Kirjoitukset avainsanalla muuttuva arki

Vähänkö on siisti fiilis olla se, joka tuo leivän pöytään. (Ei kyllä kirjaimellisesti, koska olen viimeks käynyt ruokakaupassa aikana ennen töihin paluuta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei kyllä ihan käytännössäkään. Mutta kuulostaa hienolta!). Silti ihan rehvakkaasti voin tässä todeta, että olen tällä hetkellä meidän perheestä se, joka käy töissä. Enää en siis voi jäädä himaan hengaileen pyjamahousuissa puoleen päivään vaan naamaa pitää näyttää meikkipussille ja vaatekaapista valita jotain sellaista päälle, ettei työkaverit ole supisemassa hermoromahduksesta. Kuitenkin siistimpää kuin se, että voi taas pitää kivoja vaatteita (ilman ruokatahroja ja venyneitä kaula-aukkoja) on se, että tuolla mun miehellä on nyt mahdollisuus olla tytön kanssa kotona.

Vaikka kieltämättä aamuisin hieman kirpaisee, kun toinen jää sänkyyn köllimään ja saa hakea aamu-unisen ja hyväntuulisen tuhisijan siihen kainaloonsa heräämään, niin onhan se nyt vaan siistiä että meitä on ihan aidosti kaksi jotka tuota lasta hoitavat. Että ihan aidosti voin luottaa siihen, että Juhis tietää mitä lapsi syö ja milloin, tietää miten lohduttaa (ei jos vaan) kun se Kolhu-Korppi kaatuu ja satuttaa taas itsensä (ollut vähän ilmassa viime aikoina) ja tietää mua paremmin niksit joilla yliväsyneenkin lapsen saa tainnutettua päiväunille.

Juhis tietää myös miten mut saa pidettyä rauhallisena. Päivän työjärjestykseen kuuluu aktiivinen raportointi sekä sanallisesti että kuvin ja videoin. Siinä mä sitten typerä hymy kasvoillani naputtelen sähköpostia menemään kun oon ensin vähän aikaa tuijotellut noiden kahden puuhia. Ne näyttää niin onnelisilta molemmat. Ah, tätä siirappia!

No, ollaan rehellisiä. Kyllä mä välillä ihan hetken aikaa joudun katsettani tarkentaan että "Mitä ihmettä sillä on päällä?!?!" (Siis lapsella, ei Juhiksella) Mistä se välillä keksiikään niitä öh, "innovatiivisia" (noi launausmerkit sillain toooosi isosti ja teatraalisesti käsillä viitottuna) yhdistelmiä, joita ehkä joku asukokonaisuuksiksikin voisi kutsua? Vaikka mitäs senkään nyt toisaalta on mitään väliä. On sentään vaatteet. Ei tosin yleensä puhtaat, mutta se ei ole Juhiksen vika. Toi syömispuoli on meillä vielä ihan pikkasen "learning by doing"-teorian kokeilu-vaiheessa. Kokeillaan meneekö se ruoka suuhun vai poskelle. Vai lattialle. Että silleen.

Sit mulla on kans fiilis, että joka päivä S on oppinut jotain hurjan hyödyllisiä ja elämässä pärjäämisen kannalta ehdottoman tärkeää. Kuten pyörimään ympyrää, nyökyttelemään ymmärtämättä sen syvällisempää merkitystä (eiks isän pitäis opettaa tyttönsä sanomaan painokkaasti EI) ja nousemaan isän reppuselkään jotta saa kyydityksen rappusia alas. Muutenkin noilla kahdella tuntuu olevan ihan omat jutut. Ne kattelee toisiaan ja naureskelee keskenään (varmaan mulle). Eikä mua haittaa yhtään. Ne näyttää niin onnellisilta.

Kyllä jokaisen isän pitäis päästä kokemaan tää. Ja äidin näkemään se. Ei vitsi miten siistiä.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Voi niitä aikoja, kun ennen lapseutumista (taas uus sana! Kielitoimisto: odotan provikoita tililleni asap.) kovaan ääneen kohkasin miten vauvan tulo ei meidän perheessä muuta mitään oleellista sillä vauvahan tulee meidän perheeseen eikä toisin päin. Joko meidän perheellä ei ollut mitään oleellisia tai tärkeitä perinteitä tai sit mä olin vaan vähän pihalla. Tai aika paljon. Saatte ihan ite päätellä kumpi osuu lähemmäksi kotipesää. 

