Kirjoitukset avainsanalla elämänmuutos

Tajusin tuossa hiekkalaatikolla istuessani, että on pikkasen muuttunut tuo arki-iltojen aikataulutus ja sisältö. Siinä missä ennen pyyhälsin suoraan töistä salille ja kotiin vasta ehkä siinä kasin maissa, niin nyt saan käyttää kaiken malttini, jotta en tööttäilisi iltapäiväruuhkassa päästäkseni mahdollisimman nopeasti kotiin. (Jumankauta, miten vaikeeta se on ymmärtää, että jos siinä saa ajaa 60 km/h niin vois sit kans ajaa sitä pirun kuuttakymppiä!) Punttien nostelun sijaan nostelen sitten sitä ihmiskahvakuulaa, kutittelen ja pussailen. Sitä harvemmin tein punttiksella. Mies kun käy eri salilla.

Meillä oli myös paha tapa (tai mikä paha tapa se nyt oli, ihan vaan tapa) syödä sohvalla telkkaria katsoen. Mietin monesti, että mihin ihmeeseen me tuota ruokapöytää ees tarvitaan. Kerää vaan kaiken maailman rojua. Ja pölyä! Argh! Nyt kumma kyllä, istutaan joka päivä ruokapöydän ääressä ja syödään ihan sillain toisiamme katsoen ja joskus jopa puhutaan jotain! No, ollakseni ihan rehellinen niin ei niiden keskustelujen taso vieläkään kovin korkeakulttuurisella tasolla ole, lähinnä aihepiirit sivuavat lapsen erinäisten aineenvaihdunnallisten aikataulujen tarkistamista tai seuraavan päivän kauppareissu-nakkien jakamista KPS-menetelmää hyväksikäyttäen.

Ennen vanhaan myös usein nukahdin siihen sohvalle just ennen kympin sarjan loppuhuipennusta. Tai siis yritin kyllä väittää etten nukkunut, mutta jäin aina kiinni kun en tiennyt kuka oli murhaaja. Nyt pääsen istumaan pehvallenikin vasta siinä ysin maissa. Eikä sitä kuuluisaa elämän eliksiiriä jota myös omaksi ajaksi kutsutaan, voi millään hukata johonkin nukkumiseen. Ei. Se hukataan päämäärättömästi somessa haahuiluun, tyhjänpäiväisten valmiiksi naurettujen jenkkisarjojen tollottamiseen, iltapalan syömiseen vaikka ei ole nälkä (mutta kun saa syödä ihan rauhassa ilman että joku on kerjäämässä siitä leivästä palasta) ja tuskailuun siitä, että taas pitäis siivoo/tiskaa/pestä pyykkiä/maksaa laskuja/olla aikuinen, mutta kun ei vaan jaksa. Huomenna sitten.

Joskus silloin olin ihan ihmeissäni, että mitä kummaa ihmiset tekevät iltaisin, jos tulevat aina vaan suoraan töistä kotiin. Niinä harvoina iltoina kun en mennyt johonkin töiden jälkeen vaan tulinkin suoraan kotiin, tuntuivat illat kauhean pitkiltä. Melkein jopa tylsiltä. Ja siis mä oon koti-ihminen mutta rajansa kaikella. No, nyt ei ole enää sitä ongelmaa. Lukujärjestys on kyllä ihan täynnä tapahtumaa eikä tylsää hetkeä ole. Tai kyllähän se välillä puuduttaa kun pitää miettiä mennäänkö tänään puistoon vai puistoon vai voiskohan tänään vaan olla omalla pihalla. Mutta onneks vaan välillä. Pääsääntösesti on kyllä aika siistiä tämä koreografian muutos.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Voi niitä aikoja, kun ennen lapseutumista (taas uus sana! Kielitoimisto: odotan provikoita tililleni asap.) kovaan ääneen kohkasin miten vauvan tulo ei meidän perheessä muuta mitään oleellista sillä vauvahan tulee meidän perheeseen eikä toisin päin. Joko meidän perheellä ei ollut mitään oleellisia tai tärkeitä perinteitä tai sit mä olin vaan vähän pihalla. Tai aika paljon. Saatte ihan ite päätellä kumpi osuu lähemmäksi kotipesää. 

