ja hiljaisia etupenkin tyttöjä. Aion alkaan kapinaan jo ihan senkin takia, ettei kaikki nyt vaan voi mahtua etupenkkiin) Iltarutiinit meillä on ollutkin alusta saakka samanlaiset ja täytyy myöntää, että kyllä niistä onkin apua iltanukahtamisten kanssa. Mutta miten ihminen voikin olla niin ristiriitainen oman itsensä kanssa. Niin selvästi kun mä nään, että noi iltatoimet auttaa tyttöä nukahtamaan niin en vaan mitenkään osaa rakentaa samanlaisia rutiineja päiväunille. Ne tuntuu menevän joka päivä eri tavalla. Yhteä päivänä nukutaan mun kyljesä, toisena omassa sängyssä, kolmantena vaunuissa, auton istuimessa, paikallaan, liikkeessä, sisällä, ulkona, pimeässä, valosassa, hiljaisessa, metelissä... Sen oon vihdoin tajunnut (en oo kyllä ehkä se nopein oppija ollut) että jos tuo tyyppi ei päikkäreille halua, niin ihan turha lähtee taisteleen tuulimyllyjä vastaan. Mutta joku yvä uniassosiaatio varsinkin noille omaan sänkyyn nukuttamisille pitäis rakentaa. Unirättiä jos jonkinlaista olen kovasti koittanut käpälään tunkea, mutta jotenkin tosta tyypistä on vaan paljon kivempi nipistellä äidin käsiä.

644A0039
644A0039

Toinen vielä hieman opettelu- ja testivaiheessa oleva vinkki on pause. Eli pieni pysähtyminen. Ei millään uskois, että tällaselle rauhalliselle ihmiselle olis näinkin vaikeeta ihan vaan odottaa sen sijaan että säntäis liikkeelle heti kun tuo pomo älähtää, mutta tätä tullaan opetteleen vielä pitkään. Ihan turhan usein, varsinkin yöllä kun asiaan reagoi puoliunessa ja ajattelematta, sitä nousee tunkemaan tuttia vauvan suuhun vaikka toinen vaan vähän ynisee unissaa. Pahimmillaan sitä on herättänyt tytön omilla huonosti ajoitetuilla nukuttamisyrityksillään. Ei siis kovinkaan tarkoituksenmukaista. Mutta voin kertoa, että vaatii vähintäänkin jatkotason kurssia jotta löytää sen oikean hetken, jolloin ne tehokkaimmat nukutusmuuvssit kannattaa ottaa käyttöön. Turhan usein sitä on vielä joko liian aikaisessa tai auttamattomasti myöhässä.

Eli kantapään kautta opettelua tää vieläkin on, mutta parempaan päin ollaan onneks tässä unijutussa menty. Mutta jotta tämäkin blogi yhä ajaisi asiansa myös lapsettomien lukijoiden ehkäisykeinona niin mainittakoon nyt että meillä ollaan selvästi siirtymässä myös seuraavaan vaiheeseen. Tämä vaihe näyttää pitävän sisällään "isä on pop ja sen kanssa on hauskaa"- sekä "äiti on pepusta ellei se sit satu avaamaan maitobaaria"-teemat. Että sellasta.

644A0044-2
644A0044-2

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 Vauvan kanssa eläminen on yhtä uuden opettelua. Koko ajan. Jatkuvasti. Niin, että se joka sanoo ettei perhevapailla olosta ole mitään hyötyä esim. työelämää ajatellen, ei vaan tajua. Mistään mitään. Samanlaista lastentarhatouhua ja omien virheiden kanssa elämistä sekin on. Joku asia, mikä eilen toimi, ei toimi enää. Eli vähän niinku ne hienot uudet kopio-skannaus-printterikoneet. Ei toimi tänään. Ainakaan samalla tavalla ku eilen.

Ennen kuin tuo tyttö saapui maailmaan sekottamaan pakkaa, luulin että voisi olla joku ohjekirja, joka kertoisi miten tää tyyppi kannattaa ohjelmoida. Että jos teet näin, niin tapahtuu tätä. Joo, olisinkohan voinut enempää väärässä olla. Kyllä tää on enemmän Deweyn Learning by doing-pedagogian mukaista toimintaa. Ainoa ero on se, että kun olet yhden toimivan tavan oppinut, niin se on jo vanhaa tietoa. Koska vaiheet.