Sillä onhan tää nyt muuttanut aika paljonkin. Ihan hirveitä uhrauksia on joutunut tekeen niin ettei aina edes tunnista omaa elämäänsä. Lauantai-iltana viinilasia sivistyneesti siemaillessa sitä pohtii, että onhan tää nyt rankkaa. 

 

Ai niinku mikä on rankkaa? No ihan ensiks noi päikkärit. Onhan se nyt ihan järkyttävän ahdistavaa kun taatakseen pikku prinsessalle parhaat mahdolliset unet, joutuu itsekin laittautumaan sinne sänkyyn. Ihan pötkölleen. Päivällä! Ihan siis hirveetä! Siinä kun tunnista kolmeen joutuu tappaan aikaa lukemalla tai nukkumalla niin kyllähän se ihan työstä käy. Varsinkin jos joutuu napostelemaan sängyssä jotain herkkuja ja sit tulee niitä ikäviä murusia. Kun ne joutuu ihan ite siivoon. Kyllä siitä pitäis palkkaa maksaa. Ai mut niinhän siitä maksetaankin... No mut silti!

Toinen on se ettei millään, siis millään, ehdi pitämään kotia siistinä. Vaikka siis niinku kauheasti yrittää. Koko ajan siirtelee tavaroita päättömästi paikasta toiseen, mutta silti ne on seuraavassa hetkessä taas lattialla. Joka puolella lattiaa. Määritelmä "tavaroiden oma paikka" ei ole tuon pikku tättähäärän sanavaraston kärkisijalla. No, sitten on pitänyt, ihan kasvatusmielessä, alkaa itsekin jättelemään tavaroitaan ympäri kämppää. Kyllä se varmasti kohta ymmärtää vinkistä kuinka ärsyttävää on kun ei siivoa jälkiään. Ihan kohta. 

 

Ja mites tää jatkuva liikkuminen?! Ahdistavaa kun tällaisena aurinko-ähkyisenä syksynäkin joutuu kerta toisensa jälkeen lähtemään raikkaaseen ulkoilmaan vaunulenkille sillä välin kun töissä olevat ystävät saavat istua hyvin ilmastoiduissa avokonttoreissaan ja joutuvat käyttämään aurinkolaseja lähinnä vain migreenin iskiessä. Kyllä mä jo niin odotan töihin paluuta jotta pääsen istumaan takapuolellani 8 tuntia putkeen. Kyllä siinä pebalihakset saa kyytiä!

Onhan se myös aika säälittävää et lapsen myötä joutuu tekeen kaikkee hassua ja lapsellista. Niinku laulaan lastenlauluja julkisilla paikoilla. Tai käymään jossain väsyneessä eläintarhassa tai Horse Show'n lasten matineassa. (Se että innostuin poliisihevosten esiintymisestä ja hihkuin muka "ottakaa se rosvo kiinni" on suuresti liioiteltua. Et pysty todistaan. Millään) Matka Disney Worldiinkin oli niin traumatisoiva silloin muutama vuosi sitten että seuraavaa ei varata ennen kuin tyttö on ainakin 3-vuotias. Ja sillon ei todellakaan olla siellä yli viittä päivää. Hei jotain rajaa! 

Niin, tällaista jatkuvaa tuskaista tarpomista tää vauva-arki on. Mutta mitäpä sitä ei olis valmis tekemään oman lapsensa eteen. Lasken sen varaan, että nää uhraukset maksavat itsensä takaisin viimeistään siinä vaiheessa kun tuosta jälkikasvusta tulee maailman luokan näyttelijä-laulaja-toimitusjohtaja joka sitten voi maksaa kiitollisuudenvelkansa takaisin kustantamalla rakkaan äitinsä loisteliaan elämän jossain lämpimässä maassa. Ja otetaan me toi isäkin mukaan. 

 

Ja nyt jos ärsyynnyit, niin palaa alkuun ja lue sama sarkasmilasit päässä. Vähän niinku 3D-leffa laseilla. Kuva onkin toivottavasti vähän moniulotteisempi. Vaikka eihän ne lasit silloinkaan sitä leffan tarinaa paranna. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.