Sillä onhan tää nyt muuttanut aika paljonkin. Ihan hirveitä uhrauksia on joutunut tekeen niin ettei aina edes tunnista omaa elämäänsä. Lauantai-iltana viinilasia sivistyneesti siemaillessa sitä pohtii, että onhan tää nyt rankkaa. 

 

Ai niinku mikä on rankkaa? No ihan ensiks noi päikkärit. Onhan se nyt ihan järkyttävän ahdistavaa kun taatakseen pikku prinsessalle parhaat mahdolliset unet, joutuu itsekin laittautumaan sinne sänkyyn. Ihan pötkölleen. Päivällä! Ihan siis hirveetä! Siinä kun tunnista kolmeen joutuu tappaan aikaa lukemalla tai nukkumalla niin kyllähän se ihan työstä käy. Varsinkin jos joutuu napostelemaan sängyssä jotain herkkuja ja sit tulee niitä ikäviä murusia. Kun ne joutuu ihan ite siivoon. Kyllä siitä pitäis palkkaa maksaa. Ai mut niinhän siitä maksetaankin... No mut silti!

Toinen on se ettei millään, siis millään, ehdi pitämään kotia siistinä. Vaikka siis niinku kauheasti yrittää. Koko ajan siirtelee tavaroita päättömästi paikasta toiseen, mutta silti ne on seuraavassa hetkessä taas lattialla. Joka puolella lattiaa. Määritelmä "tavaroiden oma paikka" ei ole tuon pikku tättähäärän sanavaraston kärkisijalla. No, sitten on pitänyt, ihan kasvatusmielessä, alkaa itsekin jättelemään tavaroitaan ympäri kämppää. Kyllä se varmasti kohta ymmärtää vinkistä kuinka ärsyttävää on kun ei siivoa jälkiään. Ihan kohta. 

 

Ja mites tää jatkuva liikkuminen?! Ahdistavaa kun tällaisena aurinko-ähkyisenä syksynäkin joutuu kerta toisensa jälkeen lähtemään raikkaaseen ulkoilmaan vaunulenkille sillä välin kun töissä olevat ystävät saavat istua hyvin ilmastoiduissa avokonttoreissaan ja joutuvat käyttämään aurinkolaseja lähinnä vain migreenin iskiessä. Kyllä mä jo niin odotan töihin paluuta jotta pääsen istumaan takapuolellani 8 tuntia putkeen. Kyllä siinä pebalihakset saa kyytiä!

Onhan se myös aika säälittävää et lapsen myötä joutuu tekeen kaikkee hassua ja lapsellista. Niinku laulaan lastenlauluja julkisilla paikoilla. Tai käymään jossain väsyneessä eläintarhassa tai Horse Show'n lasten matineassa. (Se että innostuin poliisihevosten esiintymisestä ja hihkuin muka "ottakaa se rosvo kiinni" on suuresti liioiteltua. Et pysty todistaan. Millään) Matka Disney Worldiinkin oli niin traumatisoiva silloin muutama vuosi sitten että seuraavaa ei varata ennen kuin tyttö on ainakin 3-vuotias. Ja sillon ei todellakaan olla siellä yli viittä päivää. Hei jotain rajaa! 

Niin, tällaista jatkuvaa tuskaista tarpomista tää vauva-arki on. Mutta mitäpä sitä ei olis valmis tekemään oman lapsensa eteen. Lasken sen varaan, että nää uhraukset maksavat itsensä takaisin viimeistään siinä vaiheessa kun tuosta jälkikasvusta tulee maailman luokan näyttelijä-laulaja-toimitusjohtaja joka sitten voi maksaa kiitollisuudenvelkansa takaisin kustantamalla rakkaan äitinsä loisteliaan elämän jossain lämpimässä maassa. Ja otetaan me toi isäkin mukaan. 

 

Ja nyt jos ärsyynnyit, niin palaa alkuun ja lue sama sarkasmilasit päässä. Vähän niinku 3D-leffa laseilla. Kuva onkin toivottavasti vähän moniulotteisempi. Vaikka eihän ne lasit silloinkaan sitä leffan tarinaa paranna. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.