 Otetaanpa hassun hauskaksi esimerkiksi tuo nukkuminen. Tai nukkumattomuus. Alkuvaiheessahan S oli aivan erinomainen nukkuja. Päiväunet maistuivat vaunuissa ja jouduin jopa kärsimään tyhjän sylin syndroomasta kun toinen posotti menemään kolme tuntia putkeen. Piti käydä vähän tönimässä että hengittääkö se edes. Oli myös vaihe, kun tytön pystyi laittamaan iltaunilleen ihan hereillä. Siis laskemaan omaan sänkyyn, toivottamaan hyvää yötä ja lähtemään heti itse pois, nauttimaan siitä vapaa-ajasta. (Eli katsomaan telkkaria ja syömään. Jälkikäteen ajateltuna, olis sen ajan voinut järkevämminkin käyttää.) 

Sitten tuli vaihe: "hei mähän osaan seistä". (Kyllä, tämä on ihan tutkijoidenkin käyttämä virallinen termi.) Ei nukuta enää, ei. Ainakaan silloin kun pitäis. Yöllä tuo kääpiö punkee pystyyn vaikka on ihan unissaan eikä jalat kanna. Mutta kun voi! Vähintäänkin konttausasentoon pitää punkee ennen kuin silmät on ees auki. Koska se on niin kivaa ja makaaminen on niin last season. Muistoissa, vaikkakin haaleissa, on ne ajat kun ensimmäinen unijakso kesti vähintään puoli yhdeksästä kolmeen. Nykyään herätään (tai muuten vaan mekkaloidaan) muutaman tunnin välein. Koko yö. Vieläkin haaleammissa, lähes haihtuneissa muistoissa on se aika kun aamu-unet kestivät sinne kymmeneen ja ylikin. Nykyään kun saa taistella, jotta ei tarvitsisi herätä ennen kuutta. 

 Ja mihin jäi se vaihe, jossa nää tyypit haluaa, että aina on sama rytmi? Se vaihe ei kai koskaan oikein meille asti rantautunut. Just kun luulin, että nyt meillä nukutaan kolmet päikkärit, niin toinen valvoo lounaaseen asti ja nukkuu sitten 3,5 tuntia. Mummin vieressä! Pikkasen laittaa mietityttään miks mun vieressä nukkuu vaan sen puoli tuntia. Ja sitten kun yritän pitää sitä hereillä, jotta saatais jostain järkevästä rytmistä kiinni, niin nukahtaa ihan mihin vaan valosta ja metelistä huolimatta. Yritä siinä sitten järkevästi suunnitella päivää. Ei ihan oo mennyt kaikki suunnitelmat putkeen, kun olet laskenut menot sen mukaan, että lapsi nukkuu sen puoli tuntia minkä aina ennenkin, niin just sillon se päättääkin nukkua kaks tuntia. Ainakin. 

Ja mikä tää juttu on, että oma sänky on ihan saatanasta? Aiemmin riittänyt yöllä kun on vähän tuttia nostanut suuhun tai ehkä hieman hipsuttanut mahaa. Sinne omaan kopperoonsa on jäänyt tyytyväisenä tuhisemaan. Nyt ei pysy aloillaan vaan se nuppi nousee jatkuvasti reunan yli tapittamaan äitiä. Sen katseen tuntis nahoissaan vaikka pilkkopimeässä mutta silti sitä pitää tehostaa pikku kitinällä. Eikä auta sylissä heijaaminenkaan. Tuolla oliolla kun tuntuu olevan joku kuudes aisti joka kertoo kun äiti edes ajattelee omaan sänkyyn siirtämistä ja pop! silmät on auki. Ainoa paikka missä kelpaa nukkua on äidin puoli sängystä. Mieluummin vähän äidin päällä. Siinä sitten jännität lihaksiasi koko yön ettet tömähtäisi lattialle. Ja vielä aamulla ihmettelet miks paikat on jumissa. 

  Ystäväni lupasi että tää on vaan vaihe ja menee ohi. Mua on kuitenkin vähän alkanut jännittään et mikä se seuraava vaihe on?

  